Huh huh.
Machine Head on minulle tärkeä bändi. Todella tärkeä se oli teininä, kun Burn My Eyes ja More Things Change paukkuivat huoneeni paskasta ministereosarjasta toistuvasti.
Hukkasin kuitenkin yhtyeen vuoden 1999 Burning Redin jälkeen. 2000-luvun alussa kuuntelin muutenkin niin paljon kaikkea muuta, etten ehtinyt seurata metallimaailman tapahtumia. Mutta 2001 ilmestynyt Supercharger jätti joka tapauksessa minut todella kylmäksi. Ehkä jos olisin silloin vielä lukenut Metal Hammeria kuten teininä, olisin tykännyt siitäkin.
Through the Ashes of Empires meni ihan ohi, eikä se edelleenkään kuulosta oikein miltään. Pari vuotta sitten palasivat levytyskantaan - pitkästä aikaa. Blackening onkin oiva levy, vaikkakin vähän turhan vaikea ja raskassoutuinen.
Mutta nyt. Tai oikeastaan syyskuun lopussa. Silloin ilmestyy seitsemäs albumi Unto the Locust (jonka nimestä eräs kaveri sanaili osuvasti:"Onko tämä siis lastenlevy, Heinäsirkka Unto?").
En tiedä mitä on tapahtunut, mutta bändi on jotenkin vapautunut. Levyllä soittaa tietenkin ihan eri kuuloinen bändi kuin aikansa soundia vahvasti edustaneilla Burn My Eyesillä ja More Things Changella. Voisi oikeastaan sanoa, että Machine Head tekee Unto the Locustilla oman Master of Puppetsinsa. Levy myös kuulostaa paikoin Master of Puppetsilta ja Iron Maidenin raskaammilta levytyksiltä.
Olen tullut siihen lopputulokseen, että paras metallimusiikki tasapainoilee jatkuvasti korniuden ja parhauden rajamailla. Niin myös Unto the Locust - korostetummin kuin Machine Head koskaan ennen. Levy alkaa kolmiosaisella biisillä nimeltään I Am Hell (Sonata in C#). Ensimmäinen osa on klassisesti laulettua sonaattia, ennen kuin Robb Flynnin alati tuskaisa laulu liittyy joukkoon.
Myös lapsikuoroja kuullaan.
Mutta silti - ja juuri siksi - levy on loistava. Se on äärimmäisen melodinen. Se koostuu pitkistä biiseistä, jossa tuplakitarat kelaavat pitkiä soolo-osuuksia. Se on raskas (mainittu I Am Hell on massiivisen raskas loppuosassaan), mutta se on myös ilmava.
Bändi kuulostaa vapautuneelta. Koko ajan levyä kuunnellessa tulee sellainen mahtava oivalluksen tunne. Vuodesta 1992 kasassa ollut (joskin vain Robb Flynn ja Adam Duce ovat alkuperäisjäseniä) on jotenkin ihmeen kaupalla löytänyt itsestään uran ehtoopuolella tämän järkyttävän kirkkaan liekin joka Unto the Locustilla palaa. Flynn on vieläpä tuottanut levyn itse. Se on nauhoitettu Green Dayn studiolla Machine Headin kotipaikkakunnalla Oaklandissa.
Ihan oikeasti, kolmen päivän kuuntelun jälkeen olen valmis julistamaan tämän henkilökohtaisella listallani vuoden 2011 metallijulkaisuksi. Ohi Mastodonin, Opethin, Septic Fleshin ja Suicide Silencen. Tämä on yhteislaulumetallia, mutta myös kunnianhimoista ja moniosaista thrash-riffittelyä. KORNIA, totta kai, mutta saavuttaa metallimusiikin tärkeimmän päämäärän: Sitä kuunnellessaan tuntee elävänsä vähän enemmän kuin ennen kuuntelun aloittamista.
EDIT! Tässä vielä biisilista.
| 1. | "I Am Hell (Sonata In C#)
| |
| 2. | "Be Still and Know" | |
| 3. | "Locust" | |
| 4. | "This is the End" | |
| 5. | "The Darkness Within" | |
| 6. | "Pearls Before the Swine" | |
| 7. | "Who We Are" |
Annan tälle yhdeksän ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa ja julistan sen merkkiteokseksi.
Bändi muuten keikalla marraskuussa Helsingissä, osallistuminen ilmiselvää. Näytepalana Locust, joka ei ole lähellekään levyn paras biisi, mutta ainoa julkisesti saatavilla oleva näyte.
