Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Okei, tämä ei varsinaisesti ole lukuvinkki, koska Virtahevot on ensisijaisesti äänikirja, ja äänimuodossa minäkin sen nautin. Mutta kirjasta on olemassa myös... no, kirja, jota en valitettavasti ole vielä lukenut. Aion vähintäänkin hommata sen hyllyyn vaikken heti lukisikaan, sillä Paperilla toinen -esikoisen tapaan tämäkin kirja on hieno myös esineenä. No, kirjat yleensäkin ovat, useimmiten, ja 12 vuotta kestäneestä e-kirjakaudesta huolimatta niitä kertyy koko ajan lisää, varsinkin runokirjoja... tilaongelma... kasaantuvat kirjat... kommentteja kämppäkaverilta... niistä joskus toiste.

Ehkä tämän blogin lukijat muistavatkin, mutta minähän siis todella rakastin Paperilla toinen -romaania. Se heitti lukijan naamalle paljon itselleni tärkeitä avainsanoja aikuistumisesta ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen tavalla johon en ole sitä ennen enkä sen jälkeen törmännyt. Siksi odotukset Virtahepoja kohtaan olivat korkealla. 

Odotukset lunastuivat kyllä. Ensinnäkin on Sjöholmin kirjailijanuran kannalta tärkeää, ettei Virtahevot yritä toisintaa esikoisen metodeja, vaan se lähtee tekemään jotain aivan uutta. Mielenkiintoista ja edelleenkin taitavaa kirjailijuutta osoittavaa on se, että esikoisen tapaan tämäkin tutkii kaiken muun ohessa taidemuodon rajoja. Siinä missä Paperilla toinen kävi ei-niin-uutta-mutta-edelleen-tärkeää keskustelua autofiktion ja ihan vain fiktion rajoista, lähtee Virtahevot taklaamaan paljon uudempaa monsteria: Mikä on äänikirja, mikä on kuunnelma, mikä on näytelmä, missä määrin äänikirja on aina tulkinta alkuperäistekstistä?

Emmi-Liia näyttää olevan lähtökohtaisesti samaa mieltä kuin minäkin: Äänikirjan lukeminen ON joka tapauksessa tulkinta, joten mahdollisimman neutraalin lukemisen sijasta hommaan kannattaa panostaa. Toisaalta Virtahevot on tehty nimenomaan äänikirjaksi, joten siinä mielessä se voisi olla enemmän kuunnelma. Tämä on semantiikkaa, ymmärrän, mutta näitä kysymyksiä tullaan lähiaikoina pohtimaan entistä enemmän. 

Virtahevot on sikäli antelias teksti tällaiselle formaatille, että se on kolme ja puoli tuntia kestävä dialogi. Se on totaalinen dialogi, sillä mitään selittävää tekstiä tai vuorosanojen ulkopuolista kuvailua ei ole. Sjöholm on itse ohjannut Eevistä ja Toukoa esittäviä Pihla Viitalaa ja Samuli Niittymäkeä. 

Intiimistä ja kuulokuvaltaan lähelle tulevassa dialogissa on imua, ja syntyvä immersio on vahva. Oikeastaan tekstin ja formaatin armottomuus käy ilmi vain niissä harvoissa kohdissa, joissa Eevis ja Touko tekevät muuta kuin puhuvat. Eeviksen karkit ovat yhtäkkiä loppu, vaikkei niiden syömistä ole puheen lomassa kuultu (luojan kiitos), kolmen tunnin jatkot kääntyvät aamuyöhön ja Toukoa ja Eevistä alkaa väsyttää, paitsi että puheen intensiteetti ja sävy ovat samanlaisia kuin alussa, lukuunottamatta yhtä Toukon äkillistä itkunpurkausta. 

Minä en osaa sanoa miten tällaiset asiat olisi pitänyt ratkaista, sillä Virtahevot ei ole kuunnelma vaan äänikirja, mutta ehkä tottumuksesta johtuen joissain kohdin olisin kaivannut äänisuunnittelua, vaikken toisaalta pidä kuunnelmista, enkä myöskään "näytellyistä" äänikirjoista – tai niin ainakin luulin tätä ennen. Virtahevot paljasti, että oikeastaan pidän näytellyistä äänikirjoista, mutta toteutukseen täytyy kiinnittää huomiota. Yksin äänityskopissa tehty eläytyminen tai "rooliäänet" saavat oksennuksen nousemaan kurkkuun. Tai että niin kauan kuin muut eivät panosta äänikirjoihin kuten kirjailija Sjöholm niin pidättäydyn edelleen paperiversiossa. 

