Pääsin perjantaina ensimmäistä kertaa osallistumaan Tallinn Music Week -tapahtumaan. En osallistunut seminaareihin, ja näin vain kaksi keikkaa joten tätä ei voi pitää kovin kattavana tapahtumaraporttina, mutta ehkä tätä voi pitää vilkaisuna tapahtumaan.

Käyn Tallinnassa ehkä kerran vuodessa. Aina kun sinne menee (tai ainakin viimeiset 3 kertaa) mieleen on tullut sama ajatus: Tässä yhteiskunnassa näkyy herääminen ja positiivinen tulevaisuuskuva. Toki Eesti on kaukana hyvinvointivaltiosta, mutta niillä joilla on rahkeita ja mahdollisuuksia "menestyä" todella tekevät sen, ja vieläpä nauttivat siitä.

Sellaiseen ilmapiiriin on innostavaa sukeltaa. Tutustuimme seurueemme kanssa noin 10 kilometriä keskustan ulkopuolella sijaitsevaan Noa-ravintolaan, joka oli visuaalisesti huikeimpia koskaan näkemiäni ravintoloita. Melkein merenrantaan kiinni rakennettu paikka oli suunniteltu maiseman ehdoilla niin, että merelle antava seinä oli kokonaan ikkunaa. Sisustus ja asiakaskunta oli "new cool", nuoria pariskuntia joilla selvästi oli ma$$ia. Ei kuitenkaan venäläistyylistä pröystäilyä, vaan enemmänkin sellaista Berliini-coolia jota Punavuoressakin haetaan.



Kuuden tunnin (!) lounassession jälkeen oli aika katsastaa muutama yhtye. Universal Musicin vastaanotto oli sataman lähellä sijaitsevassa Rock Caféssa, jossa illan mittaan taisi esiintyä lähemmäs kymmenen yhtyettä, mutta joista minä näin vain kaksi: Facelift Deerin ja Tenfold Rabbitin. Ensin mainittu on julkaissut jo levynkin, vaikka nuoria janttereita olivatkin. Itse asiassa Facelift Deerin laulaja oli ilmeisesti osallistunut paikalliseen Idolsiin, mutta saanut vakuutettua levy-yhtiön siinä mahdottomassa, eli "mä haluan tehdä musaa bändini kanssa, en yksin" -pyyntö oli toteutettu.



Molemmissa bändeissä huomattavaa oli laulajan hyvyys. Suomessa se on aika usein heikoin lenkki, mutta näillä eestiläisbändeillä oli molemmilla vivahteikas ja livenäkin oikein laulava taituri. Molemmat edustivat jonkinlaista indierockia, Facelift Deer ehkäpä jopa virkistävän brittipoppisesta kulmasta. Tenfold Rabbit oli vielä niin alussa, että heillä laulunkirjoitus oli aika fiilistelypohjaista, aika paljon tiivistämisen varaa siis.

Sitten ei kerennyt katsella enempää bändejä, sillä dinneri Sfäär-raflassa odotti. Värikkääseen seurueeseen liittyi myös mm. JONATHAN FROM SPOTIFY, joka oli mahtava tuttavuus. Allaolevassa kuvassa hän poseeraa työkaverini kanssa, joka esiintyköön tässä nimellä "Nurmijärven Benjamin Peltonen".  Mukana oli myös taiteilija Heikki Helastinen ja järjestävän seuran eli Universalin henkilökuntaa, joitain mainitakseni.



No, dinneri oli pitkä. Sfäär on vaatekaupan ja ravintolan yhdistelmä, jota piti Rick Rubinin ja Ricky Gervaisin sekoitukselta näyttävä mies. Hieno paikka, joskin safka ei ollut ollenkaan niin hyvää kuin Noassa. Mutta se olikin enemmän kokemus. Kuohuviini ja palvelu oli sielläkin yksinkertaisesti loistavaa.

Sitten vielä joku klubimpi mesta, vähän jortsua ja hotellin aulassa vielä musiikkipäälliköiden välinen minikonferenssi aiheesta musiikki ja skedulointi. Mitä muuta voi pyytää?

Tallinna, olet paras. Nauttikaamme sinusta vielä ennen kuin sosiaalidemokratia himmentää lyhtysi palon.

Tämä postaus on sisältöyhteistyö Danske Bank Mobile Payn kanssa. Saan siis tämän kirjoittamisesta rahaa. Tilanne on kuitenkin aito ja Mobile Payn ratkaisema ongelma todellinen.

Tykkään ostaa vinyylilevyjä Facebookin Vinyylikirppis-ryhmästä. Meininki on nörttiä ja hyviä levyjä tarjolla paljon. Suurin osa kaupoista tehdään jossain sovitussa tapaamispaikalla, ja käteisellä. Tai sitten kaukana asuvan myyjän ollessa kyseessä tehdään tilisiirto.

Tämä on perseestä. En KOSKAAN pidä mukanani käteistä rahaa, ja jos sellaista lompakkoon eksyy, tuhlaan sen äkkiä pois. Käteinen on ärsyttävää. Kuitenkin jos aion ostaa näin vinyylin, minun pitää käydä ensin jossain automaatilla, ja sitten vielä toivoa että toisella kaupantekijällä on vaihtorahaa. Tai jos itse myyn levyn, pitää minulla olla vaihteleva määrä vaihtorahaa mukanani.

Ei toimi.

Tilisiirto on yhtä ärsyttävä. Räpellystä nettipankissa, sitten odottelua että raha menee perille, ja toivomista että saa rahalleen vastinetta.

Tätä ongelmaa saapuu ratkaisemaan Danske Bankin Mobile Pay. Se toimii iPhoneilla, Androideilla ja jopa Windows Phoneilla (!). Sitä käyttääkseen ei tarvi pitää tiliä Danske Bankissa. Minkä tahansa suomalaisen pankin tili käy.

Olen ihan oikeasti odottanut ja etsinyt tällaista palvelua tulevaksi. Tietenkin on kivaa, että saan tehdä nyt heidän kanssaan sisältöyhteistyötä, mutta tämä tulee vilpittömästi tarpeeseen.

Case Ville Leinosen vinyylin ostaminen Nivalalta Mobile Payn avulla.

Okei. Tätä testiä varten halusin ostaa Ville Leinosen parhaan levyn Suudelmittaren vinyyliversiona, koska king-among-men, YleX Jatkojen tuottaja, Single Soundin laulaja, Mäntsälän raaka karhu, Suomen komein mies JANI NIVALA omisti tätä vinyyliä kaksin kappalein.

Nivalalla eli NIVIKSELLÄ on iPhone 5c, johon Mobile Pay asentui vaivatta. Ensimmäisellä käyttökerralla täytyy syöttää tilinumero ja tiliin liitetyn kortin tiedot - turvallisuussyistä. Samalla määritellään nelinumeroinen PIN-koodi. Sitten palvelu lähettää varmistustekstarin jossa aktivointikoodi. Ready to go.

Käyttöliittymä on intuitiivinen, kaunis ja helppokäyttöinen. Tässä alla screen shotteja Nivalan kanssa tekemästäni kaupasta. Periaatteessa maksaminen toimii samalla tavalla kuin tekstiviestin lähettäminen. Valitsin summan ja puhelimen yhteystietoluettelosta Niviksen tiedot.

