Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Koska en seuraa kuin muutamia suomalaisia kirjablogeja ja Amazonin Kindle-kaupan käsin- ja algoritmisesti valittuja kirjasuosituksia, en aina tiedä mikä on "kuuminta kuumaa". Tämän kirjan kuumuus on kuitenkin tullut näiden filttereideni läpi selväksi, joten päätin Kindle Storen ankaran tyrkyttämisen jälkeen lukea All the Light We Cannot Seen, joka on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Kaikki se valo jota emme näe.

Sitä voisi luulla, että Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu tarpeeksi kirjoja ja tehty elokuvia, mutta ilmeisesti ei ole. Aiheena tuo läntisen lähihistorian suurin tragedia on tietysti alati mehukas, vaikka siitä on jo vuosikymmeniä sitten kirjoitettu myös satiiria (esim. Josep Hellerin Catch-22 jonka luin hiljattain).

Doerrin kirja lähestyy aihetta melko siirappisesta kulmasta, mistä johtuen en kirjaan aiemmin tarttunut. Tarinassa saksalaisen Hitlerin eliittikouluun ja sitä kautta rintamalle päätyvän orpopojan ja sokean pariisilaistytön kohtalot nivoutuvat yhteen, ja kuten saatatte arvata, ei kyyneleiltäkään vältytä. 

No, kirja kykenee ohittamaan ilmeisimmän imelyyden helposti. Itse asiassa heti alkusivut paljastavat ettei imelyydestä tarvitse olla huolissaan: Doerrin kirjoitustyyli ei ole paisutteleva, vaan viehättävän tarkka ja vähäeleinen, vaikkakin yksityiskohdissa huolellinen. Tekstistä tulee erittäin hiottu fiilis, se yksinkertaisesti kulkee, on vaivatonta, nautittavaa.

Tässä saattaa vähän tarina spoilaantua, mutta pointtini kirkastamiseksi kerron vähän mistä tässä on kyse.

Matemaattisesti nero orpo Werner Pfennig korjaa natsipomon radion ja lähetetään Hitlerin eliittikouluun. Hän ja siskonsa Jutta kuuntelevat orpokodissa salaa radiosta ranskalaisen vanhuksen viehättäviä tarinoita tieteestä. Tämä tapahtuu siis ajallisesti ennen eliittikouluun lähettämistä mutta en nyt jaksa siirtää näitä lauseita toisinpäin.

Pariisissa 6-vuotiaana sokeutunut Marie-Laure elää sympaattista elämää isänsä kanssa, joka on kansallismuseossa vahtimestarina ja lukkoeksperttinä. Isä on ns. KÄTEVÄ KÄSISTÄÄN, ja rakentaa latinalaiskortteleista pienoismallin, jotta Marie-Laure voi opetalla liikkumaan.

Syttyy sota (Ootteko kuulleet? Hitukka ottaa ensin Sudeettialueet, sitten Puolan ja marssii sen jälkeen Ranskan paska-armeijan yli), ja Marie-Laure ja faijansa joutuvat pakenemaan Bretagneen isän enon luo vanhaan rannikkokaupunkiin, Saint-Maloon.

Isän hoteisiin annetaan mittaamattoman arvokas jalokivi. Ja enempää en sitten viitsikään spoilata.

Mietin tätä lukiessani liikaa epäolennaisuuksia, mistä tiedän ettei tämä nouse suosikkikirjojeni joukkoon. Kaikesta taitavuudesta huolimatta lopputulos oli jotenkin vääjäämätön, ja ankarasta symboliikasta/metaforallisuudesta huolimatta kirjan subteksti oli yllättävän ohut. Tai sitten vaan odotin liikaa.

Mietin myös sitä, oliko käsikirjoitus Doerrinkin mielestä jossain vaiheessa liian suoraviivainen, kun hän lisäsi siihen aikahyppelyä. Nykyään aikahyppelyä esiintyy kirjoissa liikaa. Olemmeko oppineet lukemaan tarinoita vain, jos saamme mielessämme tyydytystä langanpäiden yhdistelystä? Eikö tarinalla tai MERKITYKSELLÄ ole enää mitään väliä?

