Oikeastaan luin tämän jo kuukausi sitten lomalla, mutten ole joutanut bloggaamaan tässä. Justin Croninin trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut täällä ja täällä.

*** Lieviä spoilereita varsinkin kahdesta ensimmäisestä osasta, yllätyksiä ei pilata ***

Koska kakkososan lopussa Amy oli posahtanut ja Kaksitoista ilmeisesti siinä mukana, oli vähän epäselvää mihin suuntaan trilogian viimeinen osa tarinaa veisi. Sivuja on sen verran muhkeasti, että mistään loppulaskettelusta ei voinut olla kyse.

Eikä tietysti ollutkaan. En osaa päättää pitäisikö minun kertoa kirjan juonesta vai ei. Taidan olla kertomatta, jos vaikka joku innostuisi aloittamaan ensimmäisestä osasta tämän kirjoituksen perusteella.

Voin helposti toistaa kahden ensimmäisen osan kohdalla kertomani; en ole mikään trillerifani, mutta Cronin scifi-trillerissä on massiivista tarinaa ja yhteiskunnallista näkemystä sen verran, ettei lukijan tarvitse tyytyä pelkkään loppuratkaisun arvailuun.

Sanottava on, että tyyliltään tämä eroaa varsinkin ensimmäisestä osasta, jossa 12 koehenkilön koko USA:n levittämää vampyyritautia vasta rakennellaan. Henkilöitä esitellään, katastrofia rakennellaan, ja sitten räjäytetään koko paska. Siirrytään sata vuotta eteenpäin ja näytetään ahtaalle ajettu ihmiskunta viimeisissä pesäkkeissään. Toisessa osassa taistellaan ja huipennetaan taistelu.

Kolmas osa keskittyy herra Zeroon, ensimmäiseen tartunnan saneeseen. Hänen elämästään kertova osuus on kuin Jonathan Franzenin pienoisromaani, josta nautin paljon. Sen loputtua siirtyminen takaisin raunioituneeseen New Yorkiin tuntui karulta.

Tämän kirjan loppu tuntuu pidemmältä kuin Taru Sormusten Herran loppu. Joka on helvetin pitkä. Frodo ja Sam heittävät Sormuksen ja Klonkkensteinin Tuomiovuoreen, Sauron ja Mordor tuhoutuvat. Loppu? Ei suinkaan, vaan sitten palkitaan, muistellaan, vaelletaan, jälleennähdään, rakastutaan, mennään naimisiin ja niin edelleen. Lopulta ymmärrämme, että loppu on itse asiassa vasta se, kun Frodo ymmärtää ettei pysty enää elämään Keski-Maassa. Tavallisten kuolevaisten ilot ja surut eivät tavoita häntä, kun Sormus on syönyt hänen sielunsa tyhjiin. Järsinyt putipuhtaaksi.

City of Mirrorsin lopussa ei nähdä samanlaista oivallusta. Oikeastaan kirja muistuttaa lopulta hämmentävän paljon Neal Stephensonin nerokasta Sevenevesiä, joka sekin meinaa kompastua mittakaavaansa.

Nautin kyllä tästäkin kirjasta, mutta tarinan olisi mielestäni voinut huipentaa taisteluun ihan Hollywood-leffojen tapaan. Tässä kirjassa henkisten tasojen rakentelu jää hieman tyhjäksi, eikä loppujakson huipennus tunnu huipennukselta.

Tällä hetkellä luvussa ovat Jack Kerouacin On the Road ja Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni 6, joten näistä kuulette blogissa piakkoin. Palaan myös levyarvoihin jahka ehdin punnita mielipiteitäni.

Ai ai, tämä on parasta kesälukemista. Kun loma alkoi, niin posautin tästä melkein heti loput 250 sivua. Olin siis kyllä nauttinut ensimmäisistä 600 sivustakin, mutta lopun repäisy teki hyvää jännityksen kokemukselle.

Olen kirjoittanut trilogian ensimmäisestä osasta täällä.

Periaatteessa kyseessä on vampyyriviruksen autiottamasta USA:sta kertova kirjasarja. Ensimmäinen osa luotaa tarkasti, mistä moinen virus tuli (Bolivian viidakosta, apinalta) ja miksi se levisi koko USA:han (hallitus yritti jalostaa siitä aseen ja 12 koehenkilöä karkasi).

Aina kun sanon, että tämä kirja kertoo vampyyreista, ja näen kuulijan raskaan ilmeen, joudun tarkentamaan. Tavallaan sinihohtoisiksi verenimijöiksi muuttuvat ihmiset ovat vampyyreja, ja tai ainakin heillä on paljon samoja piirteitä, mutta tämän trilogian niputtaminen "vampyyrikirjallisuudeksi" on kyllä melkoinen understatement.

Myöskin klassisesta zombie-apokalypsitarinasta tämä trilogia eroaa, ehkä eritoten siksi, että "vihollista" ei vain yritetä tappaa, vaan lukija pääsee kurkistamaan myös "tappajien" pään sisään. Jos tämä olisi joku Walking Deadin kirjaversio, en varmasti olisi jaksanut tankata kahta yli 800 sivun teosta. Mutta kun tämä on paljon enemmän.

Isompaa ja parempaa tässä on tarina, joka muistuttaa minua joistain Neal Stephensonin töistä - ehkä eniten skaalassaan, mutta myös suurten tarinalinjojen keskeltä löytyvistä pienistä inhimillisistä yksityiskohdista.

