Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Pakko avautua teille, blogini lukijat, elämän näkijät ja kokijat.

NIMITTÄIN.

Norjalainen kollegani töissä avasi eilen silmieni eteen kokonaan uuden maiseman. Tuo maisema saa suomalaiset abijuhlat tai teekkareiden pelleilyt näyttämään nololta pikku puuhastelulta.

Minulle selvisi, mikä on RUSSEBUSS.

Yksinkertaisesti: Se on bussi tai pakettiauto, jonka tyypillisesti noin 20 norjalaista lukionsa päättävää oppilasta ostaa kimpassa. Sen jälkeen he koristelevat bussin näyttämään mahdollisimman paljon joltain autontuunausohjelmasta tutulta KIESILTÄ.

Sitten kun paikallisen lukion kolmas luokka päättyy näillä busseilla ajellaan ympäri kyliä ja dokataan ja ollaan polleita.

Tämä ei vielä varsinaisesti ajanut minua kirjoittamaan aiheesta. Tai siis toki öljyrahoja voisi huonomminkin käyttää kun ostaa kimpassa bussi, mutta kun tämä ei vielä todellakaan norjalaisteineille riitä.

Russebusseilla pitää olla oma tunnusbiisi!

Eikä sitä biisiä välttämättä tee naapurin Morten jolla on Pro Tracker Amigalla, vaan se tilataan ihan oikeilta artisteilta.

Ja näin ovat syntyneet muun muassa suomalaisissakin radioissa vitusti soivan Martin Tungevaagin biisit Wicked Wonderland ja Samsara 2015. Siis opiskelijoiden ryyppybussia varten! Niistä maksetaan tyypillisesti kuulemma jopa muutama tonni, mutta artisti pitää kaikki oikeudet itsellään, opiskelijat vain saavat omalle bussilleen nimikkobiisin jota sitten luukuttavat (Spotifystä tietenkin) bussinsa hervottomista äänentoistolaitteista.

Joten seuraavan kerran kun teekkarit virittelevät jotain asuntovaunusaunaansa tai Kallion ilmaisutaidon lukiolaiset maalaavat rekan kylkeen oikein helvetin hauskan lakanan tietäkää, että norjalaiset pyyhkivät näillä bilesuoritteilla lattiaa.

Kuulemma Russebuss-biisit olivat aluksi lyhyitä räppejä joissa kehuttiin omaa bussia (äänestävät luonnollisesti parhaista busseista ja biiseistä), mutta nykyään tuo tuntuu menevän enemmän EDM-puolelle. Kygo ei sentään ole tehnyt Russebuss-biisiä vissiin.

Alla viime vuoden Russe-biisejä. Tänä vuonna taas uudet kun juhlat ensi kuussa alkavat.

Minä en ole innostunut ihan jokaisesta Egotripin levystä. Monista biiseistä kylläkin. Mutta mistään fanituksesta ei voi puhua. Oikeastaan on niin, että bändin muutama edellinen levy on tuntunut kuunneltuna ja ajatuksen tasolla arvostettavalta ja hienolta, huolella tehdyltä ja taitavalta, mutten ole kuitenkaan sitten hirveästi niitä kuunnellut.

Osaamatta ulkoa edellisiä levyjä, mielikuva niistä on sellainen paksu punosvillapaita päällä hirsimökissä istuvasta Knipistä, joka näppäilee kuulaita säveliä jostain vanhasta kitarasta. Tyylikkäästi ikääntynyt bändi.

Mutta Vuosi nolla -levyllä Egotrippi kääntää tämän käsityksen ja mielikuvan ympäri. Heillä on uusi rumpali (monissa liemissä keitetty Risto Niinikoski), joka on ilmeisesti edesauttanut puhdikkuuden lisääntymistä bändin soitossa.

Uusi aamu -singlen ja näiden uusi energia -puheiden jälkeen luulin, että koko levy tulisi olemaan jotain powerpop-revivalia, mutta onneksi bändi tiedostaa silti vahvuutensa vähäeleisen mutta rennon herkkyyden ilmentäjänä. Kyllä sitä Koivuniemen herra -tyylistä vääntöäkin silti on mukana, mutta Egotrippi onkin parhaimmillaan silloin kun vahva melodiantaju ja tyylikkäästi pidätelty tunnelma yhdistyvät reippaampaan komppiin, kuten esimerkiksi Hehkulamppu-biisillä.

Teemallinen substanssi on silti se, mihin minä tässä levyssä ihastuin. Tietämättä tarkemmin kelle kävi ja mitä, mutta selvästi bändin biisinkirjoittaja/laulaja/sanoittaja-akselilla on tapahtunut yksityiselämässä eroamisia tai kenties uuden rakkauden löytymisiäkin.

Koska tässä ei kuulija eikä bändi ole enää mitään pikkupoikaosastoa, moiset tunteet eivät ilmene teini-iän ylidramaattisena haluna lopettaa kaikki, vaan kun jälkikasvuakin on mahdollisesti mukana kuvioissa avautuu kaikki huomattavasti monimutkaisemmin, mutta silti kivuliaan kauniisti.

Tätä puolta on tietysti nimibiisillä, mutta myös Pikkuinen, Ainoa mitä jää, Päätös ja Ovet ovat upeita luentoja teemasta. He istuivat puiston penkillä myös.

Itseeni suurimman vaikutuksen teki tuo Ainoa mitä jää. Rakkaus on ainoa mitä jää, mutta sitä ei lauleta millään gospel-riemulla, vaan sellaisena viimeistä lohtua antavana toteamuksena. Päätös on samaa puuta (NIINHYVÄÄPUUTANIINHYVÄÄPUUTA) ja pysäyttää joka kerta.

Lopulta siis ne mainostetut reippaammat biisit toimivat minulle kaikista huonoiten. Uusi aamu jotenkin hyytyi muutaman kuuntelun jälkeen vaikka aluksi siitä pidinkin, Toinen muistutus on myös hieman vaisu, samoin Ongelma.

Mutta siis: Kokonaisuutena minulle ylivoimaisesti lähestyttävin ja jälkiä jättävin Egotrippi-julkaisu miesmuistiin. Oikeastaan joku niistä alkupään levyistä taisi muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen tehdä yhtä suurta tuhoa kuin tämä, muuten suhteemme on aina ollut enemmän kunnioittava kuin ihaileva.

Matti Johannes Koivun levyä ajattelin tätä kuunnellessani. Molemmissa on reilusti kolmekymppisten miesten tuntoja, mutta ei sellaista lohdutonta ripulipaskasurua, jollaisena suomalaisen miehen liian pitkään padottu suru joskus ilmenee. Näissä tuotteissa on kuitenkin myös ilmaa, raikkautta siellä surun seassa. Ei sellaista surua josta tekee mieli joko kääntää katseensa pois tai nauttia alhaisia vaistoja kiehtovana sosiaalipornona, vaan jotain käsinkosketeltavaa ja kaunista.

MJK:n levy on kuitenkin parempi, pakko sanoa. En tiedä miksi näitä pitäisi verrata. Tosi hyvä tämäkin on. Tosi hyvä.

Elämä se näyttäytyy näin, ovina joita sulkee, ovina joista kulkee.