Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Keväällä vapauduin työn puolesta taas  kirjoittamaan levyarvioita. Tätä ennen olen kirjoittanut vain yhden, Vestan Lohtulauseita-levystä. Se on hyvä levy. Ollut vähän rimakauhua näiden suhteen, eikä noita täyspitkiä niin hirveästi ole tullutkaan. Ainakaan sellaisia mistä olisin jaksanut kirjoittaa. Pyhin Tapa poika, Papru ja muutama ulkomainen, siinä ne akuuteimmat.

Mutta tämä kirjoitus käsittelee Ruusujen debyyttialbumia, jonka nimi on Ruusut. Jos nyt nykypäivänä indiebändin julkaisun ympärille voi Suomessa syntyä "hypeä", niin tämän levyn kohdalla sen voi todeta tapahtuneen. En jaksa perata tuota virkettä, ei välttämättä sujuvin tapa ilmaista asia. Joka tapauksessa.

Kuulin Ruusuista viime vuoden loppupuolella, kun suuresti arvostamani Miikka Koivisto kertoi entisen työnantajani neuvotteluhuoneessa kuulumisia työstään Fullsteamin A&R-ihmisenä. Kuten kunnon A&R-ihminen, hän oli sainannut ensimmäiseksi itsensä, Ruusut-yhtyeen jäsenenä. Mukana oli myös suuresti arvostamani Ringa Manner sekä Alpo Nummelin ja Samuli Kukkola, joiden tekemisiin en ollut tutustunut niin tarkasti. Mutta Miikka oli joka tapauksessa innoissaan, ja niin olin minäkin, varsinkin Glitchit-biisin kuulemisen jälkeen. Se on tämän vuoden parhaita suomalaisia biisejä.

Bändi on markkinoinut itseään ennenkuulumattomana Suomessa, ja vaikka pidänkin tätä enemmän tiedotetäkynä kuin objektiivisesti tarkasteltavana faktana, tavallaan väite pitää paikkansa. Usein konemusiikki Suomessa on joko genretarkkaa tekemistä, jenkkiläisten pop-tuottajien matkimista tai ns. "indie-muusikkojen" tapauksessa välillä kone-välineen itsetarkoituksellista esittelyä. Ruusut ovat kuitenkin - tuottaja Artturi Tairan avustuksella - häivyttäneet musiikin tekotavan osaksi bändin soundia, ja jopa onnistuneet luomaan suht tunnistettavan tyylin. Ei toki voi puhua DJ Shadow'n tai Knifen tai Ladytronin tai Massive Attackin kaltaisesta tavaramerkkisoundista, mutta kuten bändi itsekin kehuskelee, Suomessa tähän harvemmin törmää.

Keksin heti monia päinvastaisia esimerkkejä - Aavikko tai edesmenneen Perttu Häkkisen jutut esimerkiksi - mutta Ruusuja voi verrata mainittuihin ULKOMAAN ELÄVIIN paremmin siksi, että kaikesta tyylistä huolimatta ei olla sorruttu indie-koneilijoiden helmasyntiin, eli muodon palvontaan ennen sisältöä.

Biiseihin on nimittäin panostettu. Tämä on hienoa. Ruusujen debyytti onnistuu ennen kaikkea hyvien biisien ansiosta. Glitchit jo mainitsin, mutta myös Bubo Bubo, Toyota Celica ja erityisesti keskivälin synkempi biisipari Muiden musta ja Suden suu vakuuttavat. Levykokonaisuuden osana Muiden musta nousee jopa Glitchejä kovemmaksi palaksi. "Muiden musta mulle harmaana näyttäytyy, ja samoin valkoinen". Okei, kova meno.

Erittäin tärkeä onnistumisen osa on Ringa Mannerin ääni, jota olen diggaillut Pintandwefallin alkuajoista lähtien. Vuosien myötä hänen ilmaisuunsa on tullut lisää rosoa ja rohkeutta, ja tällä levyllä hän kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ainutlaatuinen ääni ja tyylitietoinen artisti. Palvon.

Siamilaiset ja Iltoja pitkin -biiseistä en oikein saa kiinni, ja ensimmäinen näyte Käärmeen sisällä on edelleen jotenkin liian kikkaileva, joten ihan täysosumasta ei ole kyse. Mutta vuoden parhaita kotimaisia levyjä tämä silti on. Vuoden loppu näyttää mihin kohtaan kärkiviisikkoa tämä asettuu. Toivottavasti ei jää vain projektiksi, olisi mielenkiintoista kuulla mihin tästä porukasta vielä on.

Sen verran pitää vielä sanoa, että vinyylijulkaisu on pimeässä hohtavine kansineen ja sointuvihkoineen erittäin tyylikäs paketti. Pitääkin viihdyttää perhettä akustisella Muiden musta -tulkinnalla.