Metaforista. Radioaallot ja niiden diskriminoiva kaiken läpäisevyys tarkoittaa jotain. Ne ovat kaikille samat. Wernerin on helpompi laskea radiolähettimen sijainteja, kun hän ei tiedä mitä puhutaan. Venäjänkielistä sissilähetystä kuunnellessaan hän arvelee miesten luettelevan "nimiä tai paikkoja", edes lauserakenteet eivät erotu. Mutta Marie-Lauren viesteissä on niin paljon syvyyttä ja aitoutta, että Werner löytää sodan melskeeseen ja natsismin puristukseen joutuneen ihmisyyteensä.

Sokeus ja valo. Minun pitäisi kirjoittaa tämä arvio vasta kun kirjakerhomme Karl-Ove-kerho on kokoontunut, sillä tätä kirjaa käsitellään siellä, ja olen melko varma että oivallan jutellessa tuosta lisää, mutta ehkä kirjan nimi viittaa siihen, että Marie-Laure "näki" Wernerissä hyvää, vaikka tämä olikin natsi (joka tunkeutui hänen taloonsa). Kyllä hän tiesi Wernerin olevan saksalainen, joten siitä ei ole kyse että univormun näkemättömyys olisi ohjannut toimintaa, vaan tässä puhutaan nyt henkisestä näkemisestä.

Lukot. Marie-Lauren isä on taitava lukkoineen, ja kuolemattomuuden takaava timantti (niin sanotaan) on piilotettu monien lukkojen taa, aina vaan pieneviin oviin perustuvaan lipastoon. En sitten uskalla arvata symboivatko kerrokselliset lukot sodan aiheuttamien traumojen syvyyttä vai kerroksellisuutta? Joka tapauksessa metaforana lukko on tietysti aika MEH.

Puutteistaan huolimatta kirja oli - kuten mainittua - erittäin nautittava lukea, koska Doerrilla lause kulkee kuin tyhjää vaan, eikä kirjasta oltu yritetty kuitenkaan tehdä LIIAN juonellista, mikä olisi ihmisen sisäisiin asioihin keskittyvässä teoksessa joka tapauksessa virhe.

En ymmärrä miten tästä Pulitzerin sai, vai oliko tämä vaan ehdolla? Hyvä, muttei missään nimessä loistava nykyromaani.

Jos haluat lukea tämän kirjan, tilaa se tästä linkistä Suomalainen.comin kautta suomenkielisenä versiona (pokkari 12,95€), niin minä saan pienen komission, vaikka hinta on sama kuin muutenkin. Ki-tois.

Nyt kun kaikki tämän ovat jo nähneet ja makusteluesseet on luettu voin minäkin viimein sarjasta kirjoittaa, ettei vain synny ajankohtaisuuden tuntua tähän blogiin.

Älkää antako sen luisua oman tekstinsä kommentointiin ennen kuin on edes päästy alkuun. Mitä me puhuttiin näistä metaosioista?

Asiaan. Stranger Things. Puhkihypetetty kuin Jay-Z:n Blueprint, mutta silti molemmat pitävät mikä on luvattu, ja enemmänkin.

Varoitus: Sisältää lieviä spoilereita.

Stranger Things - kuten väsymykseen asti on toisteltu - on kunnianosoitus lähinnä 1980-luvun Spielberg-leffoille, mutta yleisemmin koko vuosikymmenen lämpimän pelottavalle elokuvaviihteelle. En ole sitä sorttia kompletisti/kasarin popkulttuurituntija että jaksaisin tai osaisin tässä luetella kaikki leffat joihin viitataan, mutta se ei oikeastaan ole Stranger Thingsin kohdalla tärkeintä.

Enemmän sarja lainaa kasariviihteen tunnelmasta. Ja vielä tarkemmin pelottavien kasarileffojen tunnelmasta kun ne nähdään lapsen silmin. Sarja ei siis oikeasti ole pelottava tai outo, se on turvallinen syli, jonka turvallisuutta mukavasti pelottavat asiat lisäävät. Se ei siis ole vaikkapa Twin Peaksin surrealistista ja selittämätöntä epätoivoa, vaan enemmänkin Neverending Storya tai Labyrinttia vähemmillä fantasiaelementeillä.

