Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

 Albert Camus - Sivullinen

Harmillisesti lukemisesta on ehtinyt kulua useampi kuukausi nyt kun kirjoitan tätä arviota. Sivullinen on pyörinyt lukulistallani pitkään, mutta kesäloman kunniaksi korkkasin sen vihdoin. Kirja on pieni, tiivis ja tunnelmaltaan erittäin mieleenjäävä.
Lukematta ns. virallista analyysia suhtaudun tähän pienellä varauksella. Tai pikemminkin niin, että lukiessa kirjan lakoninen tyyli ja painostavan välinpitämätön tunnelma kyllä tekivät vaikutuksen, mutta sisältö tuntui jopa vähän liian paljaalta.
Kirja ei kuitenkaan jättänyt rauhaan lukemisen jälkeenkään. Päähenkilön teot ja niiden seuraukset pyörivät mielessä. Mitä "Kamyy" väittää? Väittääkö hän mitään? Mitä meidän pitäisi ajatella päähenkilöstä?
Mielenkiintoinen yksityiskohta on esimerkiksi se, että kirjan esittelytekstissä korostetaan, että päähenkilö Meursault "onnettoman sattuman seurauksena" ampuu miehen. Sen verran tässä spoilaan, että Camus'n tapa esittää tuo avainkohtaus antaa kyllä ymmärtää, että Meursault nimenomaan suunnitelmallisesti lähtee uudestaan aseen kanssa rannalle, eikä mitenkään täysin vahingossa tule tappaneeksi arabia (Oli upea tajuta mistä The Curen Killing of an Arab -biisin nimi tulee. Nykyään nimi toki canceloitu), vaikka hänen eleetön välinpitämättömyytensä tavallaan muuta esittääkin.
Jahkaan yhtä kohtausta, koska se on tapahtumallisesti koko romaanin ydin: Meursault saa kuolemantuomion, osin koska ei kykene osoittamaan sellaista sympatiaa muita ihmisiä kohtaan jota yhteiskunta häneltä odottaisi. Hän on tavallaan tietämättömässä tyhmyydessään periaatteen ihminen, joka toimii oman totuutensa mukaan, eikä osaa mitään muuta.
Toista maailmansotaa edeltävissä tunnelmissa ja sen aikana syntynyt romaani esittää sittemmin teiniyden ytimeen pesiytyneen kysymyksen: Onko millään mitään väliä? Tai ehkä ennemmin väitteen: Millään ei ole mitään väliä.
Romaanina Sivullinen on taitava. Niukka kieli soi Meursaultin ajatuksia, koko maailma vain taustakohinaa hänen välinpitämättömyydessään. Näin post-ironisena aikana luettuna Meursaultin toimia seuratessa herää silti ajatus, että kyllä hän välittää. Hän ei vain oikein osaa ilmaista tunteitaan. Tai sitten hänen nepsyydelleen ei osata antaa oikeanlaista tilaa, ja se ymmärretään väärin.
Nämä ovat nyt aika villejä tajunnanvirtaisia tulkintoja, älkää laittako liian suurta painoa.
Mielenkiintoinen kirja, ansainnut klassikkostatuksensa.

