HAHAA! Heinäkuuta on tätä kirjoitettaessa jäljellä 46 minuuttia, joten en pettänyt lupaustani!

Saattoi tulla vaikea, saattoi tulla helppo, vaikea sanoa. On myöhä, lomani jatkuu vielä ja nautin 10-vuotiasta Ardbeg-viskiä tätä tehdessäni.

Tuttuun tapaan, raportoikaa tuloksia.

Hei vaan hei. Tämä tuli luettua jo taannoisella Turkin-lomalla, mutta olen pitänyt blogista vähän paussia tässä. Tai no, pari viikkoa vain, mut loma se on lyhytkin loma.

Tämä on loistava kirja, ja luin sen nyt kolmatta kertaa. En ole kuitenkaan aiemmilla lukukerroilla iästä ja blogittomuudesta johtuen kirjannut ajatuksiani ylös, joten kirjasta kirjoittaminen on mielekästä.

Taas näitä metatekstejä joita välillä ASJ:n introissa tapaa. Taas näitä metatekstien kommentointeja joita välillä ASJ:n introissa tapaa.

Käsittelin jo ekaa osaa arvioidessani Tolkienin mahdollisia viittauksia I Maailmansodan tapahtumiin. En oikeastaan tätä toista osaa lukiessani edes miettinyt merkityksiä tai paralleeleja reaalimaailmaan. Uppouduin vain mestarilliseen tarinaan ja sen hienouksiin.

Muistelen, että ensimmäisiä kertoja tätä trilogiaa kahlatessani tokan osan vaihe, jossa Sam ja Frodo ylittävät Klonkun (Gollum) kanssa suota ja Merri ja Pippin ovat Sarumanin örkkien vankina tuntuivat jotenkin tylsiltä ja ylipitkiltä. Nyt imeydyin niihin mukaan aivan yhtä vahvasti kuin vaikka tarinan upeaan alkuun.

Kakkososalla on selvästi rooli vahvistaa kirjan pohjimmaista opetusta: Hädän hetkellä pienimmät saattavat olla suurimpia sankareita. Tai: Kun isojen huomio on kiinnittynyt muualle, pienet ja sitkeät tekevät koko maailmaa muuttavia urotekoja. Tai: Koolla ei ole väliä.

Edelleen korostui myös se kerronnallinen dokumentaarisuus, jota Tolkien on tarinaansa saanut upotettua. Ehkä se johtuu historian läsnäolosta. Kirja vilisee viittauksia menneisiin tapahtumiin, mutta niitä ei välttämättä käydä selittäen läpi, vaan ne ovat osa TARINAN KUDOSTA, jollain tavalla ällöttävän kulunutta ilmaisua käyttääkseni. Tästä johtuu, että Tolkien tuntuu kirjoittavan historiaa lihaksi tekevää tarinaa, eli niinsanottua historiallista romaania, kuin fantasiaa.

Puheenparsi on tietysti myös ainutlaatuisen hienoa. Hobitit rakastavat kaunopuheisuutta,  mikä on saanut Tolkienin myös harvinaisen humoristiseksi: Kun Aragorn, Legolas ja Gimli saapuvat Isengardiin eli Rautapihaan, ja Merri ja Pippin istuvat herkkupiknikillä keskellä tulvan alle jäänyttä maisemaa, he heittävät ilmoille parhaat kohteliaisuutensa, aivan kuten Treebeard on heidän käskenyt tehdä. Kohtauksen hauskuutta on vaikea selittää, mutta se taisi olla mukana myös elokuvassa.

Miten minä nyt voisin tätä vielä kehua? Vaikka tarinan elementtejä vain siirrellään tarvittaviin paikkoihin ennen suuria loppuratkaisuja, The Two Towers on täynnä kaikinpuolista hienoutta. Toistaalta tätä on erikseen melko turha suositella, kun tähän ensimmäisen osan jälkeen luonnollisesti tarttuu. Tosin jos saan tällä tekstillä edes yhden ihmisen aloittamaan LoTR-urakan, on tämä kaikki sen arvoista.

Jos haluat ostaa kirjan paperiversiona, suosittelen että tilaat sen kautta Suomalainen.comista, niin minä saan pienen komission, vaikka kirja on muuten samanhintainