Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Kiinnostuin muistiaiheesta tarkemmin kun tein viime kesänä Mikon kanssa Festarikesä 2018 -podcastia. Olen ymmärtänyt ja tiennyt muistin ailahtelevaisuudesta välineenä, mutta tuli halu lukea vielä tarkemmin siitä, miten muisti oikeastaan toimii.

Lyhyt googlaus osoitti tämän teoksen vahvasti suositelluksi, joten valitsin sen. Tohtori Julia Shaw'n kirja ei ole kova tieteellinen julkaisu, vaan asiat on sulateltu suht helposti luettavaan muotoon. Mitään mutu-tuntumia Shaw ei silti käsittele, lähdeluettelo on pitkä ja kattava lista muistitutkimusta ympäri maailmaa.

Raflaavan kirjasta tekee nimi ja pääväittämä. Muisti on monella tapaa paskempi väline kuin ymmärrämme. Ensinnäkin on tutkittu, että ihmisillä on ylioptimistinen käsitys omasta muistista. Oikeasti muistamme asioista huonommin kuin luulemme. Eli vaikka itsekin välillä havahdun ymmärtämään, että muistoni jostain asiasta ovat hajanaisia, muistini saattaa olla täysin pielessä myös varmoina pitämieni muistojen kohdalla.

Vuosia sitten Fok_It-sarjakuvassa oli osuva strippi kahdesta ÄIJÄSTÄ jotka muistelivat festariesiintyjiä eri vuosilta. Ikävä kyllä tunnistin itseni. "Oliko se ysiseiska Provinssi vai ysikasi Ruissi kun...". Tällainen muistiTURINA on vain jäävuoren huippu, Shaw esittelee lukuisia muitakin "memory biaseja".

Yksi mielenkiintoisimmista on "memory bump", mikä tarkoittaa sitä, että teini-iältä ja varhaisaikuisuudesta jää ihmisen aivoihin keskimäärin enemmän muistoja kuin muilta ikäkausilta. Koska ko. ajalta on helppo muistaa useita kirkkaita ja yksityiskohtaisia muistoja, ne tuntuvat tapahtuneen "vasta äsken", mikä siis selittää sen, miksi nyt 39-vuotiaana tuntuu että olin vasta 19-vuotias.

Muistot voivat myös olla joko kokonaan tai osin valheellisia. Mielenkiintoista on esimerkki, jossa tohtori Shaw demonstroi, miten koehenkilöille voidaan luoda valemuistoja. Eikä vain herkkäuskoisille idiooteille, vaan muistaakseni 65% kaikista kokeisiin osallistuneista kehitti valemuiston kun heitä manipuloitiin sopivasti.

Valemuistojen syntyä edesauttaa ihmisaivojen taipuvuus. Aivot soveltavat ja yhdistelevät tietoa tehokkaasti, mistä sivutuotteena muistot saattavat joskus yhdistyä tai muuttua. Sen sijaan "repressed memoryt" eli traumojen seurauksena piiloon painetut muistot Shaw tyrmää tutkimusaineistoon vedoten. Mielenkiintoinen osio sekin.

Kylmääviä käytännön esimerkkejä löytyy esimerkiksi oikeusjärjestelmästä. USA:ssa Shaw on toiminut eri oikeusasteiden asiantuntijana, ja hän kiinnittää huomiota siihen, miten valheellisia varmaltakin tuntuvat todistukset voivat olla, ja korostaa muiden todisteiden tärkeyttä.

Muisti on mielenkiintoinen värkki, tämä kirja siitä viihdyttävä esitys.

Olipas viihdyttävä kirja tämä. Vaikka samalla syvällinen.