Ernest Hemingway - The Sun Also Rises

Henry Millerin Kravun kääntöpiirin luettuani mietin, että ihan hieno kirja, mutta "amerikkalainen mies panee Pariisissa" -genre on nyt hetkeksi nähty. Vaan niin huomaan lukevani Hemingwayn debyyttiromaania, jonka alkupuoli on varhaisempi versio Kravun kääntöpiirin tapahtumista.
Hemingway kirjoitti romaanin todellisiin tapahtumiin perustuen, muttei niitä toisintaen. Kirjassa brittiläiset ja amerikkalaiset "expatit" kiertävät Pariisin kahviloita ja etsivät seuraa vastakkaisesta sukupuolesta.
Päähenkilö Jake on ehkä kai ihastunut perijätär Brettiin, jolle vanhemmat herrasmiehet maksavat seurasta, kunnes Brettin kihlattu saapuu taas kuvioihin. Brett ei ole kiinnostunut Jakesta, mikä harmittaa ryyppäyksen ohessa Jakea. Kun sekalainen seurakunta kirjan toisella puolikkaalla matkustaa Pamplonaan seuraamaan härkätaistelua, samainen Brett tietysti ihastuu nuoreen härkätaistelijaan, mistä seuraa sitten monenlaista harmia.
Teemallisesti Hemingway käsittelee ensimmäisen maailmansodan arpeuttamaa "kadonnutta sukupolvea", joka toden totta kokoontui Pariisissa. Tympeä maailmankuva ja naisvihalla flirttaileva asenne (jep, aikakautensa tuote, mutta tunkkaista sitä on silti lukea) tekevät romaanista lopulta aika ohuen, vaikka Hemingwayn tapa kuljettaa romaania, taloudellinen mutta tyylikäs kieli ja henkilöhahmot lisäävätkin mielenkiintoa.
Mutta uusin taas lupaukseni, ei enää romaaneja joissa alkoholisoituvat miestoimittajat/kirjailijat paneskelevat Pariisissa. Olen kauan sitten lukenut Hemingwayn omaelämäkerrallisen Nuoruuteni Pariisin, mutta se oli muistaakseni tylsempi.

Frank Herbert - The Dune Messiah

Koska Dennis Villeneuven kolmas Dyyni-leffa perustuu tähän kirjaan, halusin lukea sen. Olen lukenut alkuperäisen Dyynin jo joskus lukiossa ja myöhemmin uudestaan englanniksi. Se on mestariteos, mutta olin aina vierastanut näitä jatko-osia ristiriitaisista arvioista johtuen. Dune Messiah yli 1o vuoden päästä siitä, mihin Dune-romaani (ja toinen elokuva) jäi: Paul Atreidesista on tullut koko universumin keisari ja puolijumala, Muad'Dib.
Romaani keskittyy hyvin tiiviisti Atreidesin hoviin. Hän meni poliittisista syistä naimisiin entisen keisarin tyttären kanssa, mutta Zendayan esittämä aavikkoleidi Chani on tietysti se Paulin todellinen sydämen valittu. Tässä romaanissa Chanikin alkaa jo oireilla Paulin näkyjen ja messias-kompleksin kanssa. Läpi romaanin kertaamme romaanin vertauskuvallista tasoa: Miten vaarallista on kun jotain palvotaan messiaana, millaista roolia uskonto näyttelee yhteiskunnassa, miten valta korruptoi.
Mutta Paul tietää kaiken tämän, hän on nähnyt loppunsakin. Romaani junnaa näissä tunnelmissa satoja sivuja. Chani ja Paul käyvät keskusteluja, Chani on huolissaan. Hänen poliittinen avioliittonsa toinen osapuoli kiertää juonittelemassa, Paul pysyy hovissaan, mitään ei tapahdu.
Tai siltä se ainakin tuntui. Pitkäveteinen ja vertauskuvissaan liian kirjaimellinen ja rautalangasta vääntävä romaani, jotta olisin voinut siitä tosissaan nauttia. Seuraavat osat jätän suosiolla väliin.

