Oli meinannut unohtua tämän arvostelu! Tämä oli meillä kirjakerhossa jo kesän alussa käsittelyssä, mutta en tuolloin ollut lukenut kokoelmaa aivan loppuun joten kirjoittaminen jäi vaikka sainkin sen luettua.
Jos et ole seurannut kirjallista keskustelua, niin tiivistyksenä: Lucia Berlinin novellit ovat saaneet laajempaa tunnustusta vasta tekijän kuoleman jälkeen (2004 edesmeni hän, kevyet mullat). En nyt jaksa googlata mikä yksittäinen taho hänen elämäntyönsä nosti maailman lukijoiden keskuuteen, mutta sittemmin näistä novelleista on puhuttu paljon, Suomessakin siitä lähtien kun käännös tänä vuonna ilmestyi.
Minä luin kokoelman englanniksi, ja vasta äsken kansikuvaa etsiessäni selvisi, että se on itse asiassa tuplasti pidempi kuin suomennettu laitos, toinen puoli julkaistaan ilmeisesti myöhemmin. Novelleja ei käsittääkseni oltu järjestetty valmistumisjärjestykseen, ja vaikka samantapaisia hahmoja seikkaileekin joskus kahdessa-kolmessa novellissa ei tuotannon jakaminen kahteen vaikuta lukunautintoon millään tavalla.
(Meinasin aloittaa tämänkin kappaleen minä-sanalla muutta pyyhin pois. Tautologian lisäksi on oireellista jos toisen ihmisen kirjoittamaa novellikokoelma käsittelevässä tekstissä puhuu näin paljon itsestään, mutta siis olin sanomassa etten tykkään novellikokoelmista, ja se lopulta häiritsi tätäkin lukukokemusta erittäin paljon. Juuri kun pääsee tarinan kyytiin niin se loppuu. Lisäksi en pidä novelleissa usein käytetystä itsetarkoituksellisen töksähtävästä lopusta. Oikeastaan novellikammoni syy juontaa varmaankin lukioon, kun opettaja pakotti lukemaan jotain Joni Skiftesvikin juttuja. Ehkä niitä on parempi nauttia vasta aikuisena.)
Tajuan toki, miksi Berlinin jälkeä hehkutetaan. Lause on tarkkaan hiottua, kuivakkaakin, ja se sopii mainiosti Lounas-USA:n ja Meksikon maisemiin, jonne moni suurin osa novelleista sijoittuu. Berlinin maailmassa liikutaan yhteiskunnan kiiltävien fasadien takana, missä siivoojat jakavat kätkettyä viisauttaan herrasväen maailmasta, tai trailer parkin asukkaat käyvät Meksikon puolella aborttipuoskarilla. Myös henkilöiden vähäeleinen ja syvällinen hyvyys viehättää. Olot on rankkoja, mutta eletään hyvin.
Erityisesti mieleeni jäi muista tarinoista setupiltaan erottuva leskirouvan paratiisilomasta kertova novelli. Hän asettui asumaan pieneen veneretkiä tarjoavaan perheeseen, jonka isännän kanssa hän ajautuu suhteeseen. Jotenkin yksinkertaisen maalaiselämän sääntöjen ja varakkaan vanhemman rouvan kohtaamisesta tuli mieleen rakastamani John Irvingin Cider House Rules (Oman elämänsä sankari), missä siiderinpanijoiden (vai "pannaanko" sitä?) ja talon isäntien välillä vallitsee omat, osin alistumiseen perustuvat sääntönsä.
Näin loppuKANEETTINA heitettäköön siis, että jos novellikokoelma ei kirjallisuuden muotona pelota, niin tämä on erittäin suositeltavaa sanasisältöä. Tai vaikka pelottaisikin, niin Berlinin karheanviisaaseen maailmaan kannattaa kyllä tutustua. Minä en kuitenkaan taas hetkeen novellikokoelmia jaksa.
Tällä hetkellä luen kolmea kirjaa: Rainer Maria Rilken Letters To a Young Poet, Margaret Atwoodin Oryx and Crake ja Umberto Econ The Name of the Rose (tämä ollut kesken aika kauan, koska paperiversio eikä aikaa ja paikkaa sellaisten lukemiseen).
