Perjantaina minut tavoitti suruviesti.

Ensimmäinen oma (tai siis oikeammin exäni kanssa jaettu) lemmikkieläimeni, jackrussellinterrieri Debbie, oli kohdannut loppunsa rynnättyään auton alle. Hän kuoli heti, kärsimättä, kuulin.

Moninaisista syistä johtuen Debbie on viime vuodet asunut exäni kanssa, enkä ole häntä kovin usein nähnyt (viimeksi muistaakseni huhtikuussa), mutta siitä huolimatta tieto Debbien kuolemasta teki todella pahaa.

Olen aika ajoin pohtinut kuolemaa; sen merkitystä ja miten suhtautua siihen. Sovellan näitä ajatuksiani myös rakkaan Debbien kohdalla. Sen sijaan, että keskittyisin pohtimaan mitä kaikkea minä ja Debbie olisimme kenties voineet tulevaisuudessa kokea, olen ajatellut mitä kaikkea Debbie ehti tehdä.

Rakas Debbie ehti kunniakkaaseen 7 vuoden ikään. Näiden seitsemän vuoden aikana se ehti suututtaa minut äkkipikaisella ja vittumaisella käytöksellään lukemattomia kertoja, mutta myös antaa minulle mittaamattoman arvokkaita kokemuksia vastuunkantamisesta, pyytettömästä rakkaudesta ja koirapuistoista.



Debbie eli hyvän elämän, ja olen loputtoman kiitollinen kaikille ihmisille jotka ovat huolehtineet siitä. Myöhempinä vuosinaan se vietti paljon aikaa Pohjois-Karjalassa mökillä, minne se myös haudattiin. Haudalla on kaunis kivimuodostelma sekä Debbien pallo. Tietysti.

Muistan kun näin rakkaan Debbien ensimmäisen kerran. Se oli muutaman viikon vanha, ja näytti pieneltä jääkarhunpoikaselta. Se ei näyttänyt varsinaisesti onnelliselta kun otin sen syliin, mutta jotenkin tyytyväiseltä silti. Se hyväksyi minut isännäkseen.

Ja jälleen viimeisellä kerralla kun näin Debbien pari kuukautta sitten se muistutti isäntä-koira-suhteestamme suukottamalla intensiivisesti vielä senkin jälkeen kun monta kertaa siirsin sen pois naamaltani. Debbiellä oli tapana tervehtiä rakastamiaan ihmisiä suukottamalla intensiivisesti.



En oikein tiedä mitä haluan sanoa. Ehkä haluan vain kaikkien tietävän, että oli olemassa tällainen valkoinen jackrussellinterrieri jota rakastin valtavan paljon, vaikka se olikin usein melko vittumainen ämmä. Jos se oli tyytymätön, se pissasi sänkyyn. Ihan vain vittuillakseen.

Hänen russeliutensa. Debsu Termiitti. Don't it always seem to go, don't know what you've got till it's gone. Tai jotain sinne päin. Vaikka olin jo tottunut siihen, etten näe Debbietä kovin usein, minua rauhoitti ajatus, että se viilettää jossain tuijottamassa epäilevästi mustia, lyttynaamaisia, pentuikäisiä, epäilyttäviä, itsensä näköisiä, vihaisia, iloisia tai pitkäkarvaisia koiria.



Kirjoitan tätä nuorempi jackrussellinterrierini Ringo kainalossa. Olin viikonlopun festareilla ja näin Ringon taas tänään. Annoin hänelle ekstrasuuren määrän suukkoja ja kerroin Debbien lähdöstä.  Debbie ja Ringo olivat parhaat ystävykset. Itse asiassa Ringo taisi olla Debbien ainut koiraystävä. Debbien menetys korostaa sitä, miten etuoikeutettu olen kun minulla on elämässäni tällaisia koiria. Ringo on aivan oma lukunsa ja tavallaan Debbien vastakohta monessa mielessä, mutta hänestä joskus myöhemmin.

Debbie, minulla on valtavan kova ikävä.

Muistatko, kun sinut leikattiin, ja vaivuit nukutusaineen vaikutuksesta hiljalleen uneen? Se tuntui jotenkin pelottavalta ja surulliselta. Hiljaiselta hiipumiselta.

Mutta se ei ollut sinun tapasi mennä. Kuolit kuten elitkin, sinä hullun ihana russelimummo. Pelkäsit monia asioita, ja autot olivat yksi niistä. Sinun piti tietysti lähteä raivokkaasti ja elämää sykkien. Kenties joku puudelia taluttava mummo ehti ennen kuolettavaa renkaanpyörähdystä kauhistella, että onpa tuolla huonokäytöksinen jackrussellinterrieri.

Se oli sinun tapasi mennä. Lepää rauhassa, en unohda sinua ikinä.

Lopuksi vielä Blondien biisi Heart of Glass, koska Debbie sai nimensä Blondien Debbie Harrylta, olihan hän blondi.