Lukuvinkki: Jonathan Safran Foer - Here I Am

Nythän on niin, että Jonathan Safran Foerin esikoisromaani Everything Is Illuminated on yksi hienoimmista ikinä.



Toinen romaani Extremely Loud and Incredibly Close oli minusta kieleltään yhtä huikea, mutta ison aiheen (9/11-iskut) käsittely teki kirjasta lopulta aika jähmeän. Tuntui, että kirjailijalle oli tärkeämpää kirjoittaa montaa ihmistä koskettavasta aiheesta, kuin tehdä toimiva romaani. Vaikea tietenkin sanoa, kun en itse asunut USA:ssa tuolloin, mutta Don DeLillon Falling Man on minusta huomattavasti näkemyksellisempi sukellus tuohon valtavaan traumaan.

Pettymys, siis.

Sitä kasvissyöntikirjaa en ole lukenut, vaikka sitä on paljon kohuttu. Pitäisi varmaan. Vähemmän tulee luettua tietokirjoja.

Joka tapauksessa, Jonne piti pitkän tauon romaanikirjallisuudesta. Siksi paluu oli heti tsekattava.

Ensimmäinen fiilis oli, että kyllä minä viihdyin. Foerin kieli on niin uskomattoman fiksua ja vivahteikasta, amerikkalais-juutalaisuuden läpikyllästämästä maailmasta huolimatta pääsen itsekin heti hahmojen kyytiin, viimeistään kun puhuvat siitä, miten Nirvanan All Apologiesin sanoitus menee.

Kirja lähtee hienosti käyntiin, oikeastaan aika elokuvallisesti. Alkujakso maalaa kuvan: Luovalla alalla työskentelevä pari on eron partaalla, mutta omien ongelmiensa kanssa painivat lapset pitävät heidät toistaiseksi yhdessä. Sitten löytyy kännykkä, jota perheen mies käyttää sekstiviestien lähettelyyn.

So much sublimation: domestic closeness had become intimate distance, intimate distance had become shame, shame had become resignation, resignation had become fear, fear had become resentment, resentment had become self-protection.

Tällä polulla mennään pitkään. Lasten ongelmat kasvavat myös. Vanhin poika Sam tuskailee virtuaalimaailman ystäviensä kanssa bar mitzvahista ja orastavista seurustelusuhteistaan, ja nuoremmat veljet yrittävät ymmärtää mitä vanhemmille tapahtuu.

Olin jo sitä mieltä, että tässä on yksi uusista suosikkikirjoistani. Mutta sitten tietyt asiat alkavat häiritä. Suurimpana näistä Foerin tarve yrittää tehdä kaikesta MERKITYKSELLISTÄ. Jokainen haalistuvan ihmissuhteen raunioilla sanottu sana käännetään vertauskuvaksi, joka vieläpä alleviivataan suht selkeästi. Foerin puolustukseksi sanottava tietysti se, että vertauskuvat ovat todella nokkelia.

“My ethos is ‘Find light in the beautiful sea, I choose to be happy.’” “That’s a great ethos, Max.” “It’s a line from a Rihanna song.” “Well, Rihanna is wise.” “She didn’t write the song.” “Whoever wrote it.” “Sia.” “So Sia’s wise.” “And I was just kidding.” “Right.”
No, sitten juoneen liitetään Israel. Olen aiemminkin pohtinut, miksi neuroottisten newyorkilaisjuutalaisten miesten kirjoittamat kirjat toimivat minulle niin hyvin. En edelleenkään tiedä vastausta, mutta Here I Amin temaattinen laajennus ei-Israelissa-asuvien juutalaisten Israel-suhteeseen menee jokseenkin ohi. Toki TAJUAN, että se on osa kirjan laajempaa teemaa, mutta silti se pääsi pilaamaan kokemusta.

Lopulta kuitenkin hyppään jälleen kyytiin. Jacob, perheen isä, kohtaa erossa ongelmansa brutaalilla tavalla. Vanhempien ja kulttuurin odotuksien armoilla oleminen on raskasta, mutta ihmissuhde ilman että paljastaa itsestään mitään on vielä raskaampaa.

Jos tätä nyt vielä lukee joku, joka ei ole kirjaa lukenut, en halua spoilata loppua, mutta loppujakso Jacobin ja perheen koiran Argusin välillä sai minut itkemään. Johtui suurelta osin koirasta, mutta silti.

Eli siis: Jonathan Safran Foer on törkeän taitava kirjoittaja, jonka romaanit edustavat monia asioita joista pidän, mutta tämäkään ei lopulta ylittänyt Everything Is Illuminatedin yllättävyyttä, originellia luonnetta, huumoria ja tunnetta, VAIKKA nelikymppisen parin erosta saikin henkisiä työkaluja omaankin elämään.

Suosittelen, mutten palvo.

Onhan tämä kieli nyt aika hulppeata, myöntänette:

Maybe he knew. Maybe he was somehow aware, a teenager laughing and crying on that pavement, that he would never again feel anything like it. Maybe he saw, from the peak of that mountaintop, the great flatness before him.
Tai:

Argus’s eyes rose to meet Jacob’s. There was no acceptance to be found in them. No forgiveness. There was no knowledge that all that had happened was all that would happen. As it had to be, and as it should be. Their relationship was defined not by what they could share, but what they couldn’t. Between any two beings there is a unique, uncrossable distance, an unenterable sanctuary. Sometimes it takes the shape of aloneness. Sometimes it takes the shape of love.


This entry was posted in ,,,. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...