Oli perjantaina Emma Gaala. Hyvät jatkot, sanoisin! Vuosi vuodelta komeampi gaalakin. Kauas ollaan tultu Kulttuuritalolta, jossa itse osallistuin ensimmäisiin Emma Gaaloihini. Mahtavat juhlat, mahtavia ihmisiä, plus että olen niin tyytyväinen että Haloo Helsinki! ja Sanni voittivat! No, toki minulla oli siihen pieni osasyy kun kerran kuulun tuomaristoon, mutta hienoa joka tapauksessa.
Se Emmoista. En kehtaa julkaista tässä hienoja känni-selfieitäni joita räpsin hienojen ihmisten kanssa. Mennään mielummin asiaan. Eli Pharrellin levyyn.
Pharrell on aikamoinen jätkä. 2000-luvun alkuvuosina joka toinen MTV-hitti oli Neptunesin (eli Pharrellin ja Chad Hugon) tuottama. Lisäksi heillä oli N.E.R.D.-bändi, jonka levyt olivat epätasaisia, mutta parhaimmillaan nerokkaita.
Sitten alkoi hiljaisempi kausi. Kai hän silloin jotain teki, mutta minun näkö- ja kuulopiiristäni hän katosi. Ehkä hän epäonnistui piilossa, tai sitten keskittyi muihin juttuihin.
Viime vuonna mies palasi rytinällä, kun hänen laulusuorituksensa auttoi nostamaan Daft Punkin Get Luckyn hittilistojen kärkeen ympäri maailmaa.
Nyt on soololevyn vuoro. Despicable Me 2:n soundtrackilta tuttu Happy kertoi, että Pharrell ei ole ruvennut Kanyeksi, vaan päinvastoin ryhtynyt tekemään ehkä pehmeintä poppia hänen tähänastisella urallaan.
Koko G I R L in kuuleminen avaa konseptia lisää. Kuulostaa siltä, että mies on muuttanut biisintekotyyliään täysin verrattuna vanhoihin Neptunes-biiseihin. Ne ovat rytmeihin ja perkussiivisiin soundeihin perustuvia minimalistisia taideteoksia. G I R L illä (vitunko takia se on pitänyt kirjoittaa noin, murahtaa blogisti itsekseen) hän kuulostaa olevan enemmänkin Michael Jacksonin kuin räptuottajien perässä.
Tavallaan hän siis yrittää tehdä samaa kuin Justin Timberlake 20/20 Experience -levyillään. Minusta Justin ei onnistunut modernin r&b-popin kuninkaaksi ryhtymisessä. Ei onnistu Pharrellkaan täysin, mutta paremmin kuin Justin joka tapauksessa.
Levy on miellyttävän tavallisesti tuotettu. Siinä on paikoin jopa Jackson 5:ä ja muuta vanhempaa soulia. Pharrell ei ole yrittänyt tehdä levyn tuotannosta liian isoa numeroa. Se on pop-r&b:tä, täyttämässä tarkoitusta, palvelemassa sävellyksiä.
Levy myös menee helposti ohi korvien. Sävellyksiä täytyy muutamaa huippukohtaa lukuunottamatta jaksaa kuunnella ennen kuin ne aukenevat - jos aukenevat. Happyn lisäksi Daft Punkin tuottama Gust of Wind ja Alicia Keysin tähdittämä Know Who You Are toimivat parhaiten - ensin mainittu Happyakin paremmin.
Levy on viihdyttävä, ja onnistunut tyylinvaihto Pharrelilta. Mutta en minä tätä minään pop-sensaationa osaa pitää. Voi tosin olla, että lisäkuuntelut avaavat vielä uusia biisejä. Nyt olen kuunnellut levyn ehkä viidesti, ja vasta tänään lenkillä jotkut biisit tuntuivat toimivan paremmin. Johtui ehkä auringonpaisteesta.