Frank Miller & Eddie Campbell - From Hell

Oli vihdoin aikaa lukea loppuun tämä viime joulun joululahjakirja. Alan Mooren sarjakuvaromaaneista olin tätä ennen lukenut mestarillisen Watchmenin ja hyvän V is for Vendettan. From Hell on verrokkejaan paljon vakavampi, runsaampi ja vähäeleisempi.
From Hell kertoo Viiltäjä-Jackin tarinan, hyvin laajalla linssillä ja koruttomasti. Vuoden 1888 syksyllä Lontoon Whitechapelissa tapetaan raa'asti neljä prostituoitua parin kuukauden sisällä. Poliisi ei löydä syyllistä, mutta lehdistölle osoitettu kirje "Viiltäjä-Jackilta" synnyttää legendan.
Virallinen historiankirjoitus ei edelleenkään tunne syyllistä, mutta Alan Moore on tehnyt valtavan määrän taustatyötä romaaninsa pohjaksi. Vaikka väkivaltaa on paljon ja maagista realismiakin harrastetaan, ei From Hell ole mässäily, vaan koruton kertomus ylempien yhteiskuntaluokkien koskemattomuudesta tuon ajan tuomioistuinten edessä. Moore nimittäin esittää (eikä tämä ole yksin hänen teoriansa), että Viiltäjä-Jack oli itse asiassa hovin lääkäri, jolle kuningatar antaa tehtäväksi siivota pois tieltä neljä prostituoitua, jotka kiristävät hänen hulttiopoikaansa aviottomalla lapsella (joka siis oikeastikin on hänen). Vapaamuurareihin kuuluva lääkäri hoitaa homman niin intensiivisesti että kaikkia hirvittää, mutta paha saa lopulta palkkansa. Vai saako?
Moore kirjoittaa loppusanoissa muista eri aikoina vallinneista teorioista ja syistä miksi päätyi tähän ratkaisuun. En tiennyt Viiltäjä-Jackin legendasta kovin paljoa, mutta kun se on saatettu tarinaksi näin upeasti rakennetun ja tyyliltään virheettömän sarjakuvaromaanin muodossa en voi muuta kuin suositella muitakin sukeltamaan Whitechapelin synkille kaduille katsomaan kuinka mitätön oli ihmishengen arvo viktoriaanisen ajan Lontoossa.

Rachel Cusk - Outline

Cuskia on paljon hehkuteltu joten piti minunkin sitten tarttua.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tyyliin, joka on hyvin hallittu ja mietitty. Päähenkilö matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittamista. Romaani muodostuu lähinnä keskusteluista muiden ihmisten kanssa. Tai vielä enemmän niin, että muut kertovat tarinoitaan hänelle. Päähenkilö ei ole kovin innostunut kenenkään tarinoista. Jotkut niistä tuntuvat tunkeilevilta, jotkut tylsiltä. Ystävien ongelmiin päähenkilö ei oikein osaa suhtautua.

