Hei vaan hei. Tavoittelin otsikossa sanahirviöyttä, koska minun ei oikeastaan olisi järkeä julkaista tätä arviota vielä. Eikä tämä varsinaisesti ole vettä tai muita nesteitä pitävä mielipide muutenkaan, sillä olen kuullut Jossain on tie ulos -albumin vain kerran. Tämä tapahtui eilen Finnvoxin studio F:ssä, joka on Pariisin Kevään master mindin Arto Tuunelan "kotistudio". Levy ilmestyy virallisesti 13. syyskuuta, joten levykauppoihin ja Spotikkaan tätä joutuu odottelemaan vielä tovin. (Ilmestyisipä tämä muuten vinyylinä... toivon tietenkin vastaheränneenä vinyylisnobina, että KAIKKI julkaistaisiin vain vinyylinä. Ja mielummin värivinyylinä.)

En kuitenkaan MALTA olla kirjoittamatta jotain, sen verran paljon ajatuksia levy herätti. Ehkä muistutan lukijoita tästä ennakkoarviosta vielä sitten kun levy virallisesti ilmestyy, ja ehkä lisäkuuntelut muuttavat mielipiteitäni. Tätä me emme voi vielä tietää.

Eikö ole hienosti rakennettu suspenssi? Sitten huomasin, että F-studion seinällä olevassa "Viimeinen ehtoollinen" -maalauksessa on yksi käsi liikaa. Eikun se olikin toinen tarina.

Levy-yhtiön edustaja oli ystävällismielisesti tarjonnut ennakkokuuntelijoille paperilappusen, josta löytyi jokaisen biisin kohdalta tilaa muistiinpanoille (kts. kuva). En nyt toisinna näitä muistiinpanoja sanasta sanaan, vaan tyydyn yleiskuvaan.

Okei, mikä HEMMETIN pohjustus tämä nyt on?, kysyy hän itseltään. Ehkä tuli nyt selväksi, että kuulin levyn vain kerran, mielipiteet voivat muuttua ja niin edelleen.

Jossain on tie ulos on Pariisin Kevään neljäs levy. Minun mielestäni kahdella ensimmäisellä Pariisin Kevään levyllä oli hyviä sinkkubiisejä, mutta kokonaisiksi levyistä niistä ei aivan ollut. Sitten Tuunela laajensi PK:n bändiksi joka keikkailee, ja mukaan astuivat Major Labelin (kaverein kesken Marjo Label) "Illu" Kivelä ja hyvä valikoima Rubikin miehistöä. Tjaa, olisko siinä jotain muitakin NMC-tyyppejä.

Joka tapauksessa kolmas levy Kaikki on satua ei ollut enää mikään pastellinvärinen hassuttelu. Se oli askel vakavampaan suunsaan, ja sisälsi bändin tähänastisen uran suurimman hitin Kesäyö. Tiedättehän: Ja ulkona, kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä. Se oli muutenkin bändin siihenastisen uran ehdottomasti paras albumi. Täällä siitä kirjoittamani arvio.

En ole vielä varma, onko Jossain on tie ulos parempi kuin Kaikki on satua. Siihen kysymykseen ette siis saa vastausta. Mutta VIELÄ enemmän kuin edeltäjänsä, se on kokonainen levy. Bändin levy. Se on myös vieläkin vakavampi. Enää ei "valita jonoa kauneimman kassaneidin perusteella" tai "rokata sun tanssilattiaa". Nyt mennään etsimään jotain tuntematonta. Kirjoitin Oveton ovi -biisin kohdalla muistiinpanoihin, että "aina mennään kohti tuntematonta, aikeita, futuuria", myöhemmin saman biisin kohdalla kirjoitin "valokuvaa elämää sanoituksissa, hampaat välähtää aidanraossa".

Koko levy oikeastaan pyörittelee tuota olemista. Jopa olemassaoloa. Ja olomuotoa. Mielenkiintoinen paralleeli George R. R. Martinin Song of Ice and Fire -sarjaan (Game of Thrones, juntit), jossa on "skinchangereita", jotka pystyvät vaihtamaan tajuntansa eläimen nahkoihin. Ihan kuin Artokin haluaisi sitä, tai yrittäisi sitä.

Levyn parhaassa kappaleessa Varjot ja ihmiset muututaan olemattomaksi, tai halutaan muuttua, ei edes eläimeksi. Varjot ja ihmiset, eka sinkku Odotus ja levyn avaava Viimeinen päivä ovat hyviä esimerkkejä siitä, että bändin tapa tehdä melodioita on vahvistunut. Nämä ovat jollain tavalla ikuisia melodioita. Hyvin slaavilaisia, mutta eivät kuitenkaan mitään Kotiteollisuutta.

Suurimman osan läpikuuntelusta olin paikalla musadiggarina. Välillä olin kuitenkin skinchanger ja vaihdoin roolia hittiradiokanavan musiikkipäälliköksi. Kesäyötä vastaavaa HELPPOA biisiä ei tältä levyltä löydy. Tai melodioiden puolesta löytyy, mutta tuotanto- ja sovitustyyli (vastaava tuottaja on #muuten CMX:n Janne "Hall & Oates" Halmkrona, keksin lempinimen ihan itse, ei mitään todellisuuspohjaa) on hyvin anti-minimalistinen. Äänet ovat koko ajan liikkeessä, laulu on usein efektoitua ja esimerkiksi Lähde-biisistä tuli mieleeni Antti Lähde TV on the Radio (Ei ehkä tekijöillä itsellään ollut tämä mielessä, mutta jostain tällainen tuli. Ehkä jotain Mansuniakin jotenkin). Ei siis niin helppo pala meille radioihmisille ja sille mystiselle "suurelle yleisölle" jonka maun kuvittelemme tuntevamme. Mutta pitää katsoa, helkkarin hienoja biisejä siellä on.

Viime levyllä en tykännyt biiseistä, joissa käytettiin lähinnä koneita. Nytkin ne tuntuvat aavistuksen kikkailulta. Ainut heikko biisi on mielestäni levyn nopeatempoisin rock-biisi Jalokiviä, joka on ikään kuin pastissi menneistä PK-biiseistä.

On mainittava myös se, että Arto laulaa matalammalta kuin aiemmin. Ei siis koko aikaa, mutta paikoin. Kuulostaa hienolta. Kun eka biisi Viimeinen päivä alkoi, kirjoitin heti muistiinpanoihini "Kuka laulaa?", mutta "Toonzie" Tuunelahan se oli.

Entinen hesarilainen Reetta Räty toivoi Twitterissä, että tämä levy kantaisi hänet syksyn yli. Kehotin Reettaa olemaan huoletta. Kyllä se kantaa. Nyt kun olen kertaillut muistiinpanojani, en malta odottaa että pääsen kuulemaan tämän uudestaan. Ja uudestaan.

Parhaat biisit: Viimeinen päivä, Odotus, Oveton ovi ja Varjot ja ihmiset.
Heikommat biisit: Jalokiviä, Peittävää kohinaa (ehkä jotenkin "pakollinen" lopetus. voi olla että kasvaa vielä).