Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Eilen parin viikon mittainen piinaava odotukseni päättyi, ja tämän levyn vihreä vinyyliversio saapui Virosta. Kyseessä oli ensimmäinen Discogs-tilaukseni, joka sujui muuten hyvin, mutta Viron posti on ilmeisesti todella hidas. Air Mail, vieläpä...

No, levy on tuttu lukioajoilta lähtien ja se löytyy myös Spotifystä, joten päätin kastaa sen nyt heti tuoreeltaan uuden version hankkimisen kunniaksi Levyhyllyn aarteet -sarjaan.

Anthems To the Welkin at Dusk kuuluu tähän arvostettuun kirjoitussarjaan siksi, että se on maailman paras black metal -albumi. Tämä ei ole mikään oma hienostunut erikoismielipiteeni, kyllä tämä taitaa olla ihan yleisestikin arvossa pidetyin BM-julkaisu. Joskin BM-yhteisö on vähän sellainen, että he puhuvat mielummin asioista joista eivät pidä kuin asioista joista pitävät.

Mutta Emperor.

Bändin moottoreina tässä uran vaiheessa olivat Ihsahn ja Samoth. Jälkimmäinen oli juuri nauttinut puolentoista vuoden vankeustuomion koska oli eräänkin Varg Vikernesin kanssa käynyt polttamassa kirkon.

Emperor ei kuitenkaan tyytynyt olemaan vain "aidoista" jätkistä koostuva vitun kovaa soittava ja vaarallinen bändi, vaan heillä oli tuohon aikaan valtavasti kunnianhimoa. Anthems... edustaa sinfonisen bläkkiksen koulukuntaa. Se alkaa Alsvartr (The Oath) -introlla, joka torvisynien johdattamana kuljettaa kuulijan kohti Ye Entrancemperium -biisin helvetillistä tulitusta.

Ihsahn ja Samoth ovat onnistuneet sävellyspuolella yhdistämään epätoivoisimman ja vimmaisimman tykityksen pinnan alla kulkeviin helvetin hienoihin melodioihin. Ihsahnin "laulusuoritukset" eivät ole mitään opaskirjasta harjoiteltua kirkunaa, vaan ihan oikeasti vitun pahassa paikassa viruvan miehen tilitystä. Vaikka temmollisesti käydään suvannoissa, paahde ei päästä otteestaan hetkeksikään. SAATANA! No pun intended.

Sanoitukset ovat toki sitä ihtiään - eivät geneerisintä "satan is here" -hölkkää, vaan satanismi-henkistä yli-ihmisyyttä ja mielen sairautta.

Ihsahn taisi myös tietää, että liian harva tulisi koskaan ymmärtämään tämän levyn hienouden: "Wasting visions on a world of blinded fools".

Levyn kuunteleminen alusta loppuun on suositeltavaa, sillä se etenee jollain tavalla loogisesti, varsinkin nyt kun pääsin kuuntelemaan sitä kahteen puoleen jaettuna. Mutta jos nyt lähdette Spotifystä jotain koplaamaan, niin Thus Spake the Nightspirit, The Acclamation of Bonds ja With Strength I Burn ovat parhaat biisit.

Aina kun tämän levyn kuuntelee läpi tulee hämmästeltyä tuota intensiteettiä ja tunnetta joka tähän on saatu tallennettua. Ja SILTI se on monitahoinen ja melodinen kuin parhainkin moderni orkesteriteos. Ihmeellisiä aikoja elettiin Norjassa 1990-luvun alusta lähelle loppua.

Minulle selvisi vasta näistä kansiteksteistä, että Ye Entrancemperiumin introssa on käytetty Euronymousilta jäänyttä riffiä. Hienoa.

Kuunnelkaa jos uskallatte. Varautukaa siihen, että se kuluttaa henkisesti.