 
Niviksen Mobile Pay -appiin ilmestyi tapahtuma, eli minulta saatu maksu. Helppoa kuin heinänteko! Samalla tavalla voit pyytää yhteystiedoltasi summan, jos haluat hoitaa homman niin päin. Sitten maksaja saa ilmoituksen että minä haluaisin rahaa, ja ok lähettää rahat. Myös JAA LASKU toimii, esimerkiksi ravintolassa kavereiden kanssa päästään siitä laskujen säätämisestä. Joku maksaa ravintolalle, muut pistävät hänelle osansa Mobile Payn avulla. Täydellistä.

Mobile Pay:tä ei myöskään tarvitse olla asennettuna rahan lähetystä varten. Jos vastaanottajalla ei äppiä ole, tulee hänelle viestiä jossa kerrotaan että Mobile Pay:ssa odottaisi rahaa.

Muita tapoja käyttää Mobile Pay:ta on esitelty näissä blogeissa:

Jotain Maukasta -blogin Mari Moilanen kokeili mainittua laskun jakamista ravintolassa.   
Lähiömutsin Hanne Valtari jakoi myös brunssin kustannukset 
Koto Livingin Anu Harkki oli kimppaostoksilla netissä
Ida365-blogin Ida oli syömässä kavereiden kanssa

Lisätietoja Mobile Pay:sta

No, sitten vielä lopuksi kuva Suomen komeimmasta miehestä, Tinderin sydäntykittäjästä Jani Nivalasta, hänen Mobile Pay -ostoksen suorittaneesta kännykästään ja kaupan kohteesta eli Ville Leinosen IHANASTA Suudelmitar-levystä.

ÄH! Luovutan! En ole ihan varma jaksanko kopioida tuon erikoisen Š-kirjaimen joka kerta kun mainitsen levyn nimen. Sovitaanko, että te näette sen oikein kirjoitettuna? Vaikka se olisikin vain Siva? 

Tämä on Jannika B:n toinen albumi. Ensimmäinen oli nimeltään Kaikki rohkeus, ja se ilmestyi viime vuonna. Kaikki rohkeus oli parempi paperilla kuin levynä. Jannika B (eli nykyään oikeasti W) on rohkea tee-se-itse-nainen, joka ei jää odottelemaan että joku muu suunnittelee hänen uransa. Hän tekee sen itse.

Siksi Kaikki rohkeus oli sinällään erittäin arvostettava päänavaus, vaikkei se biisillisesti ollutkaan kovin vahva. Seuraavaan elämään on aivan loistava biisi, mutta muita suosikkeja siltä platalta ei ole itselleni jäänyt. OK-tason biisejä oli muutama.

Siinä mielessä Siva on valtaisa askel eteenpäin. Levy on ehjä, hallittu ja itsevarma. 

En sano, että Jannika ja tuotantotiimi olisivat matkineet Jenni Vartiaista, mutta Sivassa on jotain samaa kuin Vartiaisen viimevuotisessa Terra-albumissa. Siinä on mahtipontinen alku, ja palavaa halua kuljettaa kuulija uljaisiin korkeuksiin, kuiskia enkelinä kauneuksia ja pauhata ukkosena totuuksia. 

Alku vaikuttaakin tämän suhteen hyvältä. Aurinko on hieno intro, ja vie maata kiertävälle radalle. Kansanlaulu-sävy tosin on aika lailla yhtenäinen War-tiaisen startin kanssa.

Sitten jatketaan sujuvasti samalla teemalla biisiin, jonka nimi on W2 (Tähdenlentoja). Se on levyn paras kappale, mutta en ole tätä viikon verran töiden lomassa kuunnellessani saanut selville miksi biisin nimi on W2. Wirtanen kaksi? No, en ole ihan hirveän ajatuksella kuunnellut sanoituksia, mutta ei W2:n selitys ole suorastaan silmille hypännyt. 

Se on sivuasia. Pääasia on tosiaan se, että biisi on loistava, ja se kuljettaa levyn hyvään vauhtiin. Tässä kohtaa kiidän B.W.:n mukana kansikuvan maisemissa. Fluorisoivat värit, pelottava, tyylikäs ja kaunis disco pauhaa.

Sitten Jääkausi, joka oli levyn ensimmäinen single. Petyin singlen ilmestyessä hieman, biisi ei oikein tuntunut lähtevän käyntiin ja uutta Seuraavaan elämään -tasoista hittiä odottanut kuulija oli hieman hämmennyksessä. Levylle biisi istuu paremmin, mutta se on temmoltaan ja soundiltaan kuin uuden levyn aloitus, ja eroaa hieman alku-Sivasta.

Itseni herra toimii taas paremmin. Biisi on levyn toinen single, ja uskon siitä tulevan isomman hitin kuin Jääkaudesta. Loistava teema ensinnäkin. Älkää uhriutuko ihmiset, olkaa itsenne herroja niinkuin tämä kuvankaunis kokkolalainen joka tuli ja näytti miten tullaan levyttäväksi artistiksi. Hyvä single.

Sitten lisää hyvyyttä. Äänet ja askeleet. Rivakampi raita, joka jatkaa levyn ehjää tuotantojälkeä. Myös sävellyksenä erittäin toimiva.

Nimibiisi Siva. (juu, en nyt kopsi sitä outoa ässää). Hyvä biisi, parempi kuin esimerkiksi Jääkausi, mutta tässä kohtaa levyn kuuntelua huomaan aina miettiväni, että sävellyspuolesta vastaavien Jannikan ja Heidi Maria Paalasen paletti on tullut käytettyä. Samat keinot ja fraasit alkavat toistua. Esimerkiksi woo-wouttelua kuullaan läpi levyn niin paljon, että yhdessä kohtaa epäilin sen olevan tahallaan sama wou-wou, mutta ilmeisesti se onkin eri.

Hieman ohimenevä raita siis. Seuraava biisi Tahdon menee joka kuuntelulla ohi samasta syystä. Jannika B on onnistunut luomaan omanlaisena soundin ja biisin, mutta tässä kohtaa sitä kuulee liikaa. 

Kaksi vierailua seuraavaksi. Mikko Pohjolan tulevalta levyltä odotan Sängyn reunalla -biisin perusteella paljon. Valitettavasti Jannikan kanssa hän ei oikein saavuta samaa "leveliä". Sateen rummut -biisi on ihan kelpo sävellys - ehkä levyn iskelmällisin - mutta en tunne duettoparissa kipinää. Sama koskee seuraavan biisin Tuomas Kauhasta, jonka säkeistö ei oikein istu Sivan sydämeltään sivistyneen naisen maailmaan.

Onneksi loppu pelastaa taas paljon. PÖLY on paluu mahtipontisuuteen ja alun korkeuksiin. Hassua muuten, että biisit kestävät maltillisesti 3-4 minuutin verran, mutta monet mahtipontiset biisit tuntuvat silti isommilta kokonaisuuksilta. Pöly on joka tapauksessa ehdottomia parhauksia tästä valikoimasta.

Ja sitten vielä Kuu kukkuu. Aika höpsö iskelmäbiisin nimi, mutta hieno sävellys, joka peittelee homman hienosti kasaan - vielä ennen outroa. Ollaan levyn lopussa, kokonaisuus saadaan valmiiksi. Ollaan tehty kokonainen levy. Se on harvinaista, vaikka puutteitakin on.

Sanoisin, että Jannika B:n paras levy on vielä tulossa. Tällä levyllä tuotanto on kyllä huolella tehty yhtenäiseksi, mutta se on ehkä kuitenkin aavistuksen tylsää. Samaten säveltäjäpari on ehkä oppinut liian hyvin omat niksinsä, ja he toistavat niitä ehkä turhankin ahkerasti.