Itsepäisesti nakutan jokaisesta lukemastani kirjasta tänne jotain, vaikka vilkaistuani blogistatistiikkaa tajuan, että pitäisi kirjoittaa enemmän TV-sarjoista. Niitäki noin nimittäin tullut kaikessa hötäkässä katsottua. Sharp Objects esimerkiksi, huh! Olen myös pelannut jonkun verran Fortnitea, mistä siitäkin aion kirjoittaa, jahka keksin että mitä.

Mutta tämä kirjoitus käsittelee Margaret Atwoodin kirjaa Oryx and Crake, joka on suomennettu nimellä – yllätys yllätys – Oryx ja Crake.

Tartuin tähän kirjaan, koska Orjattareni-sarjan ensimmäinen kausi oli niin vaikuttava (toista katsoin kolme jaksoa kunnes kyllästyin), ja tajusin häpeäkseni etten ole koskaan lukenut yhtään Margaret Atwoodin kirjaa. Oryx and Crake ja ylipäätään koko MaddAddam-trilogia tulee Orjattaresi-kirjan jälkeen seuraavaksi useiten vastaan netin suosituskoneissa, joten valinta oli puhtaasti vertaissuositteluun perustuva.

** Kirjoitus ei sisällä spoilereita kirjan loppuratkaisusta, mutta yksityiskohtia matkan varrelta kyllä. **

Nimen ja Kindle Storen kuvaustekstin perusteella odotin jotain runollisempaa ja kenties abstraktimpaa teosta, mutta sisältö paljastuikin melko perinteiseksi dystopia-scifiksi. Lyhyesti Snowman on post-apokalyptisessä ympäristössä elävä ihminen, jonka lähettyvillä elelee uudenlainen, rauhanomainen, ihmislaji. Snowmanin elämä ennen lähtötilannetta selvitetään takaumien kautta.

Beneath it there’s a triangular orange sign with the black silhouette of a man shovelling. Men at Work, that used to mean. Strange to think of the endless labour, the digging, the hammering, the carving, the lifting, the drilling, day by day, year by year, century by century; and now the endless crumbling that must be going on everywhere. Sandcastles in the wind.

Kirjan laajempi teema on ehkä ilmastonmuutos tai ihmisen itsekkyys. Myös luonnon geneettistä sorkkimista käsitellään. Valitsin "sorkkimisen" verbiksi tiedostamatta, mutta se sopii sikäli hyvin, että yksi vittumaisimpia luontoon päässeitä geenikokeita on "pigoon", sian ja pesukarhun yhdistelmä (pig+raccoon), joka laumoittuneena metsästää myös ihmisiä.

Ilmastonmuutos on jotenkin uuvuttava teema fiktiiviselle teokselle, jos sitä ei käsitellä jotenkin erityisen unohtumattomasti. Tässä kirjassa näin ei tapahdu. Ihmisen teot ovat aiheuttaneet eroosiota, merenpinnan nousua ja yleistä kurjuutta. Ihminen ei ole kuitenkaan oppinut mitään. Tiedetään, tämä olisi ollut 1940-luvun kirjalle oivaltavaa.


Teeman tahmeudesta huolimatta Oryx and Crakessa on paljon hyvää. Snowmanin eli Jimmyn, ystävänsä Craken ja rakastajattarensa Oryxin ihmissuhteet ja hahmot on luotu hienosti, tavalla joka herättää lopulta kysymyksen siitä, käynnistyikö ihmiskunnan tuho järki- vai tunnesyistä. Tai ainakin niin, oliko viimeisen eloonjääneen valinta kostoa vai logiikkaa. Haluaisin kehua kirjaa enemmänkin, koska aidosti viihdyin sen parissa, mutta näin jälkikäteen se tuntuu ajatuksissa melko laimealta.

Olisin toivonut, että tässä kirjassa esitetty tarina olisi myös saatettu loppuun tässä kirjassa, mutta keskenhän se jäi. Kyseessä on trilogia, mutta ajattelin osia itsenäisemmiksi – jälleen esittelytekstien perusteella. Täytyy sanoa etten ihan heti jaksa tarttua seuraavaan osaan, sen verran vaimeaa imua ja vähän uusia ideoita kirja tarjosi.

MaddAddam, josta trilogia on saanut nimensä, on ihmisjoukko, joka ennen ekokatastrofia ylläpiti ja pelasi monimutkaista lajibiologista nettipeliä. Ilmeisesti tämän porukan muiden jäsenten kohtaloihin päästään tutustumaan seuraavissa kirjoissa, tai ehkä nimellä on joku toinen syy. Ei kuitenkaan Orjattaresi veroinen teos, vaikken ole siis sitä lukenut, vaan katsonut TV-sarjaa tarpeeksi tietääkseni mistä kyse.