Itsepäisesti nakutan jokaisesta lukemastani kirjasta tänne jotain, vaikka vilkaistuani blogistatistiikkaa tajuan, että pitäisi kirjoittaa enemmän TV-sarjoista. Niitäki noin nimittäin tullut kaikessa hötäkässä katsottua. Sharp Objects esimerkiksi, huh! Olen myös pelannut jonkun verran Fortnitea, mistä siitäkin aion kirjoittaa, jahka keksin että mitä.

Mutta tämä kirjoitus käsittelee Margaret Atwoodin kirjaa Oryx and Crake, joka on suomennettu nimellä – yllätys yllätys – Oryx ja Crake.

Tartuin tähän kirjaan, koska Orjattareni-sarjan ensimmäinen kausi oli niin vaikuttava (toista katsoin kolme jaksoa kunnes kyllästyin), ja tajusin häpeäkseni etten ole koskaan lukenut yhtään Margaret Atwoodin kirjaa. Oryx and Crake ja ylipäätään koko MaddAddam-trilogia tulee Orjattaresi-kirjan jälkeen seuraavaksi useiten vastaan netin suosituskoneissa, joten valinta oli puhtaasti vertaissuositteluun perustuva.

** Kirjoitus ei sisällä spoilereita kirjan loppuratkaisusta, mutta yksityiskohtia matkan varrelta kyllä. **

Nimen ja Kindle Storen kuvaustekstin perusteella odotin jotain runollisempaa ja kenties abstraktimpaa teosta, mutta sisältö paljastuikin melko perinteiseksi dystopia-scifiksi. Lyhyesti Snowman on post-apokalyptisessä ympäristössä elävä ihminen, jonka lähettyvillä elelee uudenlainen, rauhanomainen, ihmislaji. Snowmanin elämä ennen lähtötilannetta selvitetään takaumien kautta.

Beneath it there’s a triangular orange sign with the black silhouette of a man shovelling. Men at Work, that used to mean. Strange to think of the endless labour, the digging, the hammering, the carving, the lifting, the drilling, day by day, year by year, century by century; and now the endless crumbling that must be going on everywhere. Sandcastles in the wind.

Kirjan laajempi teema on ehkä ilmastonmuutos tai ihmisen itsekkyys. Myös luonnon geneettistä sorkkimista käsitellään. Valitsin "sorkkimisen" verbiksi tiedostamatta, mutta se sopii sikäli hyvin, että yksi vittumaisimpia luontoon päässeitä geenikokeita on "pigoon", sian ja pesukarhun yhdistelmä (pig+raccoon), joka laumoittuneena metsästää myös ihmisiä.

Ilmastonmuutos on jotenkin uuvuttava teema fiktiiviselle teokselle, jos sitä ei käsitellä jotenkin erityisen unohtumattomasti. Tässä kirjassa näin ei tapahdu. Ihmisen teot ovat aiheuttaneet eroosiota, merenpinnan nousua ja yleistä kurjuutta. Ihminen ei ole kuitenkaan oppinut mitään. Tiedetään, tämä olisi ollut 1940-luvun kirjalle oivaltavaa.


Teeman tahmeudesta huolimatta Oryx and Crakessa on paljon hyvää. Snowmanin eli Jimmyn, ystävänsä Craken ja rakastajattarensa Oryxin ihmissuhteet ja hahmot on luotu hienosti, tavalla joka herättää lopulta kysymyksen siitä, käynnistyikö ihmiskunnan tuho järki- vai tunnesyistä. Tai ainakin niin, oliko viimeisen eloonjääneen valinta kostoa vai logiikkaa. Haluaisin kehua kirjaa enemmänkin, koska aidosti viihdyin sen parissa, mutta näin jälkikäteen se tuntuu ajatuksissa melko laimealta.

Olisin toivonut, että tässä kirjassa esitetty tarina olisi myös saatettu loppuun tässä kirjassa, mutta keskenhän se jäi. Kyseessä on trilogia, mutta ajattelin osia itsenäisemmiksi – jälleen esittelytekstien perusteella. Täytyy sanoa etten ihan heti jaksa tarttua seuraavaan osaan, sen verran vaimeaa imua ja vähän uusia ideoita kirja tarjosi.

MaddAddam, josta trilogia on saanut nimensä, on ihmisjoukko, joka ennen ekokatastrofia ylläpiti ja pelasi monimutkaista lajibiologista nettipeliä. Ilmeisesti tämän porukan muiden jäsenten kohtaloihin päästään tutustumaan seuraavissa kirjoissa, tai ehkä nimellä on joku toinen syy. Ei kuitenkaan Orjattaresi veroinen teos, vaikken ole siis sitä lukenut, vaan katsonut TV-sarjaa tarpeeksi tietääkseni mistä kyse.