Helmikuussa lomalla tuli luettua tämäkin klassikko, en ole vaan kerennyt kirjaamaan ajatuksia YLÖS. Itse asiassa kuvittelen, että ajatusten valuessa paperille tai näppäimistön kautta näytölle niin suunta on alas eikä ylös. Also Sprach Jussi -fanijoukoille tuli kotoinen olo kun kirjoituksen alussa ei päästä ollenkaan asiaan vaan jaaritellaan niitä näitä – ja mikä pahinta, selitellään harvaa kirjoitustahtia.
Jos olet kirjallisuuspuolen newbie, et välttämättä tiedä, että Raymond Chandler on legendaarinen dekkaristi, joka kehitti KOVAKSIKEITETYN etsivätyypin, joka ratkaisee rikoksia peittääkseen omat tunnepuolen ongelmansa. Chandlerin sankari on nimeltään Philip Marlowe, ja tämä on hänen ensimmäinen esiintymisensä.
En pidä dekkareista muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, mutta päätin tämän kuitenkin lukea klassikkostatuksesta johtuen. Voi sanoa että se kannatti, sillä tässä on niin paljon muustakin kyse kuin vain rikoksen selvittämisestä.
Aluksi Marlowen kovaksikeitettyys tuntuu jopa koomiselta. Alkukohtauksessa hän menee tapaamaan kenraali Sternwoodia joka antaa hänelle toimeksiannon. Samalla esitellään Sternwoodin kaksi tytärtä, Carmen ja Vivian, joita Marlowe joutuu läpsimään ja kantamaan ulos baareista. Vuonna 1939 nainen tosiaan kuvattiin eri tavalla, vaikka rikkaan isän lellimien nuorten aikuisten kasvukipuilut ovatkin tunnistettavia.
“I don't mind your showing me your legs. They're very swell legs and it's a pleasure to make their acquaintace. I don't mind if you don't like my manners. They're pretty bad. I grieve over them during the long winter nights.”
En viitsi referoida juonta, koska se dekkareissa vähän niinq se JUTTU, mutta Chandlerin kunniaksi on sanottava se, että juoni on tehty mielenkiintoisen monimutkaiseksi eikä sen koukeroita lähdetä turhaan alleviivaamaan. Toisaalta voisi ajatella, että juonen suihkiessa taustalla päästään paremmin keskittymään hahmoihin ja lamanjälkeiseen Los Angelesiin.
“It was a smooth silvery voice that matched her hair. It had a tiny tinkle in it, like bells in a doll's house. I thought that was silly as soon as I thought of it.”
Jotenkin kliseisen sanailun ja överin rajamailla tanssivan vähäeleisen hard boiled -meiningin alta paljastuu kuitenkin syvää viisautta, mikä on ehdottomasti tämän kirjan parasta antia. Marlowe on kaikesta umpimielisyydestään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) hyvin inhimillinen, eikä paatunein pahiskaan ole yksiselitteisesti paha.
En ole varma tulenko koskaan lukemaan toista Chandlerin salapoliisiromaania. Olen aiemmin lukenut jonkun perusproosan häneltä - Matkalla tädin kanssa tjsp - eikä se tehnyt lähellekään yhtä suurta vaikutusta kuin tämä. Mutta Marlowen meininki on nyt tiedossa, enkä pelkästään toisen hienon juonen takia aio hänen maailmaansa palata. Ehdottomasti kuitenkin yleissivistykseen kuuluvaa kirjallisuutta tämä, ja tarjosi tosiaan oivaa sielunruokaa kun auringossa maatessani tätä luin.
“You were dead, you were sleeping the big sleep, you were not bothered by things like that, oil and water were the same as wind and air to you. You just slept the big sleep, not caring about the nastiness of how you died or where you fell. Me, I was part of the nastiness now. Far more a part of it than Rusty Regan was.”