On pakko ihailla käsikirjoittajien ja ohjaajan kykyä luoda turvallinen ympäristö kokea jännitystä heti alusta lähtien. Ehkä se liittyy jotenkin lähiössä paikasta toiseen pyöräileviin lapsiin - selkeä kasarileffojen elementti jota Stranger Thingsissä nähdään paljon. Nähdään yhtä pitävä kaveripiiri, tiputellaan aikakausitärppejä (Dungeons & Dragons, BMX-pyörät, vanhat kodinkoneet) ja ollaan heti varmoja että hyvin näille lapsille käy, mutta katsotaan nyt ensin millaiseen pinteeseen he itsensä järjestävät.

Pastissinomainen on myös kömpelö teiniromanssi, joka tosin jätetään katsantokannasta riippuen viehättävästi tai ärsyttävästi väärään tilanteeseen. Se köyhä, hyvästä musasta diggaava ja karskin näköinen "erilainen kundi" ei sittenkään ollut parempi vaihtoehto high schoolin kauniille ylisuorittajamimmille, vaan järkeväksi ja sydämelliseksi paljastuva viisas kundi vei voiton.

AINAKIN KUNNES TOINEN KAUSI KOITTAA.

Pakollinen toisen kauden petaus pilasi tämänkin kokonaistaideteoksen loppua melko lailla. Olisi hienoa jos tällainen superyhtenäinen kahdeksan jakson pitkä elokuva maltettaisiin pitää loppuun asti yhtenäisenä, mutta jossain vaiheessa Netflixin on pakko varmistaa, että tilausta jatketaan toista kautta odotellessa. Niinpä ehjä tarina avataan melko irrallisiksi langanpätkiksi. No, ei tämä mihinkään älyttömään cliffhangeriin todellakaan jää, sentään, ja draamallinen jännite saadaan laukaistua, mutta olisi kai sen toisen kauden voinut aloittaa vähän puhtaammalta pöydältä.

Käsikirjoituksessa on kaikki elementit joita sopii odottaa. Tarkoitan siis, että kun 1980-luvulla tehtiin isoja koko perheen tuotantoja, mukaan ympättiin pehmyttä romanssia, menneisyyden traumaa, ystävyyden symboliikkaa ja pelottavia enteitä. Poliisipäällikön kuolleen tyttären trauma on esimerkki käsikirjoituksellisesta "vaunusta", jonka takapyörät ovat lukossa, mutta joka silti raahautuu eteenpäin hiekkatiellä - jos sallitte kömpelön vertauksen. Muuten homma toimii hyvin öljyttynä.

Juonen pelottavat mystilliset elementit pysyvät kasassa juuri ja juuri. Tämä sarja on kuin äidin halaus kummitusjunassa, joten olisi ollut liikaa pyydetty jättää jotain selittämättömäksi. Ja kun yliluonnollisia asioita ryhdytään selittämään, käy usein aavistuksellinen lössähdys. Mutta se ei tosiaan ollut tämän sarjan tärkein anti muutenkaan, vaan se mahtava pikkukaupungin me-henki ja sopivan pieni mutta tunnistettava jännityksen tunne mahassa.

Jotkut asiat ovat Stranger Thingsinkin maailmassa muuttuneet oikeasta 1980-luvusta: Aikakauden elokuviin verrattuna naiset ovat itsenäisiä ja ajattelevia olentoja, eivät huokailevia voileipientekijöitä. Toisen päähenkilöperheen äiti on toki tyypilliseen jenkkityyliin kotiäiti, mutta hän on selkeä perheen pää mutisevan isän lähinnä odotellessa käskyjä. Winona Ryder taas luotsaa toista päähenkilöperhettä yksinhuoltajana, ajoittain hysteerisesti tai ylinäytellen, mutta kuitenkin päättäväisesti.

Pidän sarjasta valtavasti, vaikka äsken kirjoittamani sisältääkin paljon kritiikkiä. Kirkastaakseni pointtia sanon, että halusin alleviivata sarjan luonnetta. Se ei ole Lost tai Twin Peaks, vaan E.T. tai Stand By Me. Lämmintä perheviihdettä rakkaudella tehtynä.

Lyhyemmin: Minulla oli valtavan hyvä fiilis tämän sarjan katsomisen jälkeen.