Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Tämä(KIN) postausaihe on pyörinyt päässä pitkään. En ole oikein varma onko Pink Floydin musasta OIKEIN yrittää löytää jotain helppoja sisäänpääsyreittejä. Mutta koska kyseessä on yksi maailman suurimmista bändeistä (perustuen ei mihinkään tarkistamaani faktaan, mutta yleensä kaikki Pink Floydiin liittyvä mitataan miljoonissa) ja bändin koko bäk-katalogi saateltiin taannoin Spotifyyn, ajattelin että niidenkin jotka eivät PF:ää tunne olisi jo korkea aika.

Joitain asiavirheitä tänne varmasti jää, mutta Also Sprach Jussi -tyylisesti pääpaino on fiilistelyssä.
 
Ennakkoluulot

Millaisia ennakkoluuloja Pink Floydista on olemassa? Varmaan ainakin sellaisia, että kaikki heidän musiikkinsa on jotain käsittämätöntä dadaistista mekkalointia, jota vain armottomimmat 70-lukumöhikset ymmärtävät. No, kyllä Pink Floyd sellaistakin musiikkia on tehnyt - esimerkiksi Umma Gumma -levyn raita Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict.



Tuo biisi on itse asiassa yksi ensimmäisistä kosketuksistani Pink Floydiin - jos ei lasketa jotain Dark Side of the Moonin kuuntelua ystäväni Kimmon luona tai Another Brick in the Wallia radiosta. Se oli joku mökkireissu 18-vuotiaana, tunnelma oli *krhm* syvällinen. Ummagumman kakkoslevy ja varsinkin tämä biisi tekivät tuhojaan.

No, Pink Floyd on paljon muutakin kuin tätä. Lähinnä muuta kuin kuuntelukelvotonta musiikkia. Oikeastaan lähinnä Pink Floyd on tehnyt klassisen kaunista rock-musiikkia. Jopa keskitien musiikkia, voisi joku sanoa.

Heidän tuotantonsa voi jakaa kolmeen ajanjaksoon, joista nyt kaikista tarjoan pari tärppiä.

Alkuaika - psykedeliaa Syd Barrettin kanssa

Syd Barrett on se "diamond" Shine on You Crazy Diamond -biisissä (joka on muuten minusta paras PF-biisi, tylsästi). Hulluksi tullut happopää oli voimahahmo bändin alkuaikana, jolloin soundikin oli kaikkea muuta kuin planeettoja syleilevää rockia. Silloin bändi oli psykedeelinen, huuruinen, mutta silti tavallaan TAVALLISEMPI kuin mammuttimuodossaan.

Eka levy Piper at the Gates of Dawn, toka levy A Saucerful of Secrets ja More-leffaan tehty soundtrack edustavat tätä aikaa. Tärppinä vaikka ESIgrunge, ESIhevimetallia edustava The Nile Song More-soundtrackilta. Ällistyin kun kuulin tämän ensimmäisen kerran. PF teki tämänkin tyylin muita ennen, jo vuonna 1969!




Piper at the Gates of Dawnilta löytyy monia huippuhetkiä, mutta Lucifer Sam taitaa olla kuitenkin se helpoin tie alkuaikojen PF-soundiin. A Saucerful of Secretsiltä pitää ehdottomasti valita Set the Controls for the Heart of the Sun (josta Barry Adamson on muuten tehnyt mainion mukaelman Set the Controls for the Heart of the Pelvis). Hyvin jammaavaa rokkia parhaaseen 70-luvun tyyliin - tosin vähän ennen 70-lukua. Kaukana kuitenkin jostain Beatlesien tylsästä harmonisuudesta.





Mammuttiaika

Tämä on Pink Floydin suuruuden aikakausi. Lasken sen alkavaksi Meddlestä, vaikkei se tehnytkään vielä PF:stä maailman suurinta bändiä. Se on kuitenkin ensimmäinen ehjä, upea, mammuttimainen ja kaunis albumikokonaisuus, joita bändi teki Walliin asti, minkä jälkeen Roger Waters lähti lätkimään.

Kauden suurimmat ja parhaimmat levyt ovat MINUN MIELESTÄNI Wish You Were Here, Animals ja The Wall. Dark Side of the Moonilla on loistavia biisejä, ja se on vuosia aikaansa edellä (tai sitten se raahasi ajan mukanaan eteenpäin), mutta kokonaisuutena se ei ole koskaan herättänyt minussa samanlaista riemua kuin nuo mainitut.