Thomas Mann - Tohtori Faustus

Tämä vuosi on ollut hyvä rästissä olleiden kirjojen suhteen. Oikeastaan Thomas Mannilta minun piti lukea ensin Taikavuori, mutta kun olen lukenut paljon Jungia ja Jung viittaa jatkuvasti Goethen Faustiin niin tartuin ensin tähän. Goethen Faust on - kuten tunnettua - runomuotoon kirjoitettu versio vanhasta eurooppalaisesta tarinasta, jossa Faust tekee sopimuksen paholaisen kanssa ja saa tältä jumalaiset kyvyt. Runosaaga ei nyt kiinnostanut joten tartuin samaan tarinaan Jungin aikalaisen Thomas Mannin kirjoittamana.
Tämä oli tosiaan ensimmäinen Mann. Ei tarvinnut lukea pitkälle, kun ymmärsin miksi häntä pidetään kirjallisuuden raskassarjalaisena. Tohtori Faustus on virheettömäksi hiottua, hallittua, kerroksellista ja paikoin jopa naurettavan mahtipontista tekstiä. Kerroksellisuus tulee ensi sijassa siitä, että kertojaminä on päähenkilö, säveltäjä Adrian Leverkühnin ystävä, joka on päättänyt kirjoittaa Adrianin erikoisen elämäntarinan muistiin.
Näin romaaniin tulee aikatasoja, kun välillä kirjaa kirjoittava opettajaystävä Serenus Zeitblom taustoittaa mitä on tekemässä. Kirjan työstäminen myös kestää vuosia, joten pääsemme romaanin valmistuessa seuraamaan, miten Saksa syöksyy 1930-luvun edetessä syvemmälle pimeyteen. Taitavasti Mann ei suoraan upota Hitleriä tai natseja kertomukseen, mutta kiertoilmaisujen kautta Zeitblom kuljettaa lukijaa kansallisylpeyden kautta epätoivoon ja henkiseen kodittomuuteen.
Toisin kuin ajattelin, ei paholainen, Mefistoteles, näyttele kirjassa juuri minkäänlaista roolia. Yhdessä ainoassa kohtauksessa kuvataan Leverkühnin tapaamista paholaisen kanssa, ja kirjan loppuvaiheilla paholainen käy korjaamassa talteen oman puolensa sopimuksesta.
Suurin osa kirjasta siis kuluu sairaalloisen ja eristyksiin vetäytyvän säveltäjä Leverkühnin elämää kuvaillessa. Myös tämän lähipiiri Münchenissä saa paljon huomiota. Seurapiirirouvat ensin kukoistavat, kunnes Saksan lailla sortuvat morfiinipäissään murhahommiin.
Olisin antanut kirjalle viisi tähteä, mutta se oli minusta liian pitkä. Edellämainittujen lisäksi järkähtämätön tyylin hallinta ja se, että Mann sai kirjan valmiiksi vuonna 1947 tekevät siitä kuitenkin loistavan kokemuksen. Kirjailija kykeni varsin vaivihkaiseen mutta tarkkaan analyysiin kansakuntansa tilasta vain pari vuotta maailmansodan päättymisen jälkeen.
Jälleen niitä kirjoja jotka jäävät mieleen pyörimään. Hämmentävä, massiivinen ja taitava teos.

Heikki Kännö - Runoilija

Kännöltä olin tätä ennen lukenut vain Mehiläistien, jonka hurja vauhti ja sekopäinen keitos eri aineksia viehättivät paljonkin. Nyt Kännölle kävi epäonninen sattuma sikäli, että otin Runoilijan lukuun sen jälkeen kun olin ensin tankannut tuhdin määrän Jungia (joka viittaa usein Goethen Faustiin ja Nietzschen eri teoksiin) ja vielä Thomas Mannin Tohtori Faustuksen. Näiden kahden jälkeen Kännön viihteellinen rillumarei-versio Faustin tarinasta tuntui melko lailla kioskikirjallisuudelta.
Muutenkin olen parin Kännön jälkeen oppinut hänen trooppinsa: Taidehistoriaa, historiallisia henkilöitä, esoteriaa, yliluonnollinen elementti. Toki nämä keitoksen ainekset ovat itselleni hyvin mieleisiä, mutta Runoilijassa Kännö oli saanut kustannustoimittajalta luvan märehtiä eri osia liian pitkään. Kirjassa oli ainekset loistavaksi 300 sivun romaaniksi, mutta kirjamessuilla kun vilkaisin herran Mehiläistien jälkeistä tuotantoa, niin mammuttitauti lie päässyt iskemään kun jokainen kirja lisää aina edellisen paksuutta 10-20 prosentilla. Eikä siinä mitään, minä rakastan paksuja romaaneja, mutta silloin pitää olla myös paljon aineksia!
Tarinassa puolalainen teatteriseurue kohtaa murhasta etsityn Runoilijan, joka osoittautuu aikamoiseksi surkimukseksi, joka kuitenkin on kykenevä inhottavuuksiin. Sitten Runoilija seuraa paholaiselta saamaansa tehtävää ja etsii Italiassa majailevan Nietzschen, missä tarinaan liittyy mukaan myös ihana oopperalaulajatar ja tämän Woland-henkinen kummisetänsä. Ja sitten sitä mennään ympäri 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Eurooppaa, Rudolf Steinerkin pääsee kyytiin ja kaikenlaista sattuu.
Jos (ja luultavasti kun) luen vielä Kännöä, niin toivon seuraavan kirjan olevan vähemmän Juoppohullun päiväkirjaa ja enemmän Tohtori Faustusta. Vähemmän ilmiselvä, enemmän rivien välissä.

