Aloitin David Vannini hänen toisesta romaanistaan Caribou Island, jota kehun täällä melko vuolaasti. Tuolloin kirjoitin, että tarkoituksena olisi lukea myös hänen kehuttu novellikokoelmansa Legend of a Suicide.
Onneksi ystäväni oli ostanut tämän kirjan tietämättä että minä olin ostanut Vannin uudemman, joten saatiin kätevästi vaihdettua päittäin.
En enää muista mistä sain päähäni että tämä Legend of a Suicide on novellikokoelma, koska se ei sitä ole. Se on TAVALLAAN tarinakokoelma, mutta tarinoita on vain kaksi (tai kolme), enkä viitsi paljastaa enempää, jotta yllätys säilyy myös lukijalla.
Ai niin, Wikipediassahan se luki. No joo, tuo on kyllä aika harhaanjohtavasti kirjoitettu, koska kyllä tässä enemmänkin yhdestä teoksesta on kyse kuin kokoelmasta.
Kirjailijoiden olen lukenut sanovan, että ensimmäinen (tai ensimmäiset) kirja(t) tehdään suoraan omasta elämästä. Näin myös Vannin kohdalla. Isä teki itsemurhan kun poika oli 13-vuotias, eikä siitä ilman (kenties kirjailijanuran käynnistänyttä) traumaa selvitty.
Legend of a Suicide on jopa syyttävä. Tulee sellainen kuva, että Vann ei todellakaan ole antanut anteeksi isälleen. Mutta tunteen kiivaus synnyttää huikeatunnelmaista proosaa, joka ei leikittele kielellä, mutta on silti tyyliltään tunnistettavaa.
Vann pyörittelee pitkälti samoja teemoja myös Caribou Islandissa, tosin paremmin. On Alaska, itsemurha, kalastusta, hammaslääkäri, epäonnistuneita miehiä ja vielä kerran Alaska. No, kahden kirjan verran voi hyvin pyöritellä noita samoja palikoita, niistä kirjoittaja on saanut aikaan hienolla tavalla omanlaistaan tunnelmaa ja sisältöä.
Suositeltavia kirjoja siis molemmat, vaikka Caribou Island tosiaan onkin ehjempi ja muutenkin vahvempi. Tästä tyypistä on selvästi tulossa suuri.
Heti perään rupesin lukemaan Jonathan Franzenin Freedomia. Olin toki kuullut kirjailijasta ja nimenomaisesta kirjasta, mutta vaadittiin Hesarin kulttuurisivujen artikkeli teoksen suomennoksesta, että tajusin tämän olevan JUURI minun kirjani.
Olen aika tylsä kirjamakuni suhteen. Don DeLillo, Paul Auster, Philip Roth ja sitä rataa. Valkoisia miehiä joilla piikikkäitä huomioita yhteiskunnasta tai rakkaudesta.
Mutta tämä Franzenin kirja sopii TÄYDELLISESTI tähän jatkumoon. Olen naatiskellut suuresti heti ensisivuista lähtien. Taas kerran saa todeta että onneksi on Kindle. Rupesin lukemaan kirjaa muutaman minuutin kuluttua siitä kun olin Hesarin arvion lukenut.
Tästä lisää myöhemmin.
Musiikkipuolelta olen diggaillut ISOSTI Jamie N Commonsin kappaletta Preacher, joka on hänen debyytti-ep:nsä ylivoimaisesti paras biisi.
Can you dig?
