Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Eilen tuli televisiosta Tuuri-ohjelman ensimmäinen jakso. Ohjelmassa seurataan Vesa Keskisen Tuurin kyläkaupan elämää. Ohjelma oli erittäin viihdyttävä, koska kaikki ohjelmassa esiintyneet ihmiset olivat mielestäni itseäni tyhmempiä ja juntimpia.

Siinä se tulikin sanottua, tämän blogimerkinnän pointti. En ole mikään suuri reality-fani, mutta kyllä se on tässä myönnettävä: Omasta mielestäni tyhmemmille ihmisille nauraminen viihdyttää - tietyn ajan. Big Brotherin kohdalla se ei oikein toimi, koska nämä ihmiset kirkuen rynnivät sinne näyttelemään ruumiinosiaan, se ei siis kiinnosta, mutta esimerkiksi Tuuri ja Matkaoppaat menevät tähän kategoriaan.

Olihan se aika uskomatonta katsella, kun myllyverkkareihin verhoutuneet tiäksää-ihmiset hakevat Kiinassa tehtyjä työkalupakkeja asuntovaunuillaan. Ylemmyydentunto, ihmisluonnon perustunne, jota ei myönnetä tuntevansa. Paitsi kotisohvalla.

Sama Matkaoppaissa. Puuhelmipellet tulevat bambukalustettuihin diskoihin juomaan valkovenäläisiä, ja punakat perheenisät ruikuttavat vieraan kulttuurin kummallisuutta. Onneksi on Kippis-baari.

Ja näiden ohjelmien tekijäthän tasan tietävät, että Kehä III:n sisäpuolella ohjelmista ollaan juuri tasan tätä mieltä. Mutta koska niitä ei ole tehty ilkeillen, ohjelmista voi nauttia kuka vain.

Itselleni realityn kuningas on Diili, koska siihen tulevat ihmiset, jotka ainakin luulevat olevansa dynaamisia ja nerokkaita. Alkujaksojen aikana paljastuvat herkkupalat, joita viime kaudella olivat muun muassa "Lukuja" Hilokoski ja Sääntömies, ja tällä kaudella "Panofinder"-Sampo ja Uni-Jukka.

Lopulta ohjelmasta löytyy - ainakin toivottavasti - älykkäitä ja osaavia työntekijöitä Hjalliksen projekteihin, kuten viime vuonna Antti Seppinen, jonka positiivinen esimerkki on sympaattisinta Suomi-realitya koskaan.

Kannattaa siis myöntää itselleen miksi pitää realitysta. Haluat nähdä jonkun, joka on vielä sinuakin tyhmempi! Sillä jo noiden ohjelmien katsominen on lopulta aikamoista idioottimaisuutta.

Mitäköhän helvettiä tässäkin taas tapahtui. Siis hyviä asioita, toki. Mutta: Löysin itseni tykkäämästä rakastamasta Fatboyn Overdrive-levyä.

Eihän siinä mitään, uuden musiikin löytäminen ja rakastaminen on parasta. Outoa vain, että tällä kertaa uusi musiikki oli ruotsalaista roots-musiikkia - rock and rollia kai lähinnä.

En ole hirveän innoissani americanasta - ja jotta en eksyisi määritelmäviidakkon, katsokaa Wikipediasta. Sen sijaan Roots-musiikista olen innoissani, eh eh eh.

No, joka tapauksessa kun arvostamani kriitikko Otto Talvio arvosteli Fatboyn levyn Nytissä, ja kun Otto ja eräs Helvi puhuivat levystä Facebookissa, päätin kokeilla. Yllätyksekseni ns. "ränttätänttä", joka normaalisti ohjaa minut nopeasti kuuntelemaan jotain muuta, paljastuikin Fatboyn kohdalla mahtavan paksuksi grooveksi.

Toinen puoli Overdrivestä on Chris Isaak - Elvis -henkistä balladeilua. Juustoa ei ole kuitenkaan liikaa, vaan laulaja Thomas Paregis pistää tulkintaan sopivasti sielua ja pilkettä silmäkulmaan.

Soundit ovat toki läpeensä tyylikkäitä, mutta lopulta biisit viehättävät eniten. Nimibiisi on jopa pornoa, ihan panomusiikkia. Vaikea uskoa, että pönäköistä ruotsalaisukoista olisi Princelle kilpailijaksi, mutta näin se on. Siis pornomusiikin tekijöinä. Levyn top kolmoseen mahtuvat myös Whole Damn Cow ja Time's Running Out.

On siis tunnustettava, että hyvin tehty ja ajaton americana toimii minuun, vaikka yleensä kierrän kaikki tuon termin sisältämät alalajit kaukaa. Edellinen vastaava tapaus taisi olla Robert Plantin ja Alison Kraussin Raising Sand, joka on  tietty hengästyttävän loistava.

Fatboyta on kuitenkin tullut tässä viikon aikana kuunneltua niin paljon, että uskallan antaa sille yhdeksän jackrussellinterrierin kuvaa arvosanana. Harmi että missasin keikan perjantaina, oli kuulemma huikea meno!

Tutustukaa te pelokkaat. Fatboy pelastaa.