C. G. Jung - Dreams

Tämä kirjoituskokoelma sisältää Jungin kirjoituksia unista, kuinka ollakaan. Hänestä on vaivihkaa tullut erittäin isosti ajatteluuni vaikuttanut kirjoittaja, eikä tämä kokoelma tehnyt poikkeusta kiinnotavuudessaan.
Suurin osa teksteistä on Jungin tieteellisempää puolta. Toki ajatus mandala-kuvion ja alitajunnan yhteydestä saattaa tuntua häröltä, mutta Jung t0distaa väittämänsä erittäin laajan muinaiskulttuurilähdekirjaston ja puolueettoman tahon keräämän unimateriaalin pohjalta. Mandala-jakso onkin tämän kokoelman kiinnostavinta antia.
Muuten se täydensi tietojani Jungin suhtautumisesta uniin. Spoiler alert: Jungille unet ovat kaikki kaikessa. Ne ovat helpoin ja suorin reitti alitajuntaamme, tai oikeastaan sieltä kohti tietoista mieltä, ja unien viestejä on syytä kunnioittaa. Rationalisoituneessa yhteiskunnassa unien viestit tuntuvat obskuureilta ja "järjenvastaisilta", mutta Jung väsymättömän lempeästi kertoo, miten unet ovat paljon enemmän kuin "toiveiden toteutumia", kuten hänen alku-uransa oppi-isä Sigmund Freud tunnetusti väitti. Toiveet ovat vain yksi osa unien viestejä, alitajunta pyrkii unilla myös ohjaamaan ihmistä kohti individuaatiota, eli äärimmäisen rehellisyyden ja itsetutkiskelun kautta saavutettua itsensä tuntemista, joka takaa myös tietoiselle minälle onnellisen ja täyttymyksellisen elämän.
Myös unien symboleiden ja ihmisen jumalkäsityksen yhteyttä perataan jälleen, mikä onkin vähintään yhtä mielenkiintoista kuin alitajunnan korjausliikkeinä esiin tulevat unet.
Onneksi löysin Jungin. Minusta ei tullut Jung-uskovaista, koska analyyttinen psykologia ei ole uskonto, mutta kuten arvion alussa totesin, on Jung avannut omaa ajatteluani näkemään ylirationalisoinnin toiselle puolelle, arvostamaan alitajuntaa yhä enemmän - vaikka olin jo aiemmin erittäin kiinnostunut tästä minämme ympärillä olevasta aidosti uuden tiedon lähteestä

Hip hei ja taas mennään. Ollut niin painavia kirjoja että pakko purkaa tässä jo yhden kuun jälkeen ettei tule yhteen blogaukseen liian paksulti sanottavaa.

Virginia Woolf - Mrs. Dalloway 

Jos puhutaan modernismista kirjallisuudessa, niin useimmiten mainitut teokset ovat T.S. Eliotin The Waste Land, James Joycen Ulysses ja Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Kaksi ensin mainittua olen jo lukenut (Waste Landin moneen kertaan) joten oli selvää että Woolfin näkemykseen pitää myös tutustua.

Eikä se pettänyt. 

Mrs. Dalloway on valtavan tiivis romaani. Woolf rytmittää tekstiään kiihkeästi ja tulee lyhyessä romaanissa käyttäneeksi enemmän puolipisteitä kuin mihin olen tätä ennen törmännyt koko lukuhistoriassani. Ja toki teoksen tunnistaa myös modernismiksi: Löytyy symboliikkaa, tajunnanvirtatekniikkaa, vaihtuvia kertojia, vaihtuvia näkökulmia ja mitä vielä. 

