Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Sosiaalisessa mediassa eli SOMESSA ja musiikkiblogeissa eli MUSABLOGEISSA on tänään ja eilen levinnyt KULOVALKEAN TAVOIN tamperelaisen Seremonia-yhtyeen video Rock 'n' rollin maailma, johon metsäfolkin kuningas, levymoguli Sami Sänpäkkilä on ohjannut ja kuvannut viihdyttävän videon.

Olen nyt vuorokauden ajan tarkastellut reaktiotani Seremonia-yhtyeen kappaleeseen ja miettinyt miksi se nostaa karvat pystyyn. Kappale on ihan mukavasti sävelletty. Se tarttuu, ja idea uskonnollisen propagandan kääntämisestä occult rock -biisiksi on hauska.

Kuulin Seremonian biisin pahimpaan mahdolliseen aikaan. Olin nimittäin juuri kuuntelemassa kuopiolaisen Jess and the Ancient Ones -yhtyeen debyyttialbumia, joka ilmestyy ensi viikolla, ja josta olen tolkuttoman tohkeissani. Sitten Seremonian video törähtää FB-feediini ja ryhdyn katsomaan sitä.

Olen sitä mieltä, että ironia ja ironisuus on jo pilannut kokonaisen sukupolven hipstereitä ihmisiä. Mistään ei innostuta OIKEASTI, koska pitää varoa mitä muut sanovat. Ironian muurin takaa diggailu on turvallista. (Tämä on lempipaasausaiheeni, anteeksi jos toistan itseäni). Seremoniaa vaivaa sama ironia-tauti. Vaikka meininki on osaavaa, soitosta KUULEE, miten muusikot pikkaisen virnuilevat keskenään. Ja ovat tietoisia siitä, että näyteltynä soittamansa musiikin kuvastosta tulee hauskaa katsottavaa muille.

Jess and the Ancient Onesin jäsenet eivät varmasti kirjaimellisesti palvo saatanaa tai uhraa vuohia, mutta heidän musiikkiinsa on vuodatettu silti verta - omasta sydämestä. Valitettavasti Jessin levyltä ei ole vielä julkisessa jaossa kuin yksi biisi, mutta haastan teidät kuuntelemaan Seremonian ja Jess and the Ancient Onesin biisit peräkkäin, ja kertomaan onko nautinnollisempaa naureskella hyvin tehdylle pastissille vai nauttia savolaisen vilpittömästä saatananpalvonnasta.




Minä menen tänään katsomaan Yournalistia Bar Looseen, koska he ovat vilpittömästi riemukkaita.

Sweet wonderfulness. En katsonut lätkää vaan olin syömässä ja Plantagenissa, joten mieli on lämmin ja levännyt. No okei, tollanen puhuva hamsterilelu vikisee vieressä, mutta aika on joka tapauksessa kypsä Silversun Pickupsin hehkutukselle.

Neck of the Woods on bändin kolmas levy. Kahta aiempaa, tai ainakin edellistä eli Swoonia olen kuunnellut aikanaan jonkin verran, mutta se ei herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita. En sitten tiedä mitä on tapahtunut, kun tämä kolahti valtavan isosti. Se fiilis, kun laittaa oikeastaan mitään odottamatta uuden levyn ekan biisin soimaan ja sitten huomaakin että se toimii, ja hyvin.

Silversun Pickups tekee ysärihenkistä alternative rockia, jota on verrattu paljon Smashing Pumpkinsiin, mutta itse kuulen tässä sinnikkäästi Death Cab for Cutieta, Pixiesiä, Nirvanaa ja Placeboa. Yhdistelmä on enemmän kuin vaikutteidensa summa, bändin biisit kyllä tunnistaa nopeasti heidän tekemikseen.

Sinkkubiisi on nimeltään Bloody Mary, mutta olisin voinut valita tästä minkä muun biisin tahansa. Paitsi Here We Aren, se on huono.


Tämä ei aiheuta järjetöntä kilahtamista ja KAPITAALIKIRJAIMILLA HEHKUTUSTA, mutta varsinkin kun nykyaltsu on aina sellaista hissuttelua, jaksaa tästä iloita. Latasin eilen Kindleeni Simon Reynoldsin Retromania-kirjan, ja mietin että onko tässäkin nyt ysäri-altsu-retroilusta kyse, mutta olen taipuvainen uskomaan, että SP luo enemmänkin uutta kuin ihailee vanhaa.

Kuuntele levy Spotifyssä.