Olen haastatellut kerran Sami Yaffaa, kun tein YleX:n Viikon albumi -sarjaan jutun Michael Monroen (bändi) Sensory Overdrivesta. Tai siis oli siinä Monroekin mukana, mutta joka tapauksessa: Vaikka tiesin Yaffasta sitä ennen lähinnä Hanoin, New York Dollsin ja Mad Juanan, jäi mies mieleeni erittäin sympaattisena ja fiksuna ihmisenä.

Sittemmin hänen persoonansa on toki tullut tutummaksi Sound Tracker -sarjasta ja Anthony Bourdainin mahtavasta Suomi-jaksosta, mutta jäin kuitenkin jo ensi kohtaamisen jälkeen miettimään, että olipa miellyttävä, mutta selvästi paljon kokenut mies.

Se pätemisestä. Olen hengittänyt samaa ilmaa kuin Sami Yaffa aka Sam Yaffa aka Sam Sodomy aka Sami Takamäki.

Ilahduin joka tapauksessa kun sain tiedon (teki mieli kirjoittaa "korvanappiini" mutta en ole juonut tänään mitään) että Yaffa julkaisee omaelämäkerran, ja huusin ääneen kun sain tietää että sen "ylöskirjaa" Tommi Liimatta - Yaffa ei nimittäin Facebook-päivitysten perusteella ole aivan sinut suomen kieliopin kanssa. Liimatta on sitä paitsi loistava sanankäyttäjä, ja vaikka kirja koostuukin minä-muodossa kerrotusta tarinasta, on Liimatalla tietysti osansa tekstin sujuvuudessa ja yleisilmeessä.

Olen jauhanut bändikirjojen keskivertoudesta kyllästymiseen asti, mutta olen huomannut, että kun valitsee vain ennalta kiinnostavimmat niin ei tule pettymyksiä. Viime vuosina olen tainnut lukea vain Bob Dylanista ja Apulannasta kertovat kirjat.

Yaffan tarinassa on kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoisia tapahtumia ja hänen puheessaan tarpeeksi groovea, että kirjasta muodostuu erittäin nautittava, ajatuksia herättävä ja hyvää fiilistä tartuttava kokonaisuus.

Pelle Miljoona Oy:n ja Hanoi Rocksin jälkeen Yaffa jäi asumaan ulkomaille - Tukholmaan, Lontooseen, New Yorkiin, Los Angelesiin, San Diegoon ja Mallorcalle - ja pääsi soittamaan lukuisten nimimuusikoiden kanssa. Kirjan luettuani ymmärrän, että tämä johtui varmasti Yaffan soittotaidon lisäksi siitä, että hän on hyvä tyyppi. Hän peräänkuuluttaa bändeissään ja ihmissuhteissaan tiettyä mutkatonta aitoutta, eikä hän jää pitkäksi aikaa roikkumaan bändiin josta hyvä fiilis ja aitous puuttuvat - vaikka tarjolla olisi mukavasti rahaa.

Kirja etenee pitkälti Yaffan bändiprojektien ja basistipestien kautta. Toki hänen yksityiselämäänsäkin sivutaan, mutta mitään kovin syvällistä kuvaa emme arki-Yaffasta saa. Ehkä tämä on toisaalta myös realistinen kuva tästä sympaattisesta kulkurista: Hänen puolisonsa joutuvat tottumaan siihen, että ukko on aina poissa, eikä hän pysähtyessään oikein tunnu pystyvän rauhoittumaan.

Tie taipuu on muuten täydellinen nimi tälle kirjalle. Yaffan persoona näyttäytyy omalle turvallisuushakuiselle itselleni valtavan rohkeana, ja hänen valintansa rennoilta mutta hurjapäisiltä. Hän ei näytä murehtivan liikaa, mikä on valtavan hieno elämänasenne. Olen tatuoinut käteeni Bill Hicksin lausahduksen "it's just a ride", joka penää samaa rentoutta, mutta täytyy sanoa että Yaffa toteuttaa sen hienommin kuin minä.

Hänellä on murhetta vain silloin, kun huumeet ja liika keikkailu aiheuttivat burnoutin, muuten mies viilettää läpi elämän ilahduttavan murheettomasti.

Hän on myös aito musafani, joka onnistuu puhumaan basismista niin, että minäkin koin sen ymmärtäväni. Siis avata bassonsoittamisen ydintä, mistä siinä oikeastaan on kyse. Ymmärrys kasvaa.

Huomaan tässä nyt hehkuttavani lähinnä Yaffan persoonaa, mutta kirja on myös kirjallisena teoksena onnistunut edellämainituista syistä, vaikka yksityiselämän jääminen kursorisiksi sivuhuomautuksiksi tekeekin kokonaiskuvasta hieman haalean. Ymmärrän toki ettei muusikkoelämäkerrassa kovin mieluusti lähdetä ruotimaan itseä puolisona tai isänä, mutta kun sukeltaa toiseen elämään näin syvälle, rupeaa kaipaamaan lisätietoa jotta kuva täydentyisi.

Yaffa on old school -jäbä, joka inhoaa levybisneksen pinnallisuutta ja posereita. Hän on myös armoitettu tarinankertoja, ja basistinroolistaan (kuka tietää onko se syy vai seuraus) johtuen hyvä tarkkailija, jolla on loistava ihmistuntemus.

Olisikin mielenkiintoista tietää hakeutuuko basisteiksi ja rumpaleiksi muuta perus-rockbändiä vastuullisempaa porukkaa. Ja ovatko basistit nimenomaan tarkkasilmäisimpiä ihmistuntijoita? Ikuisia tarkkailijoita jotka pitävät tuskissaan horjuvat artistit ruodussa jämäkällä soitollaan. Onko sattumaa, että vanhemmalla iällä Yaffasta tuli myös dokumentaristi, tarkkailija ja tallentaja?


Ja niin, mikä tahansa kirja jossa puhutaan 70- ja 80-lukujen New Yorkista on pakko lukea, koska se oli niin dekadenttia ja ainutlaatuista aikaa "Isossa Omenassa".

Kuvaavaa on, etten ole jaksanut lukea Andy McCoysta ja Michael Monroesta kertovia kirjoja. Tämän ahmin. Tarkkailijan silmien läpi tarinat ovat mielenkiintoisempia. Rupesin sitä paitsi kirjan innoittamana kuuntelemaan Mad Juanaa (ja okei, kaikkia muitakin kirjassa mainittuja bändejä, mutta Juanasta diggasin eniten).

Jos meinaat ostaa kirjan Suomalainen.comista, niin ostapa tämän linkin kautta niin yours truly saa pienen komission. Siis tosi pienen. Mut jotain kumminkin.