Tuntuu jotenkin hassulta lähteä arvioimaan tällaista kirjaa, jota akateemikot ja kirjallisuushifistelijät ovat jo 168 vuoden ajan ehtineet ruotia edestä ja takaa.

MUTTA se on tämän blogin idea - mikä tahansa kirja Jussi-mankelin läpi. Näin me sen koimme. Tai siis minä.

Minusta klassikoita kannattaa aina lukea, sillä ne harvoin pettävät. Koska klassikot ovat vanhoja ja kieli muuttuu, ovat ne usein myös melko raskaita lukea. Niin myös Madame Bovary. Luin sen englanniksi, mikä on tietysti vähän hölmöä, koska ranskasta suomeksi käännetty Rouva Bovary on varmasti vähintään yhtä hyvä käännös kuin englanninkielinen.

Kindle Storessa on kuitenkin nykyään klassikkokirjoja ilmaiseksi, ja olen niitä jonkin verran tilannut Kindle-tililleni. Siksi englanti. Olisi varmasti ollut kevyempi kirja suomeksi, eli suosittelen sitä.

Asiaan. Olen lukenut Gustave Flaubertin ennen tätä kirjan Bouvard ja Pecuchet. Se on melko lailla erilainen kirja kuin tämä: Humoristinen ja satiirinen kertomus kahdesta virkamiehestä jotka aikovat omaksua kaiken tiedon mitä maailmassa on. Bovaryn lukeminen on pyörinyt mielessä jo vuosia.

Tästä ei tullut uutta suosikkikirjaani. Itse asiassa kirja on keskivaiheiltaan melko raskas ja junnaava. Rouva Bovaryn elämän tyhjyyttä kuvataan siis toisaalta osuvasti, kun lukijakin alkaa ahdistua.

Vaikka en ole lukenut kirjallisuutta yliopistossa, tiedän kuitenkin että tätä pidetään yhtenä ensimmäisistä realistisista romaaneista. Voin kuvitella, että 1850-luvun Ranskassa Flaubertin päälle satoi melkoinen paskamyrsky, sen verran inhottava kirja tämä on. Onneksi silloin ei ollut sosiaalista mediaa, sillä @gustaveflaubert olisi trollattu maanrakoon.

Jos luet tästä eteenpäin, törmäät ns. juonipaljastuksiin, vaikka tämä kirja (kuten hyvät romaanit yleensäkään) eivät oikeastaan perustu paljastettavissa olevaan juoneen tai varsinkaan cliffhangereihin.

Kirja kertoo siis Emma Bovarysta, joka menee naimisiin lääkäri Charles Bovaryn kanssa, ja viettää aikaa tämän kotirouvana Ranskan maaseudulla. Jo avioliiton alusta asti Emma haikailee suurempien ja kauniimpien asioiden perään. Vaikka lääkäri on tuon ajan Ranskassa hyvätuloinen ammatti, Emma haluaisi tanssia kreivien kanssa linnoissa ja kiertää maailmaa.

Before marriage she thought herself in love; but the happiness that should have followed this love not having come, she must, she thought, have been mistaken. And Emma tried to find out what one meant exactly in life by the words felicity, passion, rapture, that had seemed to her so beautiful in books.

Emma Bovary on itsekäs huora. Se viesti tulee hyvin selväksi. Hän ajautuu pettämään Charlesia ja ottamaan loputtomasti velkaa yrittäessään saada tyhjään elämäänsä jotain sisältöä. Lapsi Berthe on kursorinen merkintä hänen idioottimaisen romanttisessa rakkaushaihattelussaan.

Toisaalta Charles on myös vastenmielinen idiootti. Hän ei halua mitään eikä vaadi mitään. Hän on tylsä haihattelija, joka ei kerta kaikkiaan suostu katsomaan vaimoaan tarpeeksi tarkasti.

Muutkin Yonvillen kaupungin asukkaat ovat joko turhamaisia tai tyhmiä. Gustave Flaubert vihaa ihmisiä, vai? Minäkin vihaan, usein! Siinä, myönsin sen. Haters anonymous kokoontuu.



Tajusin kirjan loppuvaiheilla, että tämä on sittenkin hyvä kirja. Hyvä kirja jää kummittelemaan mieleen, ja se pakottaa ajattelemaan asioita uudella tavalla. Tai sitten vaan pakottaa ajattelemaan asioita.

Onko Emma sittenkin ainoa joka tuntee ja jolla on haluja? Onko muu ympäristö tuudittautunut porvarilliseen elämään vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa?

Kuten alussa totesin, en ole kirjallisuudentutkija enkä tunne tämänkään romaanin ympärillä käytyä keskustelua, joten osa huomioistani on varmaankin aika tyhmiä.

Mistä tulikin mieleeni, että keskustelin Twitterissä kuluneella viikolla lukupiireistä. Olisi mahtavaa keskustella lukupiirissä tästä kirjasta. JOKU on varmaan tämän lukenut, kertokaa mitä itse ajattelitte? Mistä Flaubert kirjoittaa?

Tässä vahvin ja paras lainaus, joka on liian pitkä tatuoitavaksi, mutta joka ainakin englanniksi on HIENO:

Human speech is like a cracked tin kettle, on which we hammer out tunes to make bears dance when we long to move the stars.