Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Tässä blogissa aika liikkuu eri tahtiin kuin muualla digitaalisen kansalaismedian maailmassa. Kävin puolitoista viikkoa sitten katsomassa kuukausi sitten ensi-iltaan tulleen Avengers-elokuvan, ja nyt aion kirjoittaa siitä.

Periaatteessa Avengers on supersankarielokuva, mutta se on niin täydellisesti Hollywood-rakennettu, että jos sitä katsoessaan ei viihtyisi niin lujaa, voisi ihailla käsikirjoituksen huolellista tasapainoa ja jouhevuutta.

Kun tehdään leffaa giljoonalla dollarilla, ei riitä, että pelkät nörtit menevät katsomaan sen. Nörttien nettihype on kuitenkin tärkeätä ennakkomarkkinoinnissa. Siksi on tehtävä elokuva, jossa samaan aikaan Valhallasta kotoisin oleva Loki käy Galactuksen (vai mikä se galaktinen sotahahmo nyt onkaan) luona jossain pilvilinnassa pseudofilosofista keskustelua ihmiskunnasta ja Robert Downey Jr:n supernasevasti esittämä Iron Man pistää kirkasotsaista Kapteeni Amerikkaa halvalla.

Ehkä se on pelkuruutta, mutta jotenkin sitä menee mielummin katsomaan elokuvateatteriin tuollaisen jättiläiselokuvan, jonka syliin on turvallista heittäytyä, kuin että menisi katsomaan vaikka jotain espanjalaista huonedraamaa (en ole varma keksinkö tuon itse, vai tarkoittaako se tosiaan sellasta hiukan teatterimaista loputonta keskustelua lavastemaisissa huoneissa).

Avengers oli siis helvetin hyvä. Jos et ole vielä nähnyt, mene katsomaan. Se sopii oikeastaan kaikille, ihan oikeasti. Se ei ole Won Kar-Wain hienostunutta kameran haahuilua tai Chris Nolanin mainstream-neroutta, mutta se on helvetin hyvä leffa.

Ja kyllä, ne elokuvat joita oikeasti ajattelee vielä pitkään (eli muodostuvat lempileffoiksi) ovat jotain muuta kuin Avengers. Mutta mielummin tämä kuin L'Atalante.

Sosiaalisessa mediassa eli SOMESSA ja musiikkiblogeissa eli MUSABLOGEISSA on tänään ja eilen levinnyt KULOVALKEAN TAVOIN tamperelaisen Seremonia-yhtyeen video Rock 'n' rollin maailma, johon metsäfolkin kuningas, levymoguli Sami Sänpäkkilä on ohjannut ja kuvannut viihdyttävän videon.

Olen nyt vuorokauden ajan tarkastellut reaktiotani Seremonia-yhtyeen kappaleeseen ja miettinyt miksi se nostaa karvat pystyyn. Kappale on ihan mukavasti sävelletty. Se tarttuu, ja idea uskonnollisen propagandan kääntämisestä occult rock -biisiksi on hauska.

Kuulin Seremonian biisin pahimpaan mahdolliseen aikaan. Olin nimittäin juuri kuuntelemassa kuopiolaisen Jess and the Ancient Ones -yhtyeen debyyttialbumia, joka ilmestyy ensi viikolla, ja josta olen tolkuttoman tohkeissani. Sitten Seremonian video törähtää FB-feediini ja ryhdyn katsomaan sitä.

Olen sitä mieltä, että ironia ja ironisuus on jo pilannut kokonaisen sukupolven hipstereitä ihmisiä. Mistään ei innostuta OIKEASTI, koska pitää varoa mitä muut sanovat. Ironian muurin takaa diggailu on turvallista. (Tämä on lempipaasausaiheeni, anteeksi jos toistan itseäni). Seremoniaa vaivaa sama ironia-tauti. Vaikka meininki on osaavaa, soitosta KUULEE, miten muusikot pikkaisen virnuilevat keskenään. Ja ovat tietoisia siitä, että näyteltynä soittamansa musiikin kuvastosta tulee hauskaa katsottavaa muille.

Jess and the Ancient Onesin jäsenet eivät varmasti kirjaimellisesti palvo saatanaa tai uhraa vuohia, mutta heidän musiikkiinsa on vuodatettu silti verta - omasta sydämestä. Valitettavasti Jessin levyltä ei ole vielä julkisessa jaossa kuin yksi biisi, mutta haastan teidät kuuntelemaan Seremonian ja Jess and the Ancient Onesin biisit peräkkäin, ja kertomaan onko nautinnollisempaa naureskella hyvin tehdylle pastissille vai nauttia savolaisen vilpittömästä saatananpalvonnasta.




Minä menen tänään katsomaan Yournalistia Bar Looseen, koska he ovat vilpittömästi riemukkaita.