Olen ollut niin rehellinen ja kriittinen tämän arvion kanssa kuin osaan, sillä uskon että tältä mimmiltä kuullaan vielä se ässälevy. Hänessä on lahjakkuutta, ja hänen persoonansa kuuluu. Tästä levystä voi olla ylpeä, vaikkei se olekaan läpikotaisin hyvä.

Amerikassa on yleistynyt viime vuosina ns. patent trolling -toiminta, jossa (yleensä lakimiehistä koostuva) firma ostaa kasan vanhoja patentteja ja ryhtyy tutkimaan voisiko niiden perusteella haastaa jonkun oikeuteen.

Usein tällaisten uhriksi joutuvat isot IT-firmat, kännykkä- ja laitevalmistajat yms. Nyt jo kohta vuoden verran eräs patenttitrolli on kiusannut jenkkiläisiä podcastaajia.

Olen pysynyt tilanteessa kärryillä Marc Maronin WTF-podcastin avulla. Aiemmin Marc kertoili vain EFF:n yrityksestä löytää todisteita podcastingia muistuttavan teknologian käytöstä ennen tätä trollin omistamaa patenttia, mutta tämä käsittely vie aikaa.

Nyt Maron haastatteli Adam Carollaa, joka on yksi USA:n suosituimmista podcastaajista. Trolli oli haastanut Carollan kolmesta miljoonasta dollarista oikeuteen, koska hän jakaa sisältöjään podcast-teknologian avulla, johon trolli väittää omistavansa patentin.

Oikeasti tätä kyseistä patenttia ei alun perin suunniteltu käytettäväksi kuten podcasteja nykyään jaetaan, mutta lain kirjain on tietysti ehdoton.

Nyt Carolla kerää rahaa, jotta hän voittaisi tämän paskafirman oikeudessa. Hän tarvitsee vaatimattomat 1,5 miljoonaa asianajokuluihin. USKOMATON oikeusjärjestelmä! Häntä voi auttaa täällä. Tällä hetkellä rahaa on kasassa 180 000 dollaria.

Yleensä patenttitrollien uhreiksi joutuvat jättifirmat maksavat muutaman millin laskunsa oikeussalien ulkopuolella, mutta onneksi Carolla on päättänyt tapella. Olisi varmasti mahdollista kehittää joku uusi, riittävästi erilainen tapa jakaa audiotiedostoja ja antaa sille riittävästi podcastista eroava nimi, mutta tässä on kyse oikeuden toteutumisesta.

Itse aion ostaa tuon Digital Fighter Packin, eli 5 dollarin lahjoituksen.

Fight the good fight!

Tämä on outoa johdatusta. Eilen arvuuttelin Twitter-seuraajilta hashtagilla #biisivisa, että missä biisissä lauletaan "there's nothing, no education, no family life to open my arms to". No, tuottaja Eppu Kosonen tiesi, että kyseessä on Pantera, ja Fucking Hostile -arvauksen jälkeen löytyi se oikea biisikin, eli Strength Beyond Strength, joka on Far Beyond Drivenin avausraita.

Tänään aamulla luin Rumban nettisivuilta, että FBD täyttää tänään lauantaina 20 vuotta! PAKKO siis kirjoittaa jotain tuon levyn merkityksestä itselleni.

Olen tainnut joskus aiemminkin kertoa tässä blogissa siitä, kun ostin kyseisen kasetin aikoinaan Huittisten S-marketista, melko pian sen ilmestymisen jälkeen, vuonna 1994, 14-vuotiaana.

Minulla oli sitä ennen ollut tunne, että tarvitsisin jotain raaempaa musiikkia. Metallican kasetit eivät enää tarjonneet tarpeeksi rajua materiaalia. Metal Hammer -lehti oli täynnä rajun näköisiä bändejä ja hehkutusta niiden levyistä. Oli PAKKO olla olemassa jotain rajumpaa kuin Kill 'Em All!

Bläkkis ei ollut vielä tässä vaiheessa saapunut tietoisuuteeni, mutta eräänä päivänä huomasin Far Beoynd Drivenin kasettihyllyssä. Parental Advisory -tarra oli hyvä alku, mutta kansikuva varmisti nerouden. Pääkallo johon porataan reikää! JU MA LAU TA!

Vähät rahat tiskille ja pika pikaa polkupyörällä kotiin. Sitten otan isän hyvät kuulokkeet ja pistän FBD:n kasettipesään. Kasetin alussa on yllättävän paljon tyhjää. Olen jo kumartumassa takaisin stereoihin kun se yhtäkkiä jysähtää:

 "THERE'S NOTHING, NO EDUCATION, NO FAMILY LIFE TO OPEN MY ARMS TO. YOU'D SAY, MY JOB'S TODAY, YET GONE TOMORROW. I'LL BE BROKE IN A GUTTER. I KNOW THE OPINION, A BROKEN RECORD. FUCK YOU AND YOUR COLLEGE DREAM, FACT IS WE'RE STRONGER THAN ALL"

Aluksi tietysti pelästyin kun musiikki jysähti ja hyökkäsi päälle. Mutta sitten: Millainen voima! Millainen röyhkeys! Millainen groove! Olin myyty.

Koko levy hujahti läpi nopeasti. Ja sen jälkeen toistuvia kertoja. Vasta muutaman vuoden jälkeen - ja monien lisälevyhankintojen jälkeen - tajusin miten voittamaton tuo levy on. Soundi on kireydeltään ehkä aavistuksen 1990-lukua, mutta muuten tuo on helposti kaikkien aikojen metallilevyjen top kolmessa.

Vulgar Display of Poweria pidetään kait yleisesti kaanonmiesten keskuudessa tärkeimpänä Pantera-levynä, koska se loi niin paljon uutta, mutta FBD:hen verrattuna se on kyllä kesy.

Phil Anselmo on samaan aikaan älykäs, hullu, vittumainen, pelottava ja herkkä laulaja/sanoittaja. Samanlaista monitahoisuutta ei metallimaailmasta kerta kaikkiaan löydy. Oikeasti taitava laulaja myös, muttei pelkää laulaa väärin.

Lempibiisini taitaa olla Use My Third Arm, jonka sanoituksesta ei vieläkään oikein tiedä, että pitäisikö kirjoittaa närkästynyt kolumni, vai syleillä sisäistä petoaan.

Building a blood in water scent
It's like a raping
Without judgement
Boy in a pocket
Balls in a bag
Perverted handle
His dick his gun, his brain his badge

Kill that fuck to show him up
Equal your displeasure now
Stab his ass a reminded past of what the fuck we're living for

Ourselves! 

Ja tietysti bändin soitto: Rex Brown ja Vinnie Paul ovat aivan helvetin tiukassa vedossa, ja Dimebag Darrell on tietysti kaikkien aikojen metallikitaristi, hands down. Helvetin tiukkaa vääntöä, toimii koska tahansa lenkkimusiikkina - ja varsinkin suuren hädän hetkellä.

Nytkin kun kuuntelen tätä levyä en voi olla heiluttamatta päätäni, puristamatta silmiä tiukasti kiinni ja irvistämättä. Hankala kirjoittaa kun pitää moshata istualtaan.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä levyä, ride the snake, ota ilmestyskirjan petoa sarvista kiinni ja katso mitä pimeyden sydämestä löytyy. Ei hätää, loppu on kaunis. Black Sabbathin Planet Caravan soi Panteran käsittelyssä niin kauniisti.

Tulen kuuntelemaan tätä levyä vielä vanhana pappana, toivottavasti minulla on silloin lapsenlapsia jotka närkästyvät siitä kamalasta huutamisesta.

