Olen kuulijana välillä aika paskamainen tyyppi. Tuossa edellisessä tekstissä haikailen Olavi Uusivirran Minä olen hullu -levyn perään, koska se teki aikanaan suuren vaikutuksen ja jätti vahvan tunnejäljen. Nyt etsin hänen myöhemmistä levyistään samaa fiilistä, mutten löydä.

Samuli Putro. Olen pahoillani, mutta tulen etsimään sooloistasi tästä lähin aina seuraajaa Elämä on juhla -levylle. Tämä on kolmas soolo sen jälkeen, eikä tämäkään ole yhtä hyvä.

Tällä levyllä Putro ja lahjakas tuottajansa Eppu Kosonen kiinnitttävät entistä enemmän huomiota siihen, että musiikki toimii. Sovitukset ovat vaihtelevia, rohkeita, onnistuneita ja palkitsevia. Levyn keskivaiheilla käydään kollegaani Sami #Nurmijärvenbenjaminpeltonen Virtasta lainatakseni Kentin koneistetuissa maisemissa, välillä rokataan irtonaisen altsusti tai ollaan tyylikkään vähäeleisiä.

Mutta Elämä on juhlaa kuunnellessani minä en miettinyt sovituksia. En yhtään. Tuntui ihan kuin Putron olisi ollut välttämätöntä tehdä ne laulut juuri sellaisena kuin ne levyllä kuullaan. Ei niin, että hänen olisi pitänyt pohtia mikä olisi niille onnistunein ilmiasu. Ei fiksuja ja tyylikkäitä sovituksia, vaan lauluja.

Voitteko kuvitella, että motkotan tässä juuri siitä, että Samuli Putron uusi levy on LIIAN hienosti tuotettu?

No, oikeastaan tarkoitan sitä, että Elämä on juhla oli pakko tehdä, sen jälkeiset levyt hän on tehnyt koska on valtavan lahjakas. Tavalliset hautajaiset on tavallaan parempi kuin Elämä on juhla, mutta ei niin ehdoton.

Vain Älä sammu aurinko oli huti, sillä Tavalliset hautajaiset -levy on erittäin onnistunut kokonaisuus ja sisältää muutaman itkettävän hienon Putro-klassikon. Taitekohdassa jää näiden kahden väliin. Se ei ole niin vaisu kuin Älä sammu aurinko, mutta en pysty innostumaan siitä yhtä paljon kuin kahdesta muusta Putro-hienoudesta.

Ehkä osin tuntuu, että hän on jälleen päässyt aavistuksen verran rutinoitumaan tekemiseensä kuten kävi ennen Zen Cafén loppua. Hän osaa putrostelun. Putroilun. Putroilua on esimerkiksi Synnyin tahtomaan sut tai Tämä on perhe, jotka ovat kyllä entisestä Putrosta eroavia sovituksia, mutta biiseinä silti häntä itseään.

Sitten ne kohdat, jotkat tekevät tästäkin levystä olemassaolonsa arvoisen. Ne hetket, kun Samuli Putro kuin varkain murtautuu ihon alle ja värisyttää.

Kappale Milloin jätkät tulee. Ihan nousee pala kurkkuun joka kerta kuin kuulen tämän. NIIN helvetin hienosti Putro rakentaa tilanteen, elävöittää sen ja kertoo mitä tapahtui. Minä TIEDÄN tämän jätkän! Karmeita ihmiskohtaloita, syyllisyyden tunnetta omasta välinpitämättömyydestä ala- tai yläasteen kiusaamistilanteissa.

Koulukiusaamisesta on ollut mahdotonta tehdä biisiä joka ei olisi vaivaannuttava, mutta Putro onnistuu. On se uskomaton mies.

Entä sitten Taximiesten unelmia? Ihmeellinen magia tässä laulussa. Toinen Putron ominaisuus. Hän kykenee luomaan arkisen tilanteen ja itkettämään, mutta myös äärimmäisen pienin keinoin taianomaista suuruutta.

Sanoituspuolella tämä on muutenkin totutun vahvaa lunastusta. Tykkään enemmän Putron sanoista, kuin siitä mihin hän on itsensä sävelpuolella ajanut.

Lieneekö mies taitekohdassa? Pitääkö tämän jälkeen taas keksiä jotain uutta? En malta odottaa.

Joel Melasniemen kansitaide toimii myös. Tulee mieleen (varmaankin tarkoituksella) Freewheelin' Bob Dylan. Tosin siinä missä Dylanilla on eukko kainalossa, Raahen suuri mies vaeltaa Kalliossa yksin.