Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

So ya
Thought ya
Might like to go to the show.
To feel the warm thrill of confusion
That space cadet glow.
Tell me is something eluding you, sunshine?
Is this not what you expected to see?
If you wanna find out what's behind these cold eyes
You'll just have to claw your way through this disguise.

Eilen oli SE päivä. Ai mikä päivä? No The Wall -päivä! Koska vanha herra Waters ei tee mitään pienesti, hän oli päättänyt järjestää konserttielokuvansa (jonka hän on ohjannut yhdessä Sean Evansin kanssa) ensi-illan koko maailmassa samana päivänä, ja niin että se alkaa kaikkialla samaan kellonaikaan. Aussit näkivät siis leffan ensin.

Itse olin katsomassa leffan Kinopalatsissa, mutta itse asiassa Suomessa Watersin sääntöä jouduttiin hieman kiertämään Tennispalatsissa, missä Napapiirin Sankarit 2 -elokuvan kutsuvierasensi-ilta viivästytti The Wallin alkua.

Toivottavasti kukaan ei kertonut sitä Rogerille. "Sir, in Finland there was this premiere... yes, a local movie... no sir, not Kaurismäki, I think it's a movie about drinking alcohol in cold weather and the possibility to get pussy".

Kävin katsomassa The Wallin silloin kun Roger toi show'nsa Hartwall Areenalle. Uskomatonta että siitä on jo yli neljä vuotta aikaa... Keikka oli joka tapauksessa kolmen elämäni kovimman keikan joukossa, joten tätä konserttielokuvaa olen odottanut erittäinkin kiihkeästi.

En tiedä miten paljon tiedätte The Wallista, mutta tehdäkseni arvion paremmin ymmärrettäväksi avaan vähän mistä on kyse: Pink Floydin vuonna 1979 tehty tuplalevy The Wall syntyi melkein kokonaan Roger Watersin toimesta.

Vuonna 1977 Pink Floydin keikalla Montrealissa Waters oli hermostunut ilotulitteita poksauttelevaan faniin, ja sylkäissyt tätä lopulta turhautuneena naamaan. Ilmeisesti samassa purkautui myös bändin sisäisiä jännitteitä (lähinnä kai riitoja David Gilmourin kanssa), mutta Watersilla oli ollut aiemminkin vaikeuksia sietää häiritsevän äänekästä yleisöä rauhallisten biisien aikana (ehkä siitä syystä bändi äänitti 1970-luvulla Live in Pompeii -levynsä amfiteatterissa kokonaan ilman yleisöä).

Joka tapauksessa tästä tapauksesta inspiroituneena Waters kehitti tarinan rock-tähdestä, joka sulkeutuu kokonaan muurien taa fanien ja auktoriteettien puristuksessa. Albumin ilmestymisen jälkeen PF teki varsin rajoitetun määrän keikkoja, joiden aikana bändin ja yleisön väliin rakennettiin muuri, joka sitten lopussa murtuu. Homma oli vuonna 1980 vähän turhan kallista, eikä tekninen toteutus muutenkaan miellyttänyt vaativaa Watersia.

No, hän erosi Pink Floydista Final Cut -levyn jälkeen, mutta päätti onneksi palata mestariteoksensa pariin tekniikan kehityttyä.

Hartwall Areenalla koin siis yhden elämäni parhaista keikoista, mutta Roger Waters The Wall -produktiossa on niin valtavasti hienoja yksityiskohtia, että näin piippuhyllypaikaltani näistä vain murto-osan. Lisäksi Waters laajensi produktion myöhemmin stadion-kokoon, jolloin show hieman muuttui.




Leffateatterissa The Wall todella pääsee oikeuksiinsa. Ensinnäkin mikään konseptilevy ei ole niin ehjä kuin The Wall, mutta konsertin visuaalinen puoli onnistuu kasvattamaan tarinaa entisestään.

Tällä toisella kierroksella Waters on lisännyt alun perin henkilökohtaisempaa ahdistusta kuvanneeseen tarinaan uusia tasoja - eli siis enemmän politiikkaa. Sodanvastaisista lausunnoistaan tunnettu taiteilija on ottanut upeasti sodan ja terrorin uhrit Wallin keskiöön, ja auktoriteettien painostava ote tuntuu vielä alkuperäisversiotakin ankarammalta.

Minusta tuntuu, että Wall-leffa pitäisi nähdä vielä muutaman kerran uudestaan, että bongaisin kaikki muuriin heijastetut viittaukset milloin mihinkin. Toivottavasti tämä tulee pian saataville.

Elokuvaversioon oli lisätty myös sivujuoni, jossa Waters matkustaa vanhalla autolla ympäri Eurooppaa isoisänsä ja isänsä sankarihautojen perässä. Vaari kaatui I maailmansodassa Ranskassa, isä toisella kierroksella Monte Cassinossa Italiassa.

KENEN tahansa muun kuin Watersin tekemänä muistelomatka sankarihaudoille tuntuisi kornilta, mutta tähän konseptiin se upposi kuin en-vitussa-sano-veitsi-voihin.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Watersin veli (?) muistelee vuoristotien levähdyspaikalla, että vastasyntyneen lapsenlapsen pitäminen käsivarsilla tuntui samalta kuin salamanisku Olympos-vuorella 18-vuotiaana on huima.