Elbow'n Build a Rocket Boys! muodostui minulle tärkeäksi levyksi. Tärkeämmäksi kuin Seldom Seen Kid, vaikka sitäkin olen paljon kuunnellut.

Siksi tervehdin ilolla tietoa brittiläisen setäindien kuninkaiden uudesta albumista. Elbow ja National julkaisevat levyjä vuorotellen. Ensin National julkaisi High Violetin, sitten Elbow Build a Rocket Boys!:in. Viime vuonna Natikalta saatiin Trouble Will Find Me, tänä vuonna Elbow'lta tämä.

Olen nyt kuunnellut levyä parin viikon ajan silloin tällöin. Ehkä viisi kertaa aivan kokonaan. Tiesin jo lähtiessäni, että urakka ei tule olemaan helppo, eikä avautuminen tapahdu heti. Edellislevyn kanssa kesti muistaakseni pari viikkoa, High Violetin kanssa aikoinaan vielä pidempään.

Nyt kuitenkin pelkään, että tämä ei vain ole niin hyvä levy kuin kaksi edeltäjäänsä. Tietynlaista turvamusiikin tuntua tässä tosin on: Jokainen kuuntelu on jollain lailla lohdullinen ja turvallinen, vaikkei aina nautittava.

Tai kyllä nautittavakin, mutta se "lähteminen" ja innostuminen puuttuu.

Ensimmäinen single New York Morning on huikea biisi, kuten myös Real Life Angel ja Sad Captains. Kokonaisuutena minulla on kuitenkin kiusallinen tunne, että bändi on verhoutunut liian paksuun samettiin. Ja että siinä sametilla on aavistus pölyäkin.

Tiedän, että tässä ihan lähitulevaisuudessa saattaa odottaa hetki, jolloin samettiverho raottuu ja pääsen livahtamaan sisään.

Hieno analogia, 10 pistettä blogisti.

Mutta tällaisenaan, pettymys.

Voihan VOIHAN. Minä joskus lukiossa tätä kirjaa luin, mutta en jotenkaan tajunnut sitä ja sen hienoutta - vaikka muuten ihan "vaikeitakin" kirjoja tavasin. Joku tässä oli jotain mikä ei silloin toiminut, ja luultavasti jätin koko kirjan kesken.

No, kävin pitkästä aikaa kirjastossa koska tytärpuoli, ja vierailin samalla "aikuisten" osastollakin. Pokkarin käyttöliittymä on iPad/Kindle-yhdistelmän jälkeen toivottoman kömpelö, mutta silti pari kirjaa kiinnitti huomion. Toinen oli Dune.

Lähdetäänkö siitä, että tämä on aivan helvetin hyvä kirja. Takakannessa Arthur C. Clarke vertaa, että scifi-fantasiaosastolla vain LOTR pääsee eeppisyydessä lähelle. No, en ehkä menisi aivan niin pitkälle, mutta valtavan iso ja samalla intiimi kirja se on.

Frank Herbertin kirjassa on onnistuneesti luotu maailma. Arrakisin aavikkoplaneetta on tapahtumien päänäyttämö. Suurin osa planeetasta on asumiskelvottomaksi luultua aavikkoa, jota hallitsevat valtavan kokoiset madot. Arrakisin aavikoilta saadaan kuitenkin avaruusmatkailulle elintärkeätä "spiceä", joten planeetta on taloudellisesti ja poliittisesti arvokas.

Planeetan aavikko-osissa asuu Fremenien kansa, josta ei tiedetä juuri mitään. Tarinan alussa planeetan käskynhaltijoiksi saapuu Atreidesien suku, joka saa keisarin määräyksellä valtaistuimen verivihollisiltaan Harkonnenin perheeltä.

En avaa juonta sen enempää, Wikipedia auttaa jos haluaa lukea tarkemmin. Esimerkiksi Dan Simmonsin kirjat keskittyvät valtavan suuriin tapahtumiin ja massiivisiin vaikuttajiin. Dunessa on kaikesta huolimatta paljon intiimiyttä, ja vielä enemmän henkisyyttä.

Homma ei myöskään mene epäuskottavaksi nörtteilyksi tai ylimitoitetuksi sankarisaagaksi. Paul Atreides on mielenkintoinen ja monitahoinen päähenkilö, jonka tarinaa seuratessa voi samalla nauttia Herbertin luoman maailman monimuotoisuudesta. Mutta mikä tärkeintä, Paulin tarina on tärkeintä, muu maailman esittely tulee sen jälkeen.

Tämä saattaa olla paras scifi-kirja jonka olen koskaan lukenut. Philp K. Dickin kirjat ovat niin eri tyylisiä, vaikka hän on alan kirjailijoista suosikkini. Lyhyesti sanottuna: Palvon.

Jos scifi kiinnostaa vähänkin, lue tämä. Ja jos olet nähnyt David Lynchin elokuva, unohda se.

PLUS minulle selvisi tätä lukiessani vihdoin, mistä Fear Factoryn ep:n Fear Is the Mind-Killer nimi tulee!

MUOKKAUS/LISÄYS:
Perkule unohdin eilen lisätä, että miksi tässä(kin) kirjassa aavikolla asuva Fremenien kansa on kieleensä ja kulttuuriinsa saanut vaikutteita Maa-planeetalla aavikolla asuvilta arabeilta/islamilaisilta kansoilta?

Onko lukijan helpompi silloin tajuta se kulttuuri, vai miksi paikannimet pitää virittää arabialaishenkisiksi? Onko se kirjailijalta alitajuista? Ei varmaankaan.

Sama ilmiö näkyy George R. R. Martinin Song of Ice and Fire -sarjassa (eli Game of Thrones siis) jos miettii niitä meren takana asuvia kuivan maan asukkaita.

Miksi näin?

Enpä olekaan hetkeen ole käynyt katsomassa ihan tavallista klubikeikkaa. Viime lauantaina olin, kun hästääk tytärpuoli oli hoidossa ja Happoradion Elefanttimarssi pysähtyi Vöötsinissä.

En itse asiassa muista koska näin Happoradion viimeksi livenä, mutta olen kyllä nähnyt 7-10 heidän keikkaansa. Lauantainen oli niistä paras.

Happoradion keikka ei ole dramaattinen performanssi tai ilta täynnä arvaamatonta vaaraa. Eikä sen pitäisikään olla. Se on sopiva sekoitus ammattimaisuutta ja nautintoa.

No, ensinnäkin Happoradiolla on paljon hyviä biisejä. Lauantainakin radiohittejä jäi soittamatta, vaikka keikka kesti tunti neljäkymmentä minuuttia. Yleensä kyllästyn ei-legendojen keikoilla tunnin kohdalla, mutta Happiksen materiaali kesti pituutensa. Tosin jos olisi ollut arki-ilta eikä olisi ollut kylmää olutta tilanne olisi voinut olla toinen.



Bändi soitti kymmenen biisiä täällä arvioidulta Elefantti-albumilta. Livetilanteessakin tunnisti levyn onnistuneeksi, sillä välillä biisin alkaessa luulin sen olleen joltain vanhemmalta levyltä, sen verran hitikkäältä ja tutulta jotkut biisit kuulostivat - enkä siis tarkoita levyn kahta sinkkua, vaan esimerkiksi Kuusi jalkaa kevätjäälle- tai Elefantti-biisejä.  Myös Pimeäntaite toimi hienosti.

