Sain tämän kirjan oikeastaan siksi, että tein taannoin Kiasman kanssa sisältöyhteistyötä Robert Mapplethorpen valokuvanäyttelystä. Tämä kirja lähetettiin minulle etukäteen näyttelyn mainosmateriaalin kanssa, nice to know -pohjalta.

Patti Smithin elämäkerta liittyy Robert Mapplethorpeen tietysti siksi, että he olivat ensin rakastavaisia ja avopuolisoja ja sittemmin läheisiä ystäviä (kun Mapplethorpe tajusi kallistui sitten kuitenkin enemmän miehiin päin). Tai oikeastaan tämä ei ole Patti Smithin elämäkerta, vaan Patti Smithin ja Robert Smithin yhteisen taipaleen historia Patti Smithin kertomana, nimestä ja kannesta lähtien.

Patti ja Robert tapasivat toisensa sattumalta hyvin pian sen jälkeen kun ensin mainittu oli muuttanut joen yli New Jerseystä New Yorkiin. Robert sen sijaan oli kotoisin Long Islandilta hyvin uskonnollisesta perheestä, mikä tietysti heijastuu katolisen symboliikan käytössä ja homouden piilottelussa (aluksi).

Patti ja Robert asuivat ensin Brooklynissä, sitten Manhattanilla muun muassa Chelsea Hotellissa. Tämän kirjan tapahtumat päättyvät vuoteen 1979 kun Patti muuttaa Detroitiin asumaan Fred "Sonic" Smithin kanssa ja vetäytyy julkisuudesta. 10 vuotta myöhemmin Robert kuolee maailmankuuluna valokuvaajana AIDSiin.

Oikeastaan hämmentävintä tässä kirjassa on se, miten rajuna ja boheemina pitämäni rokkari-runoilija Patti Smith onkin se käytännön ihminen joka käy "oikeissa" töissä kun Robert keräilee krääsää tilataideteoksiinsa (hän teki veistosmaisia teoksia pitkään ennen kuin ryhtyi valokuvaamaanä).

En tiennyt Patti Smithistä valtavan paljoa ennen tätä - perustiedot ja elämänvaiheet toki - mutta huvittavasti tällaisenkin pariskunnan kohdalla sukupuoliroolit toteutuvat, kun nainen ottaa käytännön asiat ja ansaintapuolen huolehdittavakseen miehen keskittyessä taiteeseen. Siis vaikka mielessäni Patti Smith on se Horses-levyn (jota olen tämän kirjan myötä ryhtynyt tietenkin kuuntelemaan enemmän - pakko saada vinyyli) hurjankaunis ja runollinen rock-jumalatar, oikeassa elämässä hän piti huolta herkästä taiteilijarakkaastaan ja kävi kirjakaupassa töissä. Toki kauan ennen musiikkiuraa, mutta silti.

Mapplethorpe oli siis lopulta näistä kahdesta se herkempi taiteilijasielu joka kaipasi huolenpitäjää ja mesenaattia. Kun Smithin rooli hänen elämässään pieneni hänellä oli useita vanhempia miehiä rahoittaja/rakastajanaan. En tarkoita tätä halveksivasti, sillä eräs tällainen mesenaatti (Moman kuraattori, en nyt jaksa kaivaa sitä nimeä tuolta kirjasta) tutustutti Mapplethorpen Polaroid-kameraan.

Parasta tässä kirjassa on New Yorkin ilmapiiri 1970-luvulla. Olen lukenut muutamia muitakin kirjoja tuon ajan New Yorkin musa/kulttuuripiireistä (Please Kill Me! nyt päällimmäisenä ainakin), enkä tunnu saavan tarpeeksi sen dekadenssin imemisestä espoolaiseen tajuntaani. Niin paljon tapahtumia! Uusia bändejä - kokonaisia genrejä - uutta taidetta, energisiä ihmisiä ja huumeista elämää köyhyysrajalla.

Tärkeää lukemiskokemuksen kannalta on myös se, että Patti Smith on taitava kirjoittaja. Hänen kirjoitustyylinsä on runollinen, muttei ärsyttävyyteen asti. Hyvin vahva mukanaolon tuntu syntyi tekstin rytmistä. Oli luultavasti hyödyllistä, että hän kirjoitti tämän vasta muutama vuosi sitten, kun tapahtumiin oli ehtinyt muodostua hieman etäisyyttä. Vaikkei hän yritä rakentaa jälkikäteisiä spekulointeja asioiden ympärille, kerronnasta huokuu kokemusta ja viisautta. Oliko tuossa mitään järkeä?

Koska sain kirjan lahjaksi, luin poikkeuksellisesti englanninkielisen kirjan käännöksenä. Antti Nylénin käännöksestä ei löydy moitittavaa.

Horses on oivaa taustamusiikkia kirjan lukemiselle. Kannattaa siis ensin käydä katsomassa näyttely, sitten lukea tämä kirja. Tai toisinpäin niin tiedät jo näyttelyyn mennessäsi mikä homma mikä homma.

Tämä postaus on sisältöyhteistyö, jonka toteutin yhdessä Suomen Blogimedian ja Kiasman kanssa. 

Olen aiemmin ollut vain ystäväni Sami Havian taidenäyttelyjen avajaisissa. Siksi olikin mahtavaa päästä viiden muun bloggaajan kanssa ETUKÄTEEN katsomaan Robert Mapplethorpen huomenna perjantaina Kiasmassa avattavaa näyttelyä.

Tai vieläpä niin, että kiersimme näyttelyn ennen VIP PREVIEW -tilaisuuden avautumista. Tänään on vasta muille kutsuvieraille avajaiset, ja huomenna tavan tallaajatkin päästetään uudistettuun Kiasmaan.

Robert Mapplethorpen näyttelyn bloggaajaennakossa. Cocks on the wall. #kiasma #mapplethorpe #impressive

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 11. 03ta 2015 klo 8.37 PDT

Olen käynyt Kiasmassa viimeksi ehkä 3-4 vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Robert Mapplethorpe oli minulle jonkin verran tuttu jo etukäteen, ja varsinkin Patti Smithin Mapplethorpesta ja itsestään kirjoittaman Ihan kakaroita -kirjan lukeminen toi paljon lisää näyttelykokemukseen (kirjasta tulossa arvio myöhemmin).

Robert Mapplethorpe, New Yorkissa asunut ja leimallis esti newyorkilainen valokuvaaja joka kuoli AIDSiin 1989. Tykkäsi kuvata kikkeleitä. Oli Patti Smithin rakastettu ja myöhemmin ystävä. Suurin piirtein tuon verran hänestä tiesin.

Ennakkotiedot pitivät sikäli paikkansa, että peniksiä (tai "kaluja") oli seinillä runsaanlaisesti. Mutta Mapplethorpen kuvaamat "kalut" eivät ole välttämättä inhorealistisia tai edes seksuaalisia, vaan välillä muotoja tai kreikkalaisen veistoksen elottomia osasia.

Toisaalta hän oli kyllä myös nahkamiehiä (ja mm. Tom of Finlandin kaveri), joten yhdessä huoneessa on myös fetisistisempää kamaa. Toisaalta samassa K-18-huoneessa on myös tässä alla nähtävä kuva, joka pääsi siinä ympäristössä yllättämään. Minusta tuo kuva oli koko näyttelyn kaunein.



Vaikka olinkin eksklusiivisella kierroksella, minua silti miellytti tuo Mapplethorpen näyttelyn sisällön ja tunnelman hyvällä tavalla arkinen fiilis. Sellaista sen kuuluisikin olla: Ei Kiasma-käynnille pitäisi olla mitään juhlallista kulttuurisen paatoksen motiivia, vaan sinne voisi mennä nauttimaan kulttuurista.

Viihtymään. Kokemaan TAPAUS, joka Mapplethorpen näyttely eittämättä on.

Patti Smithin lisäksi hän kuvasi muitakin muusia, mutta myös julkkiksia tilaustöinä. Roy Lichtensteinin ja Andy Warholin kuvat jäivät näistä mieleen. Ihmeellisiä ihmisiä. Myöhemmin kun bloggaan tuosta mainitsemastani Ihan kakaroita -kirjasta hehkutan vielä erikseen New Yorkia 1960-luvun lopusta 1980-luvun loppuun, mutta sanonpa nyt tässäkin, että olisi ollut mahtavaa käydä ko. paikassa silloin (ja tiedän, silloin Manhattan oli paikoin vaarallinen, varsinkin turreille). Mutta piti siis sanoa, että New Yorkin henki on noissakin kuvissa läsnä.

Naisbodari Lisa Lyonin kuvasta (selaa vähän alemmas) tuli mieleen, että nykyään naisten kehonrakennus on niin tavallista ja vielä paljon överimpää, että nykypäivänä Lyon olisi ollut ihan perus crossfit-muija. No okei, ei nyt IHAN perus, mut kuitenkin. Kaunis kuva, veistoksellisuuden korostaminen lienee ilmeistä.



Tässä vaiheessa lienee paikallaan päteä, että olen itsekin viettänyt muutaman yön Chelsea Hotellissa, missä Mapplethorpe ja Patti Smithkin hetken asuivat. "Mappis" on tietenkin myös kuvannut Horses-levyn kannen. Patti Smithin kasvot ovat sen verran persoonalliset, että ymmärtää miksi valokuvaaja haluaa niitä tutkia. Kirjasta (josta siis lisää myöhemmin) sai sen yllättävän kuvan, että rock-runoilija Patti Smith oli se vastuullinen työssäkäyvä ihminen, kun Mapplethorpe ennen suosionsa päiviä teki krusifiksi-veistoksiaan kotona. Patti hankki safkat pöytään, vaikka oli ja on itsekin taiteilija.

Käykää piipahtamassa Kiasmassa. Robert Mapplethorpen omakuvastakin jo näkee, että vastassa on cool jäbä, joka tietää mitä tekee.