Ja tietysti myös leikkaukset konsertin ja Eurooppa-pätkien välillä toimivat. Varsinkin alku, missä Waters on vaarinsa haudalla, ottaa torven esiin, soittaa levyn aloittavan ja lopettavan melodian (koska, kuten ystäväni Sammy Streamer muistutti, kaikki Pink Floydin levyt alkavat ja loppuvat samalla tavalla, niin että ne ovat periaatteessa luuppeja) ja katsoo sitten hautamuistomerkin ylle, josta lähestyy pommikone, joka leikkaantuu VALTAVAN screenin kuvaan joltain stadionilta. Ja sitten In the Flesh paukahtaa käyntiin. Voi VITTU millaiselle kananlihalle valahti iho siitä alkuiskusta.

En nyt arvostele tässä levyä, mutta Watersin keikkabändin soittamana vanha klassikkolevytys sai juuri tarvittavan määrän lisää jytyä, että musiikki pysyi megalomaanisen kuva-annin mukana.

Hauska oli myös katsoa, miten soittajat nautiskelivat yhdessä soittamisesta kun muuri oli nostettu heidän ja yleisön eteen. Muuten aika ilmeettömästi soittanut ryhmä jammaili kuin treenikämpällä kymmenien tuhansien ihmisten hurratessa muurin takana.

Sivuhuomio: Kakkosvokalisti Robbie Wyckoff näyttää aivan Koivusipilän Mikolta.

Turhaan minä tässä yritän arvostella: Rakastin koko paskaa. Yritän vain kertoa teille puitteista. Ei tällaisia levyjä tai kiertueita ole muita. Ei mikään jävla fittans best of show, vaan yksi teemalevy alusta loppuun maailman hienoimmissa lavasteissa.

Silloin kun Comfortably Numbin kitarasoolo posahtaa soimaan ja Roger lyö Wallin harmauden lääkkeiden huuruista autuutta kuvaavan psykedelian väreihin tuntuu kuin mikään musiikki maailmassa koskaan kuulostanut niin hyvältä. Snowy White lurittelee Gilmourin soolon muurin päältä. Yleisö itkee. Ja esimerkiksi Hey Youn liveversiota kuunnellessa tulee mieleen miten paljon Opeth on lainannut Pink Floydilta. Ne kahden akkarin juoksutukset, man!

Leffa oli siis helvetin hieno, ja lopussa nähty 19 minuutin kysymys-vastaus-sessio Watersin ja Nick Masonin kanssa oli tarvittava comic relief, ettei tarvinnut lähteä kotiin sydän aivan pakahtuneena.

Kysymys on vain siitä, uskallatko katsoa tällaista musiikkiviihdettä. Siitä nauttiakseen pitää olla valmis hyväksymään, että tämä on kantaaottavaa rock-teatteria.

Täydellistä. Roger Waters oli Pink Floydin tärkein jäsen. Ei David Gilmour tai varsinkaan Syd Barrett (jonka ykköseksi nostaminen on pakollinen indie taliban -mielipide).

Vastatakseen tuohon kysymykseen kirjoittajan pitäisi tehdä aiheesta tutkimus, tai ainakin referoida jo tehtyjä tutkimuksia. Sitä kirjoittaja ei kuitenkaan tee, vaan tyytyy purkamaan päänsä sisäisiä ajatusvyyhtejä tekstimuotoon, koska kirjoittaminen on itsessään tärkeätä.

Olen törmännyt otsikon väitteeseen ainoastaan sosiaalisessa mediassa, mikä on tietysti sinänsä ironista. Koskaan ei fyysisesti samassa paikassa oleva ihmisjoukko ole minun läsnäollessani keskustellut siitä, onko verkkoyhteyden kautta hoidettu sosiaalisuus tehnyt ihmisistä epäsosiaalisempia.

Ehkä sosiaalisen median kritiikki toimii parhaiten kuvana sosiaalisessa mediassa, koska siellä se leviää nopeasti. Jakaminen sosiaalisessa mediassa ei myöskään ole yhtä vahva statement kuin asian ottaminen puheeksi ystävien kesken, mikä tekee mielipiteestä vaivattomamman ilmaista. Puolimielipide. Heitto. Vähän niin kuin kantaaottava teksti T-paidassa julkisella paikalla.

Yleensä tuohon otsikon väitteeseen törmää Facebookissa, joka on nykyajan tori tai marketin parkkipaikka. Joku on napannut kuvan kännykkää tuijottavista ihmisistä bussipysäkillä, tai yksinäisestä ihmisestä näyttöpäätteen äärellä. Viesti on vahva.

Vai onko? Porisivatko ihmiset innokkaasti aamubusseissa 1980-luvulla? Luoliensa edustalla kivikautisen auringon noustessa?