Jos tämä kirjoitus olisi elokuva, se alkaisi kohtauksella, jossa bussin valo halkoo sankkaa sumua (miettikää Mulholland Drive, mutta sateella ja Pitäjänmäessä). Tie lipuisi keskiviiva kerrallaan ohitse, ja voiceover-ääni (mieluiten rauhallinen, vanhempi mies) kertoisi, mistä on kyse.

Ilmassa oli pahoja merkkejä. Ensinnäkin edellisyönä kelloja oli siirretty tunti taaksepäin, joten pimeä oli saapunut liian aikaisin. Toiseksi olen aina ollut taipuvainen melodraamaan ja mässäillyt kaipuulla. Kun tulin nuorena kesäleiriltä, olin pari päivää aivan järkyttävässä post-leiri-stressissä. Teki mieli kuunnella surullista musiikkia ja ikävöidä ihmisiä, joihin en kuitenkaan ollut muodostanut edes kovin vahvaa sidettä.

Samoin kun muutama vuosi sitten sain kunnian osallistua YleX:n festariradion tekoon Provinssissa, olin muutaman päivän melodraama-darrassa. Sekä tietysti myös alkoholista johtuvassa darrassa.

Bussi oli matkalla kohti Helsingin Jäähallia, jossa 10 vuotta toiminut PMMP soittaisi TOISTAISEKSI viimeisen keikkansa.  Olin toisaalta innoissani, mutta toisaalta olin vältellyt tilannetta, sillä PMMP:n levyillä ja keikoilla on aina ollut omituisen vahva tunnevaikutus minuun. Joskus jopa niin, etten ole uskaltanut kuunnella Veden varaan -levyä sen laadusta huolimatta, koska se vetää mielen niin kaihoisaksi.

Hetkinen, lopetetaan nyt tämä elokuvakohtaus. Tämä kirjoitus EI ole elokuva, vaan tunnepitoinen kirjoitus siitä, mitä ajattelin PMMP:n toistaiseksi viimeisen keikan aikana. Ja edelleen, minulle on ihan se ja sama palaavatko he takaisin ja milloin, tätä paskamyrskyä olen käsitellyt jo aiemmin täällä. Tärkeintä on, että oli rakennettu huikea lopetus, draaman kaari.

PMMP:n keikoilla on ollut minuun hieman samanlainen vaikutus kuin joillain heidän levyillään. Tahtomattaan niihin tempautuu liian syvälle mukaan, ja bändin poistuttua lavalta fiilis on omituisen kaihoisa. Ihan kuin kesäleiri olisi loppunut.

Ja nyt oli loppumassa oikein helvetin pitkä kesäleiri, jonka aikana on solmittu aivan jumalattoman syviä ihmissuhteita. Ehkä minua satakuntalaisen tunnevammaisen mieleni sopukoissa pelottikin nähdä kun JOKU MUU on vastaavan tunnetilan vietävänä. Siis Paula, Mira, Juho, Heikki ja Mikko.

Näissä tunnelmissa siis kohti hallia. ONNEKSI #nainen lähti mukaan, muuten tämä olisi voinut olla liian raskas reissu. PMMP:n keikalle on hyvä ottaa mukaan joku, jonka kädestä voi pitää, ja jota voi vähän pussailla.



Kuten arvata saattaa, Jäähallin spesiaaleja olosuhteita silmälläpitäen bändi ja tuotantotiimi olivat nähdneet valtavasti vaivaa, jotta viimeisistä keikoista saataisiin yleisölle juuri niin ikimuistoiset kuin kaikki toivoivat. Valotelineistä (joilla on varmasti joku muukin, roudaritekninen nimi) muodostettu PMMP-logo tallennettiin tuhansiin kännykkäkameroihin ja sitä kautta some-kanaville. Paula ja Mira ammuskelivat milloin savupyssyllä, milloin konfettipyssyllä, milloin videokameralla. Valot olivat huikeat. Pommi-Marko (vai mikä se oli) pisti parastaan.