Ongelma TÄRPPIEN ja tämän aikakauden kanssa on se, että nämä kaikki levyt pitäisi kuunnella kokonaisina - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Revin nyt kuitenkin Animalsilta piilotetun aarteen, jota et ole kenties aiemmin kuullut. Dogs. ÄH, tuntuu pahalta valita tästä yksi biisi. Mutta Dogs. Tämä on minulle rakkain Pink Floyd -levy, ja sen silpominen on hiukan arveluttavaa, mutta haluan että vielä niiden satojen miljoonien Pink Floyd -ihmisten joukkoon liittyy uusia jotka tajuavat tämän.

Biisin nimi taisi olla aluksi You Got To Be Crazy tai jotain sinne päin. Lopulta siitä tuli levyn teemaan sopivasti Dogs. Biisi on hieno siitäkin huolimatta, että Roger Watersin ainaisessa kapitalismin vastaisessa symboliikassa KOIRAT ovat pahoja bisnesmiehiä. Eivät koirat toimi katalasti! Vai onko se analogia juuri se, että koirat tekevät niin, koska luulevat muidenkin tekevän? Saman levyn Pigs (Three Differet Ones) -biisissä nostetaan esiin kolme poliitikkoa tuolta ajalta. Hieno biisi sekin.

Toinen mammuttikauden tärppi olkoon The Wallin iki-ihana ja klassinen Hey You. Noah Baumbachin elokuvassa Squid and the Whale on mahtava kohtaus, jossa avioeroa kriiseilevä poika esittää tämän biisin omanaan koulun kykykilpailussa. Se on tietysti osa Watersin IKINEROA Wall-konseptia, mutta tässä irrallisena se on vain loistava pop-biisi.





Gilmourin valtakausi - mammuttitaudin megalomaaninen vaihe

Watersin otettua hatkat David Gilmourista tuli bändin pomo. Tämä edelleenkin jatkuva kausi on varmaankin kaikkien mielestä bändin tylsin, mutta kyllä Momentary Lapse of Reasonilta ja Division Belliltäkin löytyy hienoja hetkiä.

Ne eivät ole enää samassa määrin kokonaisuuksia kuin Watersin aikaiset levyt, mutta Gilmour ja komppania onnistui säilyttämään kaikesta irrallaan olevan luonteen, mutta pitämään sen silti ajankohtaisena ja mielenkiintoisena.

A Momentary Lapse of Reasonilta valitsen suurimman hitin Learning To Fly ja Division Belliltä suurimman hitin High Hopes.




Siitä teille! Toivottavasti tästä oli apua! Itse tutustuin toden teolla koko tuotantoon aikoinaan ostettuani Discovery-boksin ja käytyäni kaikki levyt huolellisesti läpi lenkkipolulla.

Juoksijan mieli ja Pink Floyd kuuluvat yhteen.

Loppuun vielä rakas SOYCD-tatuointini.

Tämä aihe on pyörinyt päässäni todella pitkään. Olen pyöritellyt sitä päässäni kyllästymiseen asti kun en ole ollut varma pystynkö kirjoittamaan tästä asiasta lopultakaan mitään järkevää. Onko kaikki omaa inhoani, vai onko minulla oikeasti joku pointti.

Päätin nyt sitten kuitenkin kirjoittaa ajatukseni tähän. Sellaisina kun ne päässäni ovat. Tämä ei ole siis teoria, tutkimus tai journalistinen artikkeli, vaan ryöpsähtelevä kokoelma päässäni pyöriviä ajatuksia.

Minua ottaa päähän se tapa, millä joidenkin suomalaisten muusikoiden alkoholismi kielletään tai miten siitä tehdään ikään kuin jotenkin olennainen osa hänen sankariuttaan.

Liian harvoin törmää siihen, että kosteista sankareistamme sanottaisiin suoraan mitä he ovat. Juoppoja. Irwin oli juoppo, Rauli Somerjoki oli juoppo, Kari Tapio oli juoppo, Topi Sorsakoski oli juoppo, Albert Järvinen oli juoppo ja niin edelleen - lista on pitkä. Jätän elävien juoppojen nimet tästä pois syyllisten suojelemiseksi.

Älkää ymmärtäkö väärin. Nämä artistit olivat PALJON muutakin kuin juoppoja, monien kohdalla LÄHINNÄ muuta kuin juoppoja, mutta he olivat MYÖS juoppoja.