Joskus kitaralla, bassolla ja rummuilla operoivat bändit muuttuvat keikalla tympeän hard rockeiksi, mutta onneksi Happis pitää kiinni levyjen sovituksista, mikä kuuluu esimerkisi AH Haapasalon kitaroinnissa, johon ei levyllä välttämättä kiinnitä aina edes huomiota, mutta josta keikalla pidin. Erityisesti pidän kuitenkin basisti Jari Siivosesta. Hän on jopa groovaava basisti. En ollut aikaisemmin kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta hän kiikuttaa soittoa upeasti eteenpäin.

Maestro Tykki on varmaankin ajat sitten riisuutunut lavalla ujoudestaan. Siksi hänen olemuksensa on samaan aikaan välitön ja itsevarma. Happoradio ei yritä "pitää bileitä", vaan loppuunmyyty Virgin Oil on tullut kuuntelemaan myös mitä heidän suosikkibiiseissään lauletaan. Ja laulamaan mukana. On mielestäni onnistunut ratkaisu ettei Tykki yritä laulattaa yleisöä,vaan antaa näiden laulaa itsensä päälle. Hän jaksaa tulkita satoja kertoja esittämänsä kappaleet, mikä on hienoa. Ehkä välillä hänen keikkapanssarinsa soisi hieman raottuvan ja herkkyyden tulevan enemmän esiin. Mutta toisaalta helsinkiläinen yökerho sunnuntaina aamuyöllä kello 1 ei ole helpoin paikka siihen. Laulut olivat siis herkempiä kuin säveltäjänsä tuona iltana.

Tajusin tuossa Fifa 13:a iPadilla pelatessani, että haluan lyhyesti avata sitä, miten iPadia voi parhaiten käyttää pelikoneena.

Taustana sen verran, että minulla on Wii ja Xbox, mutta ne ovat pölyttyneet jo vuosia varastossa. Lapsiperheen elämä, bloggaaminen, juokseminen, lukeminen ja tietysti kohtuullisen kiireinen työ eivät kerta kaikkiaan jätä aikaa konsolipelaamiselle. Tai sanotaan että olen halunnut priorisoida aikani noihin muihin asioihin.

iPad on kuitenkin uskollinen seuralaiseni, ja vaikka käytän sitä lähinnä Kindlenä, Hesarin lukemiseen ja someiluun, tulee sillä myös ajoittain pelattua. Hassua, että tablettien tullessa tuhahtelin, enkä oikein ymmärtänyt mihin sellaista tarvitsisin. No, Apple tavallaan loi uusia tarpeita, ei korvannut vanhoja, mutta muun muassa pelaamiseen iPad on oikein hyvä.

Eniten iPad-peliaikaa käytän Carcassonnen parissa. On rentouttavaa ottaa illan päälle pari erää vaikeimpia tietokonevastustajia vastaan. Peli maksoi muistaakseni kahdeksan euroa, ja on kallein padihankintani. Helposti hintansa väärti. Olen pari lisäosaakin ostanut, mutta pelaan mielummin ilman niitä. Loistava toteutus, koukuttava peli.

Menolippu toimii myös mahtavasti iPad-pelinä. En jostain syystä koukutu siihen niin kovin kuin Carcassonneen, mutta useita tunteja olen senkin parissa viettänyt. Jälleen loistava, lautapelille uskollinen toteutus ja intuitiivinen käyttöliittymä - joskaan ei niin kaunis kuin Carcassonnessa.

Fifa13 tulikin jo mainittua. Pelaajia ohjataan tavallaan pleikkariohjainta simuloivilla painikkeilla jotka ova näytön alalaidoissa. Kuten konsoliesikuviinsa, iPad-versioonkin on piilotettu paljon kikkoja, jotka lihasmuisti oppii pelaamalla. Erittäin hieno toteutus, ja vaikeudenkin saa säädettyä sopivaksi. Itse pelaan kokonaisia kausia semi pro -vaikeustasolla. Peli alkaa oikeasti muistuttaa jalkapalloa - eli siis pallon saa parhaiten vastustajan maaliin pelaamalla kuten jalkapalloa oikeasti pelataan (eikä esim. kuljettamalla Messillä koko kentän yksin läpi, kuten helpommalla tasolla).

Barcelonalla ei kannata pelata, Messi on liian hyvä pelaaja. Tällä hetkellä pelaan ManU:na kautta läpi.

Sitten on tietysti kasa lastenpelejä tytärpuoltani varten. Paras on Toca's Hair Salon 2, mahtava toteutus. Sitten on erilaisia palapelejä ja prinsessapelejä.

Näitä etsiessäni olen turhautunut ilmaispelien tulvaan. App Store on täynnä ilmaisia paskasti toteutettuja pelejä, jotka heti alusta asti tyrkyttävät paskaa lisäsisältöään (tyyliin osta tästä erilaisia meikkivärejä prinsessalle). Itse pelit on toteutettu karmivan bugisesti ja hätäisesti. PALJON mielummin maksaisin 4 euroa hyvästä lastenpelistä kuin kävisin läpi kymmeniä paskoja ilmaisehdokkaita. Mutta hyviä maksullisia lastenpelejä on vähän. Sama koskee tietysti myös aikuisten pelejä.

Bad Piggies on myös pakollinen joka iPadiin. Sen parissa viihtyy lapsi ja 34-vuotias mies aivan yhtä tehokkaasti. Älyä vaativa peli, upea toteutus. Rovio määrää.

Näihin Hay Day/Clash of the Clans/Supernauts -peleihin en jaksa lähteä yhtään, vaikka niitä mielenkiinnosta olen kokeillutkin. Ei kiinnosta käyttää aikaa peleihin, joiden koukuttavuus perustuu ajankäyttöön ja odottamiseen. Tai maksamiseen. Kaikki esimerkit ovat toimivasti toteutettuja, mutta in app purchases -systeemi on jotenkin luotaantyöntävä. Vaikka toki monissa peleissä se on toteutettu vähemmän päällekäyvästi.

Mitä pelejä minun pitäisi ladata? Mikä on paras? Carcassonne-tyylistä kamaa toivoisin lisää. Maestro Toni Wirtanen suositteli jo Magic the Gatheringia, mutta en perkule uskalla. Pelkään että se vie liikaa aikaa. En siis halua valvoa kaikkia öitä iPad-pelien parissa, tarvitsen vain ajoittaista pientä, aivoja stimuloivaa viihdettä.

Mikä on paras Sudoku-sovellus? Niitä on miljoona, en ole löytänyt vielä kätevintä.

Häpeämätön listauspostaus! Tämä tuli mieleeni kun eilen mutustelin Twitterissä miten hyvä biisi on Kemmurun Pala historiaa.

No, en sitten saanut jostain syystä heti nukuttua, vaikka luin Dunea pitkän pätkän (kirja-arvostelu kohtapian). Rupesin miettimään, että mitkä vois olla suomalaisen räpin viisi parasta biisiä. Ei käänteentekevää, historiallista tai unohtumatonta, vaan minun mielestäni parasta.

Tällaisen listan sain aikaiseksi. Huomaan ettei tässä ole yhtään kovin uutta biisiä. Mut antakaa armoa, mä olen 34v. Kyllä tänäkin vuonna on julkaistu hienoja suomiräp-levyjä, ainakin JVG ja Kepe's Mode, eli en minä nyt ihan kokonaan ole menneeseen juuttunut. Kai.