Minusta on selvää, että sosiaalinen media ja mukana kannettavat laitteet ovat tehneet ihmisen sosiaalisesta elämästä runsaampaa. Vaikka ihmisen ystäväkapasiteetti ei ole muuttunut mihinkään, erisyvyisten tuttavuuksien elämä on tullut lähemmäksi kuin koskaan ennen. Samoin yhteydenpito kehen tahansa on helppoa.

Suurin vastaväite on se, etteivät ihmiset enää jaksa nähdä toisiaan OIKEASTI, kun yhteydenpito hoidetaan sosiaalisessa mediassa. Mutta mihin tämä väite perustuu? Eikö kaupunkien keskustojen olisi pitänyt tyhjentyä, kahviloiden mennä konkurssiin jos tämä pitäisi paikkansa?

En silti tarkoita, että jatkuva kännykän tuijottaminen olisi nykyajan sivutuote, joka pitäisi vain hiljaisesti hyväksyä, jos sen kokee häiritsevänä. Sosiaalinen media ei ehkä ole tehnyt meistä epäsosiaalisempia, mutta kännykkä on tehnyt meistä epäkohteliaampia.

Tästä on tehty varmaan ihan oikeitakin tutkimuksia, mutta kännykän ja sosiaalisen median tuottama jatkuva palaute ilmeisesti ruokkii aivojen mielihyväkeskuksessa jotain tunnetta, jota en osaa maallikkopsykologiallani paikallistaa mihinkään selviytymisen kannalta olennaiseen toimintoon. Vai onko toiminnosta syntyvä palaute jotenkin aivoille nannaa?

Vai johtuuko se siitä, että kaikki ovat saatavilla aina, joten jotain saattaa tapahtua koko ajan? Ja siksi on pakko tarkistaa mitä tapahtuu, jos vaikka tapahtuisi jotain? Huomaan nimittäin, että jos olen paikassa (ulkomailla esimerkiksi) jossa kännykän netti ei toimi, ei minulla ole mitään poltetta päästä tarkistamaan mitä tapahtuu, mutta jos olen Suomessa ja arkiseen toimintaan tulee pienikin luppohetki - odotan hissiä, kävelen junaan ja niin edelleen - mahdollisten tapahtumien tarkastaminen tuntuu jopa pakolliselta.

Kännykän käyttäminen seurassa on monisyistä. Vertaisin sitä sanomalehden lukemiseen. Jos sosiaalinen tilanne on löysää kaverien loikoilua sohvalla, sanomalehden silmäily tuskin häiritsisi ketään. Samaan tapaan kännykän räpläys sopinee tällaiseen tilanteeseen. Mutta jos kolme kaverusta on juuri tavannut sovittuun aikaan baarissa, sanomalehden lukeminen tuntuisi varmaankin oudolta.

Hauskaa on, että lukemista pidetään niin arvokkaana toimintona, ettei kukaan kauhistele jos joku kertoo lukevansa paljon. Päinvastoin, sehän on merkki syventyvästä älykkyydestä. No, itsekin luen paljon, muttei se kyllä ole. Siihen ei kuitenkaan suhtauduta niin myrkyllisesti kuin sosiaalisen median kuluttamiseen. Miksi?

Vanha pääsaatana eli televisiokaan ei enää tunnu niin pahalta ihmisten puheissa. Vaikka se on edelleen passivoiva! Ja ohjelmatkin tyhmiä! Ainakin jos sosiaaliseen mediaan on uskominen.

Jos luit tähän asti, saatoit huomata ettei otsikon kysymykseen ole tyhjentävää vastausta. Siitä tuli sivuasiana mieleen, että jos kirjoittaminen olisi niin koukuttavaa kuin Facebookin räpläys, paheksuittaisiinko sitäkin? "Lopeta se kirjoittaminen!" "Älä kirjoita koko aikaa!"

Vedetäänpä nyt kuitenkin ajatuksia yhteen. Sosiaalinen media siis ei mielestäni ole tehnyt meistä epäsosiaalisia, päinvastoin. Sosiaalisen median mekanismit ovat kuitenkin pelanneet aivomme moodiin, jossa jatkuvaa palautetta narkataan tilanteissa, joissa se on epäkohteliasta ja -sopivaa.

Tämä yhdistettynä varmasti evoluutiobiologialla selitettävään "ennen kaikki oli paremmin" -hybrikseen mahdollistaa sen, että jaamme Facebookiin kuvan jossa zombiemaiset ihmiset tuijottavat kännykkää, ja käymme sitten puolen tunnin välein katsomassa onko joku tykännyt kuvasta.

Tai sitten pidämme Facebook-paaston, josta kukaan ei tietäisi ellemme kertoisi siitä Facebookissa. Snapchatissa muutumme suorastaan näkymättömiksi jos emme 24 tuntiin tuota mitään sisältöä. Pitäisi siis käydä 24 tunnin välein kertomassa, että on paastolla, jos haluaisi jonkun siitä tietävän.

Tällä blogilla olisi paljon vähemmän lukijoita ilman sosiaalista mediaa. Siksi yritänkin nyt jakaa tämän tekstin Facebookiin, joka näyttää olevan alhaalla. Ironiakerroin on melkoinen.