Matkaraporttia, matkaraporttia.
Brittimimmi Charli XCX esiintyi taannoin fiaskoksi muodostuneessa MTV Push Helsinki -tapahtumassa. En käynyt katsomassa XCX:ää siellä, koska on paljon mukavampi nähdä artisti kotikentällään Lontoossa. Levy-yhtiön kautta tarjoutui mahdollisuus päästä katsomaan keikkaa, joten mikäpä siinä.
Lähinnä kuitenkin haluaisin fiilistellä jälleen hieman Lontoota. Viimeksi olin kaupungissa huhtikuussa. Silloin Suomessa oli helvetin kylmä, ja Lontoossa T-paitakeli. Nyt olin paikalla viimeinen päivä lokakuuta. Jälleen Suomessa oli helvetin kylmä, ja Lontoossa T-paitakeli.
En ole edelleenkään käynyt kaupungissa kuin työmatkoilla. Vaikka tälläkään reissulla ei ollut kovin tiukkaa agendaa, mikään turistimatka ei silti ollut kyseessä. Olen ollut Lontoossa ehkä 10-15 kertaa, mutta turistinähtävyyksiä en ole ehtinyt kunnolla kiertää - nytkään. Ehdin kuitenkin vierailla muutamassa pubissa ja levykaupassa - Sohon suunnalla tällä kertaa.
Tuntuu, että olen pikku hiljaa ruvennut lämpeämään Lontoolle. Siinä on jotain charmikasta. Samaan aikaan vanhanaikaista British Empiren jäännettä ja modernia "kansojen sulatusuunia" ja yllättävänkin rentoa asennetta.
Charli XCX esiintyi homoklubi Heavenin livepuolella, joka ei sitten ollutkaan mikään homoklubi, vaan ihan tavallinen keikkapaikka - jos ikivanhan kivirakennuksen kellarikerrokseen louhittu tila nyt on "ihan tavallinen".
Charlilla oli tukenaan pelkistä mimmeistä koostuva cool taustabändi, joka kuulosti listapop-versiolta Sonic Youthista silloin kun sai soittaa. Iso osa biiseistä kuultiin nimittäin taustanauhalta, vain osasta oli tehty livesovitus. Kieltämättä esimerkiksi uuden mahtavan Break the Rules -singlen taustat eivät olisi luultavasti kuulostaneet kovin tehokkailta kitaralla, bassolla ja rummuilla soitettuna, joten sikäli ratkaisu lienee perusteltu. Bändin soittaessa Charlikin kuulosti enemmän punkkarilta kuin listapopparilta. Hyvin laulavalta punkkarilta, tosin.
Tuo olikin toinen juttu mitä jälleen mietin. Englannissa ja USA:ssa hyvä laulutaito on ensimmäinen vaatimus, sen jälkeen ruvetaan katsomaan olisiko artistilla muita avuja jotka edesauttaisivat menestynyttä uraa. Mutta laulutaidosta ei tingitä. Ehkä kilpailun kovuus varmistaa tämän myös (varsinkin kun yökerhon portsarikin rupesi esittämään kökköä r&b:tä kuullessaa että musa-alan ihmisiä on liikkeellä, eikä päästänyt sisään koska lenkkarit). Charli oli siis myös loistava laulaja.
Oli myös pakko ottaa kuva (What's The Story) Morning Gloryn kansikuvapaikalta Berwick Streetiltä Sohosta. Kuvauspaikalla on melkein vastakkain kaksi levykauppaa: Sister Ray ja Reckless Records. Ostin jälkimmäisestä Bob Dylanin Blood on the Tracksin, joka on itkettävän hieno levy.
Matkaraporttini päättyy täältä tähän. Seuraava duunimatka suuntautuu Berliiniin kuukauden päästä.