Rupesi jo kaduttamaan että tein tällaisen möhislistan. Voi helvetti. TÄSSÄ SE ON. OLEN VANHA:

1. Asa - Leijonaa metsästän
Todellinen "game changer". Muistan kun tämä tuli Posse-lehden kylkiäisenä, cd-versio siis. Tuotannosta lähtien täysin erilaista kuin mitä kukaan oli koskaan tehnyt. Kuuntelin biisin varmaan sata kertaa ensimmäisen viikon aikana. Katsoin että tuottaja on Jukka Immonen, ja mietin että miten helvetissä joku voi tehdä tällaista soundia. Ne torvet, rumpujen etniset vaikutteet, kaikki.
Puhumattakaan tietysti riimeistä. Avain oli haudattu, Asa oli valmis tulemaan esiin. "Tanssin tyhjil kaduil Formula-sunnuntaisin, montako Monacost saa Vantaalle patsaan?", tai "mä en tiedä lätkäst mut tää on leijonabiisi". Hullu flow, Asan tyylin esittely, virheetön, hengästyttävä. Paras.

)

2. MC Taakibörsta - PA2001
Taakibörstan vähälukuiseksi jääneen levytysuran ehdoton kohokohta. En tiedä miten oikeasti kävi, mutta kuulostaa siltä, että kaikkia rivejä ja kaikkien flow'ta on hiottu todella tarkkaan. En nyt muista mistä tämä biisi on sämplätty (jätä kommentti, crate digger), mutta biitti on ehkä paras suomiräpissä ikuna. Ja tietysti itse Taakibörsta, joka ilmentää itsensä tällä manifestillä. Virheetöntä, ulkoa opeteltavaa ja ulkoa keikalla huudettavaa materiaalia. Tavallaan bändin ainoa biisi. No joo, tiedän että heillä on muutama muukin, mutta käytännössä tämä biisi on MC Taakibörsta. Jos teet vain yhden biisin, tee helvetin hyvä.

)

3. Ceebrolistics - Nollapiste
Uudistajat, edelläkävijät, nerot. No joo, ei pitänyt ottaa kulttuurista vaikutusta huomioon mutta otin kuitenkin. Hassua, että 0.-ep voisi olla melkein minkä tahansa vuoden musaa, siis myös ilmestymisensä jälkeen. RPK tai millä aliaksella hänet tunnetkin on umpilahjakas tuottaja, mutta myös hieno mc, vaikka MattiP ja Hyzä ovatkin pää-mc:t. Nimibiisi oli lopulta ep:n kohokohta. Tulee mieleen Tampereen opiskelijakämppä ja ööö, tupakka.

)

4. Ritarikunta - Mä en jaksa
Ritarikunnan Saranat avaavat sanat oli ensimmäinen kokonainen suomiräp-levy josta innostuin oikein tosissaan. Tämä on mahtava tilitysbiisi, huonon fiiliksen purkaus, joka varsinkin suomiräpin yo meitsi -painotteisella alkutaipaleella oli todella virkistävää. Lisäksi tässä on ehkä paras aloituslaini: "Mua on vituttanu koko päivän enkä tiedä mikä mua vaivaa". Näin sanoo Hopee eli Lempi-Joe, ja niin painokkaasti että se on jäänyt ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Siis varmaan vanhainkodissakin fiilistelen tätä tunnelmaa. Tässä sitä paitsi sämplättiin Tehosekoitinta! Varhainen suomiräpin ja -rockin yhteenliittymä. Huikea biisi.

)

5. Kemmuru - Unohtunut
Edelleenkin on vaikea tehdä luontevaa ihmissuhteista kertovaa suomiräp-biisiä. Tai ainakin minun mielestäni. Tässä oli jotain hellyyttävää, ja samaistuttavaa. Mahtavaa on myös se, että nuorelle nykykuulijalle esimerkiksi kännykän latauksesta kertova sanoitus "pitäis saada pari palkkii kasaan" ei sano yhtään mitään, mutta kaikki vanhan Noksun omistaneet toki muistavat ne akun virtatilanteesta kertovat palkit näytön sivussa.
En tiedä mistä Aksim on sämplännyt taustan, mutta se sopii biisin tunnelmaan täydellisesti. Tämäkin on sellainen biisi jota on tullut kuunneltua itselleni epätyypillisen monta kertaa putkeen. Jodarok on mielestäni parhaimmillaan kertoessaan ihmissuhteista. Ei politiikasta.

)

Bubbling under:
SMC Hoodrats (se eka biisi)
Loost Koos - Muushia
Steen1 - Sinisiä rappuja ja punasia hintalappuja
Ela - Anna soida
Ritarikunta, Mikrofonistit, Davo - Päästä parhaasta
Ruudolf - Doupeimmat Jumala seivaa

Jep, kirjoitan tv-viihteestä. Tässä on pari yötä nukuttu Tähdet tähdet -sarjan ensimmäisen jakson jälkeen. Katsoin ensimmäisen jakson melkein kokonaan, vaikken todellakaan odottanut niin tekeväni.

Itse asiassa ajattelin, että katson sen mielenkiinnosta, koska se jotenkin etäisesti liittyy työhöni (olen musapäällikkö, bitches), koska siitä kuitenkin kaikki puhuu, ja keksin sitten jonkun nasevan tweetin ja jätän ohjelman pärjäämään yksinään.

Sunnuntaina, ohjelman loputtua olin hämmentynyt. Oliko tämä kauheata paskaa? Oliko tämä läppä? Mitä tämä oli?

Sitten tajusin. Tähdet tähdet on loistavaa musiikkiviihdettä, koska se on ihan tarkoituksella hömppää.

Olen ihan loputtoman kyllästynyt siihen raskassoutuiseen narratiiviin joka kuljettaa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa, The Voice of Finlandia, Vain elämää:tä ja mikäunohtui-ohjelmaa eteenpäin.

The Voice ofissa se herkkä kasvutarina tavallaan kantaa, ENKÄ VÄITÄ etteivätkö kaikki noista olisi toimivia ja tunteita herättäviä viihdeohjelmia.

MUTTA

ON niin mahtavaa huomata olevansa "vain" hömpän äärellä. Hömpän, joka ei yritä tiristää katsojasta kasvutarina-kyyneleitä, luopumisen kyyneleitä, saamisen kyyneleitä tai epäonnistumisen kyyneleitä. Tähdet tähdet pyrkii tekemään hömppäviihdettä, RAILAKKAASTI.

Okei, ohjelmassa on randomihkosti valittu tuomaristo. Maria Veitola ja Juhani Merimaa höpisevät mukavia, vieraileva tuomari analysoi. Mutta tämäkin tukee konseptia. Molemmat ovat toki kokeneita esiintyjiä, mutta heille ei ole sälytetty samanlaista auktoriteetin taakkaa kuin vaikkapa Tanssii tähtien kanssa -ohjelman samettitakkiin puetulle ryhmälle.

Ainoastaan Miko Leppilampi on ehkä vähän ulkona konseptista köyhän miehen rat pack -imagoineen, mutta ehkä sekin toisaalta sopii kuvioon.

Oli miten oli: Mieleni oli ilmeisesti opetettu odottamaan jotain Irinaa kertomassa kyynelehtien, miten se "räppi sitten lopultakin lähti", mutta EI, saimmekin jumalattoman raikaan ja karnevalistisen tulkinnan Salt N'Pepan (MERIMAALTA BEBA-VITSI) Push Itista, autenttisin riimein ja pukimin.

Jari Sillanpää ei osaa räpätä, joten hän vetää totaali-eeppisen Gangnam Stylen. Ehkä sitä kuunnellessa totuus kurkisti jostain esiripun takaa: Ei se mene tämän paremmaksi. Sillanpää on viimeisen päälle pro, ja hän vetää minkä tahansa biisin - kirjaimellisesti minkä tahansa biisin - kuin se olisi Satulinna. Siis samalla paatoksella.

Minusta tuli fani. Siltsue on tietysti myös hieno orastava meemi, kiitos MTV:n some-tuottaja Martti Lindholmin.