Yleensä en etukäteen tutki mitä lukulistalla olevista kirjoista sanotaan, mutta näitä blogimerkintöjä varten edes ohuesti koitan lukea mistä kirjailijassa on kyse jos hän ei ole minulle ennalta tuttu. Lukiessani Lessiä mietin, että tässä on pakko olla omaelämäkerrallisuutta, tai sitten Greerin katse on hävyttömän tarkka. Wikipedian perusteella olin oikeassa, sillä Andrew Sean Greer on keski-ikäistyvä homokirjailija, kuten Less-kirjan päähenkilö Arthur Lesskin. "Homokirjailijuus" kuulostaa arveluttavalta, mutta jos luette kirjan niin ymmärrätte mitä tarkoitan - kirjan päähenkilö Less saa nimittäin kuulla, että he ovat "väärällä tavalla homoja", mistä syystä gay-yhteisö ei ole palkinnut Lessiä tai ostanut hänen kirjojaan.

"How can so many things become a bore by middle age—philosophy, radicalism, and other fast foods—but heartbreak keeps its sting?"

Olen aiemminkin pohdiskellut, miksi kirjailijat kirjoittavat niin usein kirjoittamisesta. Tai kirjailijasta joka ei meinaa saada romaania tehtyä (älkää pyytäkö luettelemaan esimerkkejä mutta onhan niitä), mutta ehkä se on helppo analogia ihmiselämän suurten kysymysten kanssa painiskeluun. Tai ehkä se on vain inspiroiva aihe, koska romaanin kirjoittaminen on niin valtava urakka.

"So many people will do. But once you’ve actually been in love, you can’t live with “will do”; it’s worse than living with yourself."

Kirjailija Arthur Less täyttää pian 50, ja se ahdistaa häntä. Kolmas romaani ei sekään tunnu valmistuvan. Hän on tehnyt siitä liian vakavan. Samoin Andrew Sean Greer on kertonut, että yritti aluksi tehdä Lessistä vakavan romaanin - kuten hänen edelliset romaaninsa ovat olleet. Sitten hän oli ymmärtänyt, että ikääntyvästä homokirjailijasta ei voi tehdä kuin humoristisen ja satiirisen romaanin. Ja yllättäen lopputulos tavoittaakin niin sanottuja vakavia teemoja paljon paremmin kuin hänen aiemmat työnsä.

Edellisessä kappaleessa omat havaintoni menevät ristikkäin sen muutaman lauseen kanssa mitä Lessistä Wikipediasta löysin. Fakta ja fiktio sekoittuvat siinä määrin, että tiedotteessaan Pulitzer-palkinnosta Associated Press kutsui Greerin kirjaa Fearlessiksi, joka on siis romaanin päähenkilö Arthur Lessin kirja. Chapeau!

En oikein osaa käyttää tuota janneflinkkiläiäänistä huudahdusta, mutta kokeillaan nyt tuossa.

Edellinen lukemani Pulitzer voittaja oli Marlon Jamesin A Brief History of Seven Killings, josta en oikein saanut kiinni, mutta Lessin leppoisan nuhjuisesta elämäntarinasta löysin paljonkin kipeää osuvuutta. Sanfranciscolaisten kirjallisuus- ja homopiirien nyanssit eivät ole itselläni hallussa, mutta miellyttävällä tavalla Greer malttaa olla selittämättä eri motiiveja liikaa. Lopulta kyse on kuitenkin vain rakkaudesta ja kuolemanpelosta, ja näitä asioita ihmiset ovat murehtineet jo kauan ennen kuin on ollut San Franciscoa, runokirjoja tai Pulitzeri-palkintoa.

“Fuck that. I’m fine. I lost my fine motor skills, not my goddamn mind. Look at what they have me doing.” In very slow motion, he manages to lift his hand. In it, a bright-green ball of putty. “I have to squeeze it all day. I told you this was the afterlife. Poets have to squeeze bits of clay for eternity."

Aluksi tuntui, että Greer käsittelee Lessiä liian ankarasti, piiskaa häntä niin kuin vaikka The Nixissä päähenkilöä piiskataan, mutta kirja onnistuu nimenomaan siinä, että Greer löytää armon omaelämäkerrallista hahmoaan kohtaan, eli itseään kohtaan, ja se on yksi kauneimpia osoituksia ihmisen kypsymisestä. En ole itse sitä omakohtaisesti vielä kokenut, mutta sen seuraaminen muissa on yhtä lailla kaunista.

Uskallan siis suositella tätä kirjaa.