En halua spoilata tarinaa yhtään, mutta sanotaan että ensimmäisen osan jälkeen mietin, miten tarina kestää vielä kaksi kirjaa. Cronin on kuitenkin taitavasti laajentanut tapahtumia ja näkökulmia, ja onnistunut piilottamaan mukaan muutaman yllätyksenkin, vaikkei The Twelve niiden varaan laskekaan.

Uskaltaisin kuitenkin väittää, että jos kaipaat kesäksi jotain viihdyttävää luettavaa, et pelkää yliluonnollisia asioita ja kaipaat jotain muuta kuin iänikuisia dekkareita tai trillereitä, tämä kirjasarja saa loman kulumaan nopeasti.

Nyt luen Hemingwayn Old Man and the Sean, on jäänyt aiemmin lukematta. En usko että palaan trilogian kolmanteen osaan ihan heti, mutta SYSSYMMÄLLÄ kyllä.

Hyvä kirja tämä The Passage.

Olen aiemminkin maininnut, mutta jos haluaa kirjavinkkejä, paras tapa siihen on pyytää kustannustoimittaja Samuli Knuutia Facebook-kaveriksi ja seurata mitä hän postailee. Tätä trilogiaa (Passage on ensimmäinen osa) hän kehui myös, kuvailemalla sitä vampyyri-zombie-apokalypsitarinaksi, tai jotain sinne päin.

En voinut vastustaa kuvailua, se kuulosti sopivan sekopäiseltä. Kuten tämän blogin kirja-arvioita lukeneet tietävät, en ole trillereiden tai pelkkään juoneen perustuvien kirjojen suurin ystävä, mutta Cronin kuljettelee tässä tarinaa sen verran vapautuneesti, ettei homma missään vaiheessa vajoa pelkäksi trilleröinniksi tai cliffhangereiden metsästämiseksi.

Toisaalta zombie-tarinoiden tunnelma on kyllä läsnä. Jopa siinä määrin että eilen hotellihuoneessa lukiessani kirjaa loppuun (työmatka) rupesin vilkuilemaan hermostuneesti ympärilleni. Vanha tukholmalaisrakennus natisi ja liikenne humisi Birger Jarls Gatanilla. Vai oliko se sittenkin jotain muuta?

Kerron juonesta sopivasti, mutten spoilaa: Alussa ollaan lähellä nykyaikaa, ja USA:n armeijalla on Etelä-Amerikasta haettu virus, joka ihmisiin istutettuna tekee näistä vahvoja supersotilaita. FBI lähetetään noutamaan 12 kuolemaantuomittua vankia ihmiskokeisiin. Kokeen hullu johtohahmo tilaa paikalle myös 6-vuotiaan orvon tytön.

Paska osuu tuulettimeen, ja 12 koehenkilöä muuttuvat parviälyisiksi supervoimakkaiksi vampyyreiksi, jotka repivät ihmisiä kappaleiksi - suurimman osan ihmiskunnasta itse asiassa. Tai ainakin Amerikan mantereen, muiden maanosien tilanteesta ei vielä ensimmäisessä kirjassa olla varmoja. Tarkennetaan vielä sen verran, että tavallaan nämä viruksen riivaamat hahmot eivät ole vampyyrejä niin kuin Kreivi Dracula, mutta Cheekiä parafraseeratakseni "jotain samaa heis on".

Siirrytään ajassa 100 vuotta eteenäin, ja joukko ihmisiä on pelastautunut armeijan rakentamaan tukikohtaan, joka saa sähköä läheisestä voimalasta. Yöllä porottavat valonheittimet pitävät vampyyrit ulkona.

Siitä sitten lähdetään rakentelemaan massiivista tarinahimmeliä. Missä alkuperäiset kaksitoista vampyyriä ovat? Mitä 6-vuotiaalle tytölle tapahtuu? Millaisin keinoin ihmiset selviävät epätoivon ja vampyyreiden keskellä?

Tämä oli hyvää vastapainoa samaan aikaan lukemalleni superminimalistiselle Don DeLillon uutuuskirjalle, jonka paljaus ja vähäeleisyys on hieno vastakohta Justin Croninin vyörytykselle, jossa tutkiskellaan samaan aikaan selviytymisviettiä, pienen yhteisön sisäisiä voimasuhteita, epätoivoa ja toivoa.

Mielenkiintoista on esimerkiksi se, että tukikohdan yhteisössä lapset pidetään suojassa 8-vuotiaiksi asti, vanhemmat näkevät heitä vain päivisin, lukuunottamatta muutamaa ensimmäistä elinkuukautta jonka äidit viettävät vauvojen kanssa "Infirmaryssa". Todellisuus on liian tyly lasten kohdattavaksi.

En ryhdy lukemaan seuraavaa osaa aivan vielä - pakko lukea jotain tässä välissä, mutta vastikään päätökseensä saatu trilogia on kyllä pakko lukea jossain vaiheessa loppuun.

Huomaan jälleen mieltymykseni massiivisen paksuihin kokonaisuuksiin. Tämä ensimmäinen osa oli Kindle-versiona 880 sivua, eivätkä seuraavat kaksi varmaankaan eroa tästä. Jälleen kerran etuna tässä massiivisuudessa on lähinnä se, että maailmaan ja hahmoihin ehtii päästä niin syvälle, ja tilanteen herkullisuus antaa luvan sisällyttää myös runsaasti sivujuonia.

Suosittelen, siis. Ehkä joku kaikki kolme kirjaa lukenut uskaltaa kommentoida jotain laadun säilymisestä?

Kirja on suomennettu nimellä Ensimmäinen siirtokunta. Jos aiot tilata kirjan Suomalainen.comista, tilaapa tämän linkin kautta niin pistävät minulle pienen komission - kirja teikäläiselle saman hintainen kuin normaalisti.