Itse tarinasta ja henkilöistä minä kyllä pidin. Tai siis en pidä henkilöistä, mutta pidin heistä luodusta fiktiosta. Tarina sijoittuu kesäyöhön puistossa, johon kaksikko tulee jatkoilemaan. He ryhtyvät pussailun sijaan keskustelemaan, ja päätyvät ruoppaamaan läpi koko 2020-lukuiset persoonallisuutensa. Eevis on varman oloinen nuori nainen, joka vannoo avoimien suhteiden nimeen ja on löytänyt niistä itseään vapauttavan voiman. Touko taas on moderni neljän lapsen isä, jonka tuore ero on ajanut pohtimaan elämän ihmissuhteisiin ja elämänarvoihin liittyviä kysymyksiä. 

Välillä tulee sellainen fiilis, että onneksi en ole samassa puistossa jatkoilla kuuntelemassa näiden ihmisten keskustelua, sillä paikoin heidän sanailunsa on voimakasta ilmaisua käyttäen ihan vitun raskasta. Tätä en kuitenkaan pidä fiktion epäonnistumisena, vaan merkkinä hyvin luoduista ja tunnistettavista henkilöhahmoista. Toisaalta taas ei voi olla ihailematta sitä tarkkuutta jolla Sjöholm löytää 30-40-vuotiaiden kipupisteitä ja lempeän viisaita näkökantoja niihin. Hän kirjoittaa Helsingin Sanomiin hienoja seksuaalisuutta luotaavia artikkeleja, joten ei ole ihme että Virtahevotkin osaa molempien roolihenkilöiden suulla nostaa keskusteluun erittäin oivaltavia ja kouraiseviakin ajatuksia aiheesta. Spoilaamatta voi mainita ainakin laukeamiskeskeisyyden seksissä, mistä kukin kiihottuu, miltä kumppani pitkässä suhteessa tuntuu, mustasukkaisuuden ja pettämisen käsitteen.

Virtahevot tavoittaa myös molempien roolihahmojen tilanteen loistavasti. Ambienssin puutteesta ja ajankulun huomaamattomuudesta (no okei, kirjaa kuunnellessa kuluu faktisesti juuri se aika jonka Eevis ja Touko puistossa istuvat, mutta henkisesti) huolimatta kuulija pääsee helposti kiinni kesäyön tunnelmiin, joissa lempeästi syvenevissä varjoissa pääsee katsastamaan yllättävän ja pelottavan syvälle ihmisen elämään. Kesäyö on mahdollisuuksien aikaa, mutta sen suojissa on myös mahollista tutustua rauhassa itseensä ja muihin. 

Ja silti, pakko vielä marmattaa. Mutta vain siksi että odotukset olivat niin korkealla! Ja ehkä marmatan tässä enemmän omista tottumuksistani kuin tämän teoksen ansioista, mutta: Kun materiaalina on vain dialogi, selittämättömälle jää liikaa tilaa. Tai toki dialogissakin on tilaa selittämättömälle, mutta minulle tuli paikoin Virtahevoissa sellainen olo, että koska Sjöholmilla oli todella paljon älykästä ja tärkeää sanottavaa, jäivät roolihahmot osin suoltamiensa sisältöjen alle. Tai ainakin itse olisin toivonut ettei kaikki heidän keskustelunsa olisi ollut niin älykästä ja eteenpäin menevää. TOKI paskanjauhantaa olisi varmaankin aika tylsä lukea, mutta jollain tavalla jäin kuitenkin kaipaamaan sitä fiktion selittämätöntä taikahippusta joka kimpoilee aivoissa aiheuttaen kaikua ja aistien yläpuolelle kohoamista. Osa esitetyistä ajatuksista oli sen verran monisyisiä, että nyt ne tulivat ulos hieman liian journalistisesti, minusta.

En tosin epäile yhtään etteikö tällaisia ihmisiä oikeasti olisi olemassa, ja ehkä itse kaipaan keskusteluihini asian lisäksi myös aina vähän hulluutta, joten tämä tosiaan saattaa johtua omista rajoituksistani. Mutta aina välillä muitakin paljon näkökulmia ja tietoa sisältäviä romaaneja lukiessa tulee sellainen fiilis, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä esseekokoelma? 

Oli miten oli, tärkeimpään haasteeseensa eli äänikirjan muotoon Virtahevot vastaa komeasti. Eeviksen ja (myönnetään se nyt) rasittavamman Toukon dialogi on runsaasta sisällöstään huolimatta sujuvaa, roolit pysyvät ehjinä ja loppu sopivan auki (koska kysyn taas: mikä oikeastaan on loppu?), joten reilusti hyvän puolella tässä pienistä marmatuksistani huolimatta liikutaan, vaikkei Paperilla toinen -tason sävärejä (säväreitä?) tullutkaan. 

Ja tosiaan, ehkä minun täytyy hiukan löysätä ehdotonta suhdettani äänikirjoihin. Hyviäkin äänikirjoja on, kuten Virtahevot osoittaa.

Minulla on ollut jo pidempään pienimuotoinen pakkomielle Klovharu-saareen, joka on siis tämä Porvoon Pellingissä sijaitseva kallioinen luoto, jolla Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettivät yli 30 kesää 1960-luvulta vuoteen 1992. Pakkomielle ei liity saarelle pääsyyn, jonka tiedän olevan kesäisin mahdollista. Pakkomielle se on enemmänkin siksi, että kuvaukset Janssonin ja Pietilän kesistä etäisellä ja karulla luodolla luovat mieleeni kaiken syliinsä sulkevan turvallisuuden tunteen. 

