Joskus Puolimieli- ja Kaunis minä -levyjen aikaan piti älähtää, kun tuntui että Happoradiosta yritettiin rock & roll -poliisien toimesta tehdä jotain Suomen Nickelbackia jota on kätevä käyttää esimerkkinä puhuttaessa jostain epäaidosta ja -rockista.

Tuntuu, että ne asenteet ovat pehmenneet. Kenties ihmiset ovat kuunnelleet Happoradiota ja huomanneet, että nämähän on hyviä biisejä! Hyvä bändi! Tämä on kaikki hailakkaa mutua, mutta ihan kuin tällainen junttimainen mielipiteenahtaus olisi poistunut, tai sitten en ole vain keskustellut baarissa musiikista pitkään aikaan.

En minäkään ole Happoradiosta aina pitänyt. Kaunis minä -levyn singlet sen kuitenkin pikkuhiljaa tekivät. Tsekevvaarrraaa, ööööh mikä renkutus. Ajattelin siis ensiksi. Mutta siitä löytyikin järki! Eikä siitä sen jälkeen voinut olla pitämättä.

Bändi on ollut kolme ja puoli vuotta studiolevypaussilla, mikä rikkoi sitä edeltäneen levy joka toinen vuosi -putken. Väliin iskettiin kokoelma. On ollut aika istahtaa ja miettiä mistä bändissä on kyse. Vai onko sairastuttu writers blockiin?

Olisin joka tapauksessa odottanut, että Elefantti olisi ollut erilaisempi kuin se on. Ei siksi, että muutos olisi jokin itseisarvo, tai että bändi ei voi tehdä hyvää levyä muuttumatta (tämä on outo vaatimus musiikkikirjoittamisessa). Vaan siksi, että bändi hengähti ja katsoi itseään.

Tämä on siis Happis-levy, sen voi tunnistaa heti. Ehkä kulunut aika kuuluu parhaiten huolellisuudessa. Levy on hyvällä tavalla punnittu ja ehjä. Soundi on vähemmän kovalevyrock kuin Puolimielellä, jonka kevyt-Muse-tuotantojäljestä kyllä pidin. Nyt bändi on paikoin jopa kevyt - nu metal - siis ainakin nimibiisillä, joka on rakenteeltaankin kuin varhaista Kornia.

On virkistävää, että Happoradio soi niin rockisti tällä albumilla. He ovat platinamyyjiä, ja radiosinglet ovat heille varmasti tärkeitä. Silti bändi on uskaltanut pistää säröä ja raskautta levylleen, vaikka tällä hetkellä radion yleissoundi on hyvin pop. No, tämä on musiikkipäällikköpohdintaa, eikä sillä ole mitään vaikutusta siihen, onko Elefantti hyvä vai huono. Trendit ja virtaukset muuttuvat, mutta tämän pitäisi olla hyvä vielä 20 vuoden päästäkin.

Olen tätä toistuvasti kuunnellessani koko ajan toivonut että innostuisin enemmän kuin innostun. Levy on - kuten sanoin - ehjä ja sävellyksellisesti tasalaatuisin kaikista huolellisesti kuuntelemistani Happiksista. Ehkä bändin avoimesti suomirock ilmaisu karkoittaa minua hieman etäämmälle, kun kärsin suomirock-allergiasta. TOISAALTA yhtyeen vahvuudet kuuluvat myös kirkkaasti: Ei-ilmeisimmät mutta tarttuvat melodiat ja ennen kaikkea vilpitön kyky päästä nopeasti kuulijan SYÖMMEEN.

Elefantti on sanoituksessa symbolinen olento joka tulee isona ja romuluisena kahden ihmisen väliin. Vähän niin kuin Tommy Hellstenin vitun väsynyt virtahepo. Mielestäni Aki Tykki käsittelee tällä levyllä miehen ongelmia parisuhteissa ja yhteiskunnassa paljon paremmin kuin mikään self help -opas tai Susanne Päivärinnan keskusteluohjelma koskaan pystyy tekemään.

Liiallinen arkirealismi on minulle varma turn-off, mutta ihmeellisesti tämä levy tasapainottelee juuri riittävän etäällä automarketista että jaksan eläytyä. Luonasi on linnani -biisin kalevalainen runomitta on nerointa sanoitusta pitkään aikaan, ja biisi on muutenkin tämän levyn Hirsipuu tai Che Guevara.

Miltä miehestä tuntuu tulla isäksi? Tai miltä miehestä tuntuu kun hänen ikänsä ja parisuhdestatuksensa puolesta pitäisi pian tulla isäksi? Aivan helvetin vaikea aihe käsitellä luontevasti, mutta Kuusi jalkaa kevätjäälle onnistuu, aivan kuten Stella-yhtye onnistui aliarvostetulla jäähyväislevyllään käsittelemään samaa teemaa naisnäkökulmasta.

Juuri kun ehdin ajatella, että voisi tämä nyt kohota jotenkin arjen yläpuolellekin, tulee viimeinen biisi Ateistin aamuhartaus, joka on upea teksti ja tasapainoinen tulkinta.

Nyt kun olen kirjoittanut tästä levystä näin pitkään, tajuan että sanoituksiltaan tämä on Happoradion onnistunein levy - jopa ylivoimaisesti. Nämä sanoitukset tuntuvat huomattavasti vahvemmilta kuin vaikkapa Samuli Putron uusimman levyn sanat, jotka tuntuvat Putrolle jotenkin rutiinisuorituksilta. Tykin sanat tuntuvat kirjoitetuilta, ei siis spontaaneilta tai puhekielisiltä, mutta taitavan kirjoittamisen lisäksi niissä on osuma. Herkistyin, muutamaankin otteeseen tätä kuunnellessani.

Ehkä levy jää mestariteoksesta siinä, että musiikki on paikoin liian tuttua Happoradiota. Ei voi sanoa että musiikki on väkisin väännettyä, sillä varsinkin sovitukset ovat onnistuneita (tuottaja Rake Eskolin, mukana muun muassa PMMP:n jäähyväiskeikallakin kuultu Pyrhösen sisarusten viulutrio ja "sattumalta" taustalauluissa Luodin Mira), mutta ehkä biisinkirjoituksessa ei ylletty aivan sanoitusten tasolle.

Ei siis huono, vaan hyvä, mutta ei unohtumattoman loistava. Ja tämän arvion perinpohjainen ruotivuus johtuu siitä, että minä tosiaan odotin tätä levyä ja tältä levyltä paljon. Paljon sain, mutta oliko nälkä sitten kasvanut liian suureksi?

Keikalle maaliskuussa, pakko kuulla tämä livenä.