Oikeastaan ainoa miinus on pudotusmekanismi. Mikseivät kaikki artistit voisi vain esittää kaikentyylisiä biisejä, ja se siitä? Kokoelmalevy pihalle, kaikilla hyvä mieli.

Oli perjantaina Emma Gaala. Hyvät jatkot, sanoisin! Vuosi vuodelta komeampi gaalakin. Kauas ollaan tultu Kulttuuritalolta, jossa itse osallistuin ensimmäisiin Emma Gaaloihini. Mahtavat juhlat, mahtavia ihmisiä, plus että olen niin tyytyväinen että Haloo Helsinki! ja Sanni voittivat! No, toki minulla oli siihen pieni osasyy kun kerran kuulun tuomaristoon, mutta hienoa joka tapauksessa.

Se Emmoista. En kehtaa julkaista tässä hienoja känni-selfieitäni joita räpsin hienojen ihmisten kanssa. Mennään mielummin asiaan. Eli Pharrellin levyyn.

Pharrell on aikamoinen jätkä. 2000-luvun alkuvuosina joka toinen MTV-hitti oli Neptunesin (eli Pharrellin ja Chad Hugon) tuottama. Lisäksi heillä oli N.E.R.D.-bändi, jonka levyt olivat epätasaisia, mutta parhaimmillaan nerokkaita.

Sitten alkoi hiljaisempi kausi. Kai hän silloin jotain teki, mutta minun näkö- ja kuulopiiristäni hän katosi. Ehkä hän epäonnistui piilossa, tai sitten keskittyi muihin juttuihin.

Viime vuonna mies palasi rytinällä, kun hänen laulusuorituksensa auttoi nostamaan Daft Punkin Get Luckyn hittilistojen kärkeen ympäri maailmaa.

Nyt on soololevyn vuoro. Despicable Me 2:n soundtrackilta tuttu Happy kertoi, että Pharrell ei ole ruvennut Kanyeksi, vaan päinvastoin ryhtynyt tekemään ehkä pehmeintä poppia hänen tähänastisella urallaan.

Koko G I R L in kuuleminen avaa konseptia lisää. Kuulostaa siltä, että mies on muuttanut biisintekotyyliään täysin verrattuna vanhoihin Neptunes-biiseihin. Ne ovat rytmeihin ja perkussiivisiin soundeihin perustuvia minimalistisia taideteoksia. G I R L illä (vitunko takia se on pitänyt kirjoittaa noin, murahtaa blogisti itsekseen) hän kuulostaa olevan enemmänkin Michael Jacksonin kuin räptuottajien perässä.

Tavallaan hän siis yrittää tehdä samaa kuin Justin Timberlake 20/20 Experience -levyillään. Minusta Justin ei onnistunut modernin r&b-popin kuninkaaksi ryhtymisessä. Ei onnistu Pharrellkaan täysin, mutta paremmin kuin Justin joka tapauksessa.

Levy on miellyttävän tavallisesti tuotettu. Siinä on paikoin jopa Jackson 5:ä ja muuta vanhempaa soulia. Pharrell ei ole yrittänyt tehdä levyn tuotannosta liian isoa numeroa. Se on pop-r&b:tä, täyttämässä tarkoitusta, palvelemassa sävellyksiä.

Levy myös menee helposti ohi korvien. Sävellyksiä täytyy muutamaa huippukohtaa lukuunottamatta jaksaa kuunnella ennen kuin ne aukenevat - jos aukenevat. Happyn lisäksi Daft Punkin tuottama Gust of Wind ja Alicia Keysin tähdittämä Know Who You Are toimivat parhaiten - ensin mainittu Happyakin paremmin.

Levy on viihdyttävä, ja onnistunut tyylinvaihto Pharrelilta. Mutta en minä tätä minään pop-sensaationa osaa pitää. Voi tosin olla, että lisäkuuntelut avaavat vielä uusia biisejä. Nyt olen kuunnellut levyn ehkä viidesti, ja vasta tänään lenkillä jotkut biisit tuntuivat toimivan paremmin. Johtui ehkä auringonpaisteesta.

Olette ehkä kuulleet termin "big data". Se tarkoittaa tietysti kirjaimellisesti suurta tietomäärää, mutta nykyään myös suuresta tietomäärästä autmaation keinoin louhittuja tiedonmurusia. Käytin tässä kaivostoimintaan liittyvää analogiaa, koska kuvittelen big data -softat sellaisiksi isoiksi kaivoskoneiksi joiden uumenista putkahtelee tuhansia kiloja paskaa, mutta välillä myös kultahippu.

Termi on aika muodikas, ja alan firmojen toimarit tykkäävät sitä hokea. Siitä sainkin ajatuksen. Tai siitä, ja Spotifyn biisistatistiikoista joita levy-yhtiöiden edustajat ovat näyttäneet.

Streamingin aikakaudella ei tarvitse arvailla kuka levyn kiikuttaa kaupasta kotiin, kuka sitä kuuntelee ja montako kertaa. Jokaisesta klikkauksesta jää jälki.

Tässä fantasiassani kuvittelen Spotify-statistiikallapalvelulla olevan ominaisuuksia joita sillä ei ehkä vielä ole, mutta joita sillä teknisten edellytysten puolesta voisi olla.

Mitä jos Spotifyn kuulijastatsit asetettaisiin big data -ohjelmien ja siitä tietävien ihmisten käyttöön. Jossain määrin levy-yhtiöt varmasti jo käyttävät Spotikan dataa vaikkapa sinkkuvalinnoissa tai uusia biisejä testaillessaan, mutta mitä jos sitä käytettäisiin vielä paljon syvemmin?

Mitä jos levy-yhtiössä toimisi big data A&R, joka imisi tietoa kuunteluista ja tekisi sen perusteella päätöksiä minkälaista musiikkia levy-yhtiön pitäisi julkaista? Ei pelkästään mikä single olisi levyltä toimiva, vaan minkälaista uutta musiikkia pitäisi tehdä? Jos esimerkiksi kaikkien uusien Spotify-biisien kertsit laitettaisiin riviin, millaista dataa niistä saisi irti? Missä kohtaa ihmiset todennäköisimmin lopettavat uuden biisin kuuntelun kesken? Minkälaisia biisejä kuunnellaan perä perää?

Mitä soittimia? Kestääkö räppi enemmän uusintakuunteluja? Lähteekö EDM jo pois?

Kysymyksiä on niin paljon kuin taitava big data A&R keksii esittää. Sitten vaan tilaamaan biisiä tekijöiltä. Esittäjä määräytyisi big datan mukaan sekin: Kenen esiintymiset aiheuttavat eniten positiivista kuhinaa? Kenen fanit ovat uskollisimpia?

Aikamoinen visio, eikö! Jos rupesi pelottamaan, niin kannattaa pistää joku vanha vinyyli soimaan. Tai joku lohtuindielevy. Kyllä sitä musaa tehdään varmasti tulevaisuudessakin myös "kunniakkaista" ja "puhtaista" lähtökohdista.

Kirjoitan tästä aiheesta lisää Soundi-lehden seuraavassa numerossa. Lukekaa!

PS. Tänään julkistettiin Radiogaalan short list. Meikäläinen on ehdolla Vuoden musapäälliköksi, kera Nelonen Median Koivusiblan ja Basson Rodriguezin. May the most handsome man win.

Kyllä, listauspostaus. EAT IT. En keksi parempaa tapaa hehkuttaa tätä täydellisyyttä mikä toivottavasti huomenna julkistetaan. Jos tämä on uutisankka, niin lukekaa tämä ja kuvitelkaa tuskani.