Ja tässä tullaan siihen kohtaan, joka minua loukkaa ja vituttaa. Kun vaikkapa luin Albert Järvisen elämäkertaa, legendaarisesta kitarasankarista kirjoittava kirjailija oli päättänyt verhota alkoholismin jonkinlaiseksi nerouden sivutuotteeksi, jotta pääkuvana säilyisi kitaraansa sielukkaasti vinguttanut taiteilija. Hän ei kirjoittanut, että Albert Järvinen oli juoppo, vaan toteaa hieman kiertoilmaisten sivulauseissa että viinaa kului.

En nyt halua tässä ottaa Albert Järvisen elämäkertaa silmätikuksi, se vain käynnisti pohdintani koko aiheesta. Järvinen saattoi olla hyvä vanhempi ja hieno mies, mutta aikalaiskertomusten ja elämäkerran perusteella hän oli myös juoppo.

Tämä on tietysti koko suomalaisen yhteiskunnan ongelma, ei vain muusikoiden. Ehkä se liittyy jotenkin iskelmäperinteeseen. Haluttiin kunniakkaita hienoja artisteja, joille juoppous on joko piilotettu fakta tai sitten olennainen osa heidän nerouttaan.

Oma lukunsa on tietysti Kotiteollisuus ja Jouni Hynynen, mutta minusta tuntuu, että hän on pikemminkin alkoholivalistuksen asialla. Heidän alkoholisminsa on jotenkin niin irvokasta ja päälleliimattua, että se eroaa merkittävästi menneiden "JUOMAMIESTEMME" eufemismeja vilisevästä sankari-imagosta. Kotiteollisuuden miehet ovat tietoisen oloisesti rakentaneet itsestään antisankareita. Juoppoja etelä-karjalaisia. Tai sitten he ovat osaa samaa jatkumoa, en ole oikein varma.

Ehkä paskalehdistön esiinmarssi ja klikkijournalismin maailma on estänyt uusien sankarijuoppojen syntymisen. Simo Silmulta kun korkki narahtaa, niin sata kännykkäkuvaajaa lähettää Seiskaan kuvan.

Ja hyvä niin. Simo Silmu on juoppo, ja hänen täytyy itse mennä jonnekin hoitoon ja päättää lopettaa juomisensa. Toki lööppijulkisuus on huono tapa ratkaista yhtään mitään ongelmia, mutta ainakaan hänestä ei ole leivottu sankaria, vaan päinvastoin koko kansan sylkykuppi.

Tietysti asiaan liittyy sekin, että viinan ja huumeiden vaikutuksen alaisena on kirjoitettu uskomattoman hienoa musiikkia, varmaan leijonanosa hienosta rock-musiikista esimerkiksi. Ei siinä mitään, tehkää niin jatkossakin: Haluan vain, että juoppoja olisi mahdollista kutsua juopoiksi. Että muusikon alkoholismia ei yritettäisi syystä tai toisesta verhota tai peittää.

En tarkoita, että sen pitäisi olla kaiken tiedotuksen tai esilläolon kärki - tietenkään. Haluan vain, että meidän suomalaisten yhteisessä folkloressa myönnetään, että jotkut musiikillisista sankareistamme olivat juoppoja. Aika monet.

Koko tämän yliherkkyyden taustalla on tietysti se, että oma äitini oli juoppo. Kyllä, juoppo. Alkoholisti. Siksi kaikenlainen ymmärtävä lässytys juoppouden ympärillä on myrkkyä korvilleni. Jokainen juoppo satuttaa ympärillään olevia ihmisiä, eikä pysty ajattelemaan ketään muuta kuin itseään. Ei tippa tapa, ja ämpäriin ei huku, mutta känninen äiti on todella kamala asia.

Juuri siitä syystä voi myös olla, että julkisen keskustelun sävy ei muiden ihmisten mielestä ole juoppoja muusikoita ihannoiva kuten minä sen koen, mutta minulle se on.

Apua näille ihmisille on syytä tarjota, mutta itse heidän on laitettava se korkki kiinni. Myös muusikoiden.

Alkoholismista lisätietoja hakevien kannattaa lukea Teemu Suomisen loistavaa blogia Soberismia.

AA-kerhosta on kirjoitettu paljonkin, mutta yksi syvällisimmistä kuvauksista on sisällytetty David Foster Wallacen klassikkoromaaniin Infinite Jest.

En myöskään jaksa tai halua olla katkera äidilleni, siitä asiasta kirjoitti todella viisaasti Jarkko Tontti Helsingin Sanomissa.