Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että selluloosasta ja kuka ties mistä valmistetuille liuskoille jollain kemikaalilla painettu väriaine on muodostanut sanoja, joissa mainitaan tämä kyseinen blogi, jota juuri luet. Eli siis: Vanhan maailman media on ojentanut kätensä BLOGOSFÄÄRIN suuntaan ja antanut minulle glooriaa MAININNAN muodossa!

Kyseessä on Sue-lehti, ja maininnan arvoinen kirjoitus taannoinen mielipahanilmaukseni siitä, että tamperelainen Seremonia-yhtye operoi minun näkökulmastani kaiken latistavan ironiasuojauksen takaa. Kolumnisti on tosin joko jättänyt lukematta kirjoitukseni kokonaan tai vain ymmärtänyt väärin, sillä hän puhuu huumorin oikeutuksesta musiikista (ja siitä että hänen mielestään Seremonia on hyvä ja Jess and the Ancient Ones huono), vaikka kyse oli (erästä well versed -kommentoijaani lainaten) siitä, että:

Ironia on ok silloin kun ironia kohdistuu itseen, silloin kun on yhtäaikaa tosissaan ja omat tosissaan olot nauraen hyväksyvä. Itseasiassa, tämän biisiparin piirissä jos pysytään, monet parhaat metallibändit ovat juuri sitä. Niin vitun tosissaan, että itselleen on pakko nauraakin. Hankalammaksi se ironia muuttuu kun se kohdistetaan itsen ulkopuolelle, silloin kyse tosiaan on usein omien hauskuuttamisesta niitä toisia naurunalaistamalla, itseä ylentämällä, koskaan alttiiksi laittamatta.

Tämä on silti sivuasia, sillä tärkeämpää on miettiä, mitä voin vielä saavuttaa. Kenties jonkinlaisia blogikunniamerkkejä, joita olen jossain muotiblogeissa nähnyt?

Tämän vuoden kuudetta Sue-lehteä pääsee lukemaan myös digitaalisessa muodossa. Also Sprach Jussia sivuava kolumni löytyy sivulta 11. Ehkä pitäisl lukea Suea (Sueta?) useammin, tästä vinkkasi tarkkasilmäinen lukija.

Eilen näin ensimmäistä kertaa Metallican. Koko juttu tuntuu ihan naurettavalta, sillä olen palvonut Metallicaa koko teini-iän, ja rakastan vilpitttömästi oikeastaan kaikkia levyjä Reloadiin asti (se mukaanluettuna). En ole vaan koskaan tullut menneeksi/saanut hankittua lippuja/muita esteitä.

Mutta eilen "se" sitten tapahtui. Pappaliigaan pikku hiljaa liukuva fanituskohde ja Black-albumin käänteinen läpisoitto. Tuntuisiko se missään? Yleisöä on helvetisti, oma katsomiskulma pressialueen sinänsä hyvä näköala, mutta kyyninen ympäristö.

Lyhyt vastaus on, että kyllä se todellakin toimi. Keikkaa ei startattukaan Blackilla, vaan Ecstasy of Gold -intron (joka jo itsessään veti kylmät väreet käsivarsille) jälkeen lähdettiin Hit the Lightsiin. Aaaaaaaaaaaaa!!!! Jessus että se kuulosti hyvältä. Bändi NAUTTI, vaikka varmaan Larsin rumpalointi metronomien mielestä karmeaa kuultavaa onkin. Mutta hän paiskoi menemään ihastuttavalla intensiteetillä.

No, ennen Blackin loppupuolta (jolla albumin läpikäynti siis aloitettiin) kuultiin vielä kunnon lämmittelynä For Whom the Bell Tollsia ja Master of Puppetsia, minkä jälkeen olin valmis julistamaan keikan ties mille listalle. Blackin ajoittainen monotonisuus kuitenkin rankaisi hiukan nautintoa, vaikka lopun ihanuudet tietysit korvasivatkin paljon.

Ehkä tämän kirjoituksen tärkein pointti on kuitenkin se, että yli 20 vuotta odotettu keikka VOI sittenkin kuulostaa hyvältä, eikä sitä oikeastaan osaa edes harmitella ettei nähnyt bändiä aiemmin, VAIKKA "perussetti" ilman pakollista Blackia varmasti paremmalta kuulostaakin. On niissä hahmoissa jotain taikaa, Kirkin tiluttelu resonoi sieluun ja Jamesin tavis-äijä-charmi hurmasi kaukaakin. Jopa missi/yleisjulkkis Satu Tuomisto intoutui Ilta-jommassakummassa analysoimaan, että on suuri Metallican ystävä, Black on suosikkilevy, yhtään biisiä ei osaa nimetä, mutta balladit toimii.

Ohjeena itselleni ja muille: Menkää katsomaan suosikkinne myöhemmän kauden esiintymisiä, älkää odottako kukkeimmillaan olevan yhtyeen show'ta, niin kaikki on hyvin.

Alla oma Metallica-suosikki (tietysti ekalta levyltä... olenhan musiikkitoimittaja, tai oikeastaan musiikkipäällikkö).