Pääosassa - ladies and henkselmen - oli kuitenkin musiikki. PMMP:n musiikki, jota on 10 vuoden aikana syntynyt helvetin paljon hyvälaatuista.

Aluksi mietin miten bändi osaa ottaa Jäähallin lavan haltuunsa. Festarilavat ovat toki vielä isompia, mutta miten Nordenskiöldinkadun PYHÄTTÖ taipuisi soundien alla? Ei pelkoa. PMMP:stä on muodostunut jo ajat sitten yksi Suomen parhaista livebändeistä, ja kunniakas grande finale hoidettiin sellaisella teholla, että en voinut kuin ällistellä.

Perusmiehityksen lisäksi mukana oli Rubikin ja Pariisin Kevään Artturi Taira, sekä osassa biisejä viehättävät viulusiskokset, Lauluyhtye Viisi sekä kolmimiehinen torvisektio. Esimerkiksi Heliumpallon livesovitus oli niin järkyttävänhelvetinperkeleen upea, että teki mieli varmistaa, että kaikki yleisössä varmasti tajusivat todistavansa NEROUTTA ja musiikin JUHLAA!

Samoin Matkalaulu-levyltä tuttu DOOMIHTAVA versio Kovemmistä käsistä. Kovemmat kädet. KOVIMMAT kädet! Aivan järkyttävän hienoa kamaa.  Tai sitten Kiitos, joka on minulle tärkein PMMP-biisi: Aluksi vanha tuttu versio, lopussa Matkalaulu-versioksi muuttuminen ja ASAN (eli Suomen parhaan räppärin) vierailu lavalla. Kiitos-biisissä silmät kostui. Tärkeä biisi.

Kronologinen eteneminen tarkoitti, että loppua kohti meno myös hieman synkkeni. Mikä on tietysti tarkoituksenmukaista. Olihan tämä viimeinen keikka. Kaksi ja puoli tuntia Jäähallissa ei ole silti koskaan tuntunut noin nopealta. Oo siellä jossain mun oli jälleen hieno, Merimiehen vaimo myös.

No vittu, voisin luetella ne kaikki biisit!

Entäs sitten se lopetus? Jos melodramaattisuuteen taipuvainen MINÄ olisin saanut päättää miten lähdetään, olisin tietysti tuikannut Matkalaulun viimeiseksi. Olisin tehnyt siitä oikein yhteislauluversion, ja lopussa halitaan. Ja itketään.

Matkalaulu tuli ekan encoren toiseksi viimeisenä biisinä. Ihan normi bileversio. Mira ja Paula jo aika kyynelherkkinä. Mutta ONNEKSI heillä on enemmän tyylitajua kuin minulla. Ja he tietävät mistä PMMP on tehty. Ei PELKÄSTÄÄN siitä, että suomalainen liikuttuu, vaan RÄMINÄSTÄ.

Siksi perään lätkäisiin Kohkausrock, varmasti raskaimpana koskaan kuulemanani versiona.

Sitten verhoihin. Yleisö HUUTAA.

Takaisin. Perjantaina julkaistu lähtösingle Valloittamaton. Hyvä biisi, muuten. Vielä ei olla valmiita lopettamaan.

Minkä viestin PMMP jättää viimeisenä soimaan? Tietysti Tytöt. Hymyilytti. Ei täältä lähdetä itkeskellen. Täältä lähdetään muistuttaen siitä, että PMMP on tuonut NAISET suomirockin etualalle. He eivät ole NAISrockareita tai NAISartisteja, vaan artisteja. Vierailijoina Jenni Vartiainen, Mariska ja Jori Sjöroos - joka tosin on mies.

Kumarrukset. Syvät kumarrukset. Pala kurkussa. Kiitos!

Melodramaattisuuteen taipuvaisen tyypin on tässä vaiheessa parempi lähteä kiiruhtamaan kohti narikkaa ja yöbussia. En edes uskalla miettiä miltä lavan takana tuntuu. Koska ne eivät ole minun bileeni.