Niin, romaani sijoittuu yhteen päivään, aivan kuten Ulysseskin. Jos Ulysseksen päivä on 16. kesäkuuta, niin Dalloway Dayta vietetään vakiintuneen tavan mukaan 13. kesäkuuta. Ihan kohta siis, nämä molemmat! Ensi vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Mrs. Dallowayn julkaisusta, joten ehkä silloin juhlat ovat isommat, toistaiseksi Ulysses Day on vienyt päiväromaanibileiden kuninkuuspaikan. Dalloway Day voisi olla myös viikkoa myöhemmin, sillä se sijoittuu "keskellä kesäkuuta olevaan keskiviikkoon", mutta 13. kesäkuuta on tosiaan Woolf-tutkijan päättämä päivä joten sillä mennään. 

Vain hiukan yli 120-sivuiseksi romaaniksi Mrs. Dalloway on valtavan tiivis. Woolf maalaa nopein vedoin, ja kirjan iästä huolimatta henkilöt ja heidän tunteensa ovat hyvin tunnistettavia, vaikka Woolf ei todellakaan yliselitä. Ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoituneen Septimus Smithin ahdistuksen kuvaaminen tuntuu jopa modernilta, varsinkin kun se on kirjoitettu aikana jona psykoanalyysi ja analyyttinen psykologia olivat vielä uunituoreita ajatuksia. Jungin ja Freudin kirjoitukset toki tunnetusti kiinnostivat modernisteja, joten ehkä Woolf on poiminut sieltä Septimus Smithin oireita ymmärtämättömän kohtelun tuon ajan lääkäreiden käsissä. Upea trauman kuvaus joka tapauksessa. 

Varsinaista juonta kirjassa ei tietenkään ole, mutta se kertoo päällisin puolin seurapiirirouva Clarissa Dallowayn päivästä ennen hänen järjestämiään seurapiirijuhlia. Clarissan maailmaa järkyttää heti aamusta hänen entisen ihastuksensa, lapsuudenystävä Peter Walshin vierailu. Clarissa hylkäsi nuoruudessa Walshin naimatarjouksen, ja vaiheilee nyt renttumaisen miehen edelleen tuntuvaa vaikutusta, mutta tajuaa lopulta ettei Walsh olisi tehnyt häntä onnelliseksi - toisin kuin hänen tylsän arvokas poliitikkomiehensä. Walsh käy läpi samaa rullaa, ja katuu jo Intiassa tehtyä säätöään naida brittisotilaan vaimo jonka eroasioita on tullut Lontooseen hoitamaan. No, en aio selostaa koko juonta tässä, mutta kertomani on hyvä esimerkki päänsisäisistä monologeista joista romaani koostuu. 

Pidän modernismiromaaneista ylipäätään, koska pidän tavasta jolla ne jättävät ajatukselle tilaa. Siksi Mrs. Dallowaykin tuntui herkulliselta lukukokemukselta joka jäi pitkäksi aikaa päähän pyörimään. Erityisen hieno oli loppu, joka modernismin tyyliin ei ollut mikään juonikuvioiden yhteenpunonta, vaikka tietynlainen kliimaksi olikin. 

Joka tapauksessa tämän ja Ulysseksen luettuaan voi hyvin todeta, että taidemuotona romaani ei ole juuri sadassa vuodessa kehittynyt, vaikka tietysti viimeisen sadan vuoden aikana on julkaistu valtava määrä merkittävää kirjallisuutta - koko romaanin kulta-aika periaatteessa. Onkin jännittävää nähdä mitä romaaneille käy tulevaisuudessa kun ihmiset lukevat pitkää muotoa vähemmän ja vähemmän, kuuntelun ja lyhyemmän muodon vallatessa alaa. 

