Ensin pahoittelut että viime merkinnästä on jo viikko. Ei tule toistumaan. Selitys on se, että olen vaihtamassa työpaikkaa, ja olen tehnyt nykyisen duunin lisäksi iltaisin ja viikonloppuisin juttuja tulevassa työssä. Kiirettä pitää. Päälle vielä perjantaina odottava autokoulun päätös, eli inssiajo.
Tätä arviotahan tuli lupailtua jo jokin aika sitten. Lupasin ensin kuunnella levyn kunnolla. Nyt olen kuunnellut sitä enemmän kuin ennen minkään kirjoittamani arvion tekoa.
MBDTF:ssähän on mielenkiintoinen metataso. Ainakin Rolling Stone ja Pitchfork antoivat levylle täydet pisteet. Varsinkin jälkimmäisen tahon täyspotti aiheutti laajoja vastareaktioita, ja ehkäpä herätti itsessänikin höyhenenkevyttä halua antaa levylle neljä tähteä kuulematta sitä. Siis että "onhan se hyvä, mut ei nyt NIIN hyvä kun kaikki sanoo". Tämä oli suureksi osaksi sarkasmia, pieneksi osaksi alitajuista totta.
Mutta on se levy vaan niin hyvä.
On ensinnäkin harvinaista, että rap-levy on kokonaisuus. Kanyen kohdalla näin on toki aina ollut, samoin Outkastin, Jay-Z:n ja muutamien backpackereiden. MBDTF on kuitenkin paljon kokonaisempi kuin hänet aikaisemmat levynsä. Se pääsee jopa lähelle kaikkien aikojen parasta levyä, Outkastin Aqueminiä.
Edellinen levy 808's & Heartbreak oli vahva konseptuaalinen kokeilu, jossa oli monia hyviä biisejä. Tämä levy ei ole mikään kokeilu. Tämä on sitä mitä otsikko lupaa. Yhden miehen, NERON, matka oman päänsä sisälle. Kaunis, synkkä ja skitso fantasia.
Okei, pari ekaa kuuntelua kuluu fiilistellessä biisejä. Hittejä ja enemmän teosmaisia biisejä. Sitten tajuaa tuotannon. Aluksi tuotanto kuulostaa vähän kevyeltä, onnistuneelta toisinnolta kahden ekan levyn samplerikkaista ja lämpimistä vedoista. Ja tämäkin on paljon. Ei kukaan tee tollasia tuotantoja, ei edes Kanye silloin kun tekee biisejä muille.
Mutta tässä se lähtee. Ystäväni Feel Inc huomautti ensimmäisenä, että levyn edetessä homma muuttuu koko ajan hullummaksi. Niin se rakenne menee. Hell of a Life, Blame Game, Lost in the World ja Who Will Survive in America - Kanye riuhtoo rakkaudessa ja mustan miehen roolissaan. Vihattu mies, joka nyt sattui pienessä jurrissa ottamaan Taylor Swiftiltä - valkoisen USA:n viralliselta naapurintyttö-sweetheartilta - mikrofonin ja sanomaan ettei palkinto kuulu hänelle. Sitä traumaakin puretaan, mutta lopulta nerous muodostuu eniten siitä, ettei kuulija tiedä puhuuko Kanye itsestään vai onko päähenkilö joku vertauskuva kaikille ihmisille/miehille/mustille/räppäreille vai suoraa omakohtaista tilitystä.
Tämä on myös siitä hieno mestariteos, että edes tuon Swift-episodin jälkeen Kanye ei nöyristele, ei YHTÄÄN. Hän varmasti tietää, että valkoiset hipsterit (*krhm*) arvostavat tätä, mutta ei ujostele ottaa mukaan Chris Rockin räävitöntä pillu-skittiä. Hän varmasti tietää, että ostava rap-yleisö arvostaa tätä, mutta ei ujostele ottaa mukaan Bon Iveriä tai Black Sabbathin laulumelodioita.
Tuntuu että voisin kirjoittaa tästä loputtomiin, eikä suurin osa tähän blogientryyn eksyneistä ole lukenut edes tähän asti, mutta kun tämä levy ei kerran ole Spotifyssä, ettekä te saatanat sitä kuitenkaan jaksa ostaa, niin on pakko yrittää kuvailla lopputulos niin hyvin että tiedätte edes hiukan mitä missaatte.
Ärsyttää turvautua kliseeseen, mutta nerouden ja hulluuden raja on tosiaan häilyvä. Tai ehkä pitäisi sanoa, ettei Kanye välitä sellaisesta rajasta. Hän on avoimesti molempia samaan aikaan.
Ensimmäisen kerran blogini valtavan pitkässä historiassa: TÄYDET kymmenen jackrussellinterrierinkuvaa!