1. Aquemini on maailman paras levy

Outkast on usein ollut edellä aikaansa, ylittämätön, käsittämätön ja omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, mutta Aqueminillä heiltä onnistui ihan joka saatanan asia. Olen kuunnellut tämän levyn noin 8900 kertaa läpi, eikä siltä edelleenkään ole löytynyt heikkoa hetkeä.

Löytyy kertsiräppiä, löytyy gangsta rappia, löytyy George Clintonin fiitti Synthesizer-biisissä, joka muutenkin on käsittämätöntä neroutta. On Spottieottiedopalisciousin maailman muhevin pilvijami, on Chonkyfire, joka lopettaa levyn täydellisesti.

On Da Art of Storytellin'. Kirjoitan sen uudestaan: On Da Art of Storytellin'. Nyt kun tästä levystä kirjoitan, niin tuntuu tyhmältä että olen edes muista levyistä kirjoittanut. Tämä on täydellinen levy.

2. On olemassa biisi nimeltään A Life in the Day of Benjamin Andre

Jos joku ikinä koskaan tämän jälkeen räppää oman elämänsä tällaiseksi biisiksi, helvetti jäätyy. Löytyy Speakerboxxx/Love Below -tuplan Andre-puoliskolta. Kuunnelkaa tämä jos ette ole niin aiemmin tehneet. Neroutta.

I get invited to a club where emcees at
And on stage is a singer with some thing on her head
Similar to the turban that I covered up my dreads with
Which I was rocking at the time
When I was going through them phases trying to find
Anything that seemed real in the world
Still searching, but I started liking this girl
Now you know her as Erykah "On and On" Badu
Call Tyrone on the phone why you
Do that girl like that boy you ought to be ashamed
The song wasn't about me and that ain't my name
We're young, in love, in short we had fun
No regrets no abortion, had a son
By the name of "7" and he's 5
By the time I do this mix, he'll probably be 6
You do the arithmetic

3. Big Boi ja Andre 3000 näyttävät tältä

 4. On olemassa biisi Elevators jonka biitti on kaikkien aikojen hienoin

Kuten tuossa alussa totesin, nämä kaksi ovat olleet kaikessa aikaansa edellä - tai oikeastaan tehneet eri ajassa kaiken oikein. Mutta kuunnelkaa nyt tämä biitti. K Y L M I X E T.

5. Flow ei ole nuorisolaisten festivaali

Outkastin paluussa on juuri sopivasti nostalgiaa, mutta silti Suomessa ennen näkemätöntä kulttuuriarvoa, että kaltaseni möhikset liikahtavat innolla Suvilahteen. Ei tämä ole mikään Weekend Festival, ei sinne tarvita Aviciita, vaan levytysuransa jo pakettiin pistäneet palvotut messiaat. Vaikka onhan Aviciikin kova, mutta tajusitte pointin.

Sitäpaitsi Outkastin näkeminen on "bucket list" -tyyppinen asia minulle.

Sitten jännitetään onko Outkast Flow'ssa vain uutisankka.

Olen kuulijana välillä aika paskamainen tyyppi. Tuossa edellisessä tekstissä haikailen Olavi Uusivirran Minä olen hullu -levyn perään, koska se teki aikanaan suuren vaikutuksen ja jätti vahvan tunnejäljen. Nyt etsin hänen myöhemmistä levyistään samaa fiilistä, mutten löydä.

Samuli Putro. Olen pahoillani, mutta tulen etsimään sooloistasi tästä lähin aina seuraajaa Elämä on juhla -levylle. Tämä on kolmas soolo sen jälkeen, eikä tämäkään ole yhtä hyvä.

Tällä levyllä Putro ja lahjakas tuottajansa Eppu Kosonen kiinnitttävät entistä enemmän huomiota siihen, että musiikki toimii. Sovitukset ovat vaihtelevia, rohkeita, onnistuneita ja palkitsevia. Levyn keskivaiheilla käydään kollegaani Sami #Nurmijärvenbenjaminpeltonen Virtasta lainatakseni Kentin koneistetuissa maisemissa, välillä rokataan irtonaisen altsusti tai ollaan tyylikkään vähäeleisiä.

Mutta Elämä on juhlaa kuunnellessani minä en miettinyt sovituksia. En yhtään. Tuntui ihan kuin Putron olisi ollut välttämätöntä tehdä ne laulut juuri sellaisena kuin ne levyllä kuullaan. Ei niin, että hänen olisi pitänyt pohtia mikä olisi niille onnistunein ilmiasu. Ei fiksuja ja tyylikkäitä sovituksia, vaan lauluja.

Voitteko kuvitella, että motkotan tässä juuri siitä, että Samuli Putron uusi levy on LIIAN hienosti tuotettu?

No, oikeastaan tarkoitan sitä, että Elämä on juhla oli pakko tehdä, sen jälkeiset levyt hän on tehnyt koska on valtavan lahjakas. Tavalliset hautajaiset on tavallaan parempi kuin Elämä on juhla, mutta ei niin ehdoton.

Vain Älä sammu aurinko oli huti, sillä Tavalliset hautajaiset -levy on erittäin onnistunut kokonaisuus ja sisältää muutaman itkettävän hienon Putro-klassikon. Taitekohdassa jää näiden kahden väliin. Se ei ole niin vaisu kuin Älä sammu aurinko, mutta en pysty innostumaan siitä yhtä paljon kuin kahdesta muusta Putro-hienoudesta.

Ehkä osin tuntuu, että hän on jälleen päässyt aavistuksen verran rutinoitumaan tekemiseensä kuten kävi ennen Zen Cafén loppua. Hän osaa putrostelun. Putroilun. Putroilua on esimerkiksi Synnyin tahtomaan sut tai Tämä on perhe, jotka ovat kyllä entisestä Putrosta eroavia sovituksia, mutta biiseinä silti häntä itseään.

Sitten ne kohdat, jotkat tekevät tästäkin levystä olemassaolonsa arvoisen. Ne hetket, kun Samuli Putro kuin varkain murtautuu ihon alle ja värisyttää.

Kappale Milloin jätkät tulee. Ihan nousee pala kurkkuun joka kerta kuin kuulen tämän. NIIN helvetin hienosti Putro rakentaa tilanteen, elävöittää sen ja kertoo mitä tapahtui. Minä TIEDÄN tämän jätkän! Karmeita ihmiskohtaloita, syyllisyyden tunnetta omasta välinpitämättömyydestä ala- tai yläasteen kiusaamistilanteissa.

Koulukiusaamisesta on ollut mahdotonta tehdä biisiä joka ei olisi vaivaannuttava, mutta Putro onnistuu. On se uskomaton mies.

Entä sitten Taximiesten unelmia? Ihmeellinen magia tässä laulussa. Toinen Putron ominaisuus. Hän kykenee luomaan arkisen tilanteen ja itkettämään, mutta myös äärimmäisen pienin keinoin taianomaista suuruutta.

Sanoituspuolella tämä on muutenkin totutun vahvaa lunastusta. Tykkään enemmän Putron sanoista, kuin siitä mihin hän on itsensä sävelpuolella ajanut.

Lieneekö mies taitekohdassa? Pitääkö tämän jälkeen taas keksiä jotain uutta? En malta odottaa.

Joel Melasniemen kansitaide toimii myös. Tulee mieleen (varmaankin tarkoituksella) Freewheelin' Bob Dylan. Tosin siinä missä Dylanilla on eukko kainalossa, Raahen suuri mies vaeltaa Kalliossa yksin.