Kyse ei siis ole pelkästään merestä, pelkästään saaresta, pelkästään Tove Janssonista tai pelkästään Tuulikki Pietilästä. Kyse on – luultavasti – siitä, millaisen fiiliksen Janssonin kirjoitukset pariskunnan kesistä välittävät. 

Kun koko tämän kirjoituksen ensimmäinen kappale toistelee pakkomielteisyyttäni asian suhteen, on kieltämättä vähän outoa että luen saarta koskevan, vuonna 1996 ilmestyneen kirjan vasta nyt. Mutta kuten todettua, pakkomielle ei niinkään koske sitä, että tarvitsisin loputtomasti tietoa saaresta tai saarelaisten elämästä, vaan se rajoittuu siihen tunteeseen jonka ajatus taiteilijapariskunnasta luodolla saa minussa aikaan. Jotta pääsisin tämän tunteen juurisyihin minun pitäisi varmaan mennä psykoterapiaan, joten saatte nyt tyytyä tähän pintapuoliseen arviooni siitä, että Haru ruokkii jotain psykologista turvallisuudentunnetta, tai kenties kiehtoo pakopaikkana oravanpyörän ulkopuolella.

Yritän nyt vielä hetken tavoittaa Haru-pakkomielteen lähdettä. Lapsena kuvittelin aina välillä että tarkastelen vaikkapa yöllistä metsää sellaisesta maanalaisesta pienestä pehmustetusta sopesta jossa olisi pieni kurkistusaukko maan pinnalle metsään, mutta jota kukaan ei huomaisi. Näin pääsin tarkastelemaan jännittävää pimeää metsää mahdollisimman turvallisesta paikasta. Mielikuvituksessa oli halu kokea jännittäviä asioita, mutta ei liian jännittävästi. Eikö tämä sama pohjavire tunnu myös Muumi-kirjoista?

Tämä Toven, Tuulikin ja mökin rakentamisessa avustaneen merimiehen kirjoittama kirja on viehättävä ja pienimuotoinen. Mainitsemani Muumi-kirjoista tuttu seikkailulle altis mutta silti turvallinen ilmapiiri leimaa koko teosta. Muumipeikon ja Pikku Myyn retki rantaan näkinkenkiä keräämään on tavallaan arkinen, mutta sanavalinnat ja hahmojen asenne maailmaan sisältävät ikkunan seikkailuun. Muumien ajattelutapa on tapa nähdä maailma valtavina mahdollisuuksina sortumatta pateettisuuteen. Niinpä Klovharullakin taiteilijapariskunnan kamppailu leviävää kasvillisuutta tai luonnonvoimia vastaan näyttäytyy Vestaa lainatakseni "turvallisena sotana".

Toisaalta "Tooti" ja Tove ovat ehdottomia siinä, että kaipaavat yksinäisyyttä ja tiettyä karuutta. Janssonien suvulla on nimittäin kesäpaikka myös lähempänä mannerta, mutta kesämökkien lisääntyessä 1950-luvulla Tove ja Tooti päättivät paeta Harun rauhaan.

Erityismaininnan kirjassa saavat Tootin Haru-aiheiset vesivärityöt jotka tavoittavat hienosti meren ja kiven tunteen. Googlailin niitä tietysti taidehuutokaupoista mutten löytänyt. Ei aavistustakaan hinnoista mutta tekisi hyvää tuollainen seinällä.

Uskon että tästä kirjasta pystyy nauttimaan vaikkei olisikaan Haru-kuumeinen kuten minä. Jos ei muuta niin se on kirja haaveiden toteuttamisesta, oman paikan ottamisesta maailmassa. Tosin Tovelle ja Tootille tyypillisesti he eivät pidä Harua "omanaan", kunhan asuttavat sitä kesäisin. Kirjaimellisesti luoto ei myöskään ollut heidän omansa, sillä maan omisti Pellingin kunta. Kirjan loppu on valtavan liikuttava. Saaren rutiineihin tottuneet, jo erittäin kypsään ikään ehtineet Tove ja Tooti pakkaavat saarta seuraavia käyttäjiä varten (mökki lahjoitettiin saariston hoitokunnalle, nykyään sinne järjestetään kaikille avoin retki kerran pari kesässä) kun kesänvietto saarella ei vanhuuden rajoitteista johtuen enää onnistu. Tässäkään kohtaa Tove ei sorru mahtipontisiin kyyneleihin, vaan hyväksyy kauniilla tavalla ajan kulun eritahtisuuden kun verrataan meren ja kallioluodon pysyvyyttä ihmisen nopeasti kuluvaan rankaan. 

Klovharu on mielentila jonka haluan vielä tavoittaa myös omassa elämässäni.