Kurt Vonnegut - Breakfast of Champions

Luin pari vuotta sitten uudelleen Slaughterhouse Fiven, ja se pärisi erittäin vaikuttavalla tavalla. Kuten ko. kirjan arviossa totean, rakastin Vonnegutin kirjoja lukioikäisenä, mutta aikuisena uudelleenluku avaa hänen romaaneistaan tasoja jotka menivät aikoinaan kokonaan ohi. Siksi hankin hyllyyn tämän toisenkin Vonnegut-klassikon kun siihen törmäsin Söderin English Bookstoressa muutama viikko sitten. 

Efekti oli sama kuin Teurastamo 5:n kanssa: Henkeähaukkovan monitasoista ja ajatuksia herättävää romaanikirjallisuutta, joka puettu Vonnegutille tyypilliseen yliyksinkertaisen ja humoristisen proosan kaapuun.

Breakfast of Champions kertoo lyhyesti sanottuna amerikkalaisesta yhteiskunnasta, itsemurhasta, Slaughterhouse Fiven tapaan vapaasta tahdosta ja mielenterveydestä (tai toisin ilmaistuna mielen sairauksista). Romaani on sikäli intertekstuaalinen että Vonnegut-lukijat tunnistavat siitä monia muissa kirjoissa esiintyviä hahmoja. Toinen päähenkilö Kilgore Trout on useista Vonnegutin kirjoista tuttu scifi-kirjailija, jonka kekseliäitä romaaneja julkaistaan lähinnä pornolehdissä. Hän matkustaa romaanissa Midland City -nimiseen kaupunkiin taidetapahtumaan jossa hänen scifi-romaaninsa juoni suistaa skitsofreniasta kärsivän Pontiac-kauppias Dwayne Hooverin lopullisesti raiteiltaan. Taidetapahtumaan on saapunut myös kirjailija Vonnegut itse, joka tosin tarkkailee tapahtumia sivusta.

Midland Cityn avulla Vonnegut kertaa USA:n historiaa yliyksinkertaistetulla tyylillään. Olen melko varma, että Goodreadsin arvostelijat valittavat n-sanan käytöstä, mutta minä sanoisin että silloin lukijalta menee romaanin pointti ohi. Toki olen valkoinen keski-ikäinen mies joten minun lie helppo sanoa. Mutta joo, n-sanaa jonkin verran luvassa, liittyy elimellisesti kirjan tyyliin ja valittuun aiheeseen, eli tässä tapauksessa sisäänrakennettuun rasismiin joka on USA:n perusta. Vonnegut kirjoitti romaanin heti Slaughterhousen perään, joten hänellä oli melkoinen flow-tila 1970-luvun alussa (BoC ilmestyi 1973). 

Rakastan Vonnegutin piilosyvällistä tyyliä ja jatkuvaa oivallusten virtaa. Rakastan hänen tapaansa kuljettaa tarinaa ja teemoja kevyesti kuin heliumpalloa tekstin mukana. Niin perinpohjaisen nerokas tämä ei ollut kuin Slaughterhouse, mutta loistava romaani joka tapauksessa. 

Carl G. Jung - Yliluonnollisen psykologiaa

Harvoja suomennettuja Jungeja, jonka löysin mainiosta rajatiedon kirjoihin keskittyneestä Aioni-kirjakaupasta Helsingin Kaartinkaupungista. Vain hieman yli satasivuinen teos kuvaa Jungin potilassuhdetta spiritismissä kunnostautuneeseen 16-vuotiaaseen tyttöön. 

Jung käy läpi hyvin yksityiskohtaisesti ja neutraalisti kuvauksen jokaisesta spiritismi-istunnosta ja taustoittaa ensin hieman "yliluonnollisen" psykologiaa yleisesti: Mistä mahdollisesti transsitilassa nähdyt näyt ja käydyt keskustelut syntyvät, miten se vertautuu (1900-luvun alkupuolen) psykologisessa kirjallisuudessa dokumentoituihin ilmiöihin. Lopulta Jung purkaa pala palalta näkijätytön istunnot ja löytää niille psykologisen selityksen.

Kirja edustaa Jungin tuotantoa ajalta ennen hänen kollektiivisen alitajuntateorian kirkastumista, ja on aika yksinkertainen ja tylsä opus verrattuna joihinkin myöhempiin kirjoituksiin tai tutkimuksiin (Aion, Undiscovered Self, Man and His Symbols)

Carl G. Jung - Undiscovered Self

Jungin elämän viimeisiä julkaistuja töitä tässä. Kirja sisältää kaksi esseetä, joista jälkimmäinen, unia ja niiden tarkoitusta luotaava löytyy myös Man and His Symbols -kirjan alusta, mutta siinä selkokielisempänä versiona. Kirjan ensimmäinen essee Undiscovered Self -  The Dilemma of the Individual in Modern Society sen sijaan on loistava tiivistelmä Jungin ajatuksista hänen elämänsä loppupuolella. Se on provokatiivinen katsaus nykyihmiseen joka on menettänyt kosketuksen itseensä ja alitajuntaansa, ja joka tätä tyhjiötä täyttämään palvelee joko valtiota, rahaa tai molempia. Jungin Aion-kirjasta tuttu teema uskonnon psykologisesta merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille on pinnalla tässäkin tekstissä. Vaikka en kirkkoon kuulukaan niin hämmästyttävää kyllä ymmärrän mistä Jung puhuu - ja olen itsekin joitain vuosia sitten päättänyt, että sen sijaan että käyttäisin energiaa rationaaliseen debatointiin jumalan olemassaolosta, voisin keskittyä elämässäni ihmeen mahdollisuuteen. En siis niin, että toivoisin löytäväni jeesuksen tjsp, vaan että hyväksyn ja kuuntelen mieltäni ja maailmaa, koska se mahdollistaa onnellisemman elämän kuin raivopäinen ateismi. Tälle ajatukselle olen löytänyt valtavasti kaikupintaa Jungin teksteistä - ja tämän lisäksi varsinkin Aion - Researches on the Psychologhy of the Self on erittäin suositeltavaa luettavaa "jumaluuden" synnystä. 

Joka tapauksessa Undiscovered Selfissä Jung peräänkuuluttaa ihmisten uskallusta ja halua kasvattaa itsetuntemustaan "individuaatioprosessin" kautta, jonka ytimessä on yhteyden luominen oman alitajunnan kanssa, ja ymmärrys sen kollektiivisesta alitajunnasta ammentaviin viesteihin. Tähän liittyy myös oman "varjon" eli jokaisessa ihmisessä olevan pahuuden hyväksyminen ja siihen tutustuminen. 

Kirja on kirjoitettu 1950-luvulla, joten Jung on erityisen kauhistunut Neuvostoliitosta ja uskonnonkaltaisena massana valtiota seuraavista ihmisistä, mutta olen varma että nykymaailman somekulttuuri ajaisi Jungin aivan yhtä jykevään paatokseen. Vaikka hänen peräänkuuluttamansa individualismi on saavutettu, olisi hän varmasti kauhuissaan siitä miten vähän ihmiset uskaltavat kohdata omaa sisintään. Toisaalta yhteisten rituaalien katomainen yhteiskunnasta on myös Jungin mielestä negatiivinen asia. Lääkkeeksi eurooppalaisille hän tarjoaa periaatteessa katolisen kirkon seremoniallista uskontoa, mutta se taitaa olla vähän turhan vaikeasti nieltävä pilleri, ainakin minulle. 

Olen kuitenkin kiitollinen siitä että ymmärsin ryhtyä tutkimaan Jungin ajattelua, se on ollut pitkästä aikaa suurimpia ahaa-elämyksiä tuottavaa kirjallisuutta. Vielä on muutama avainopus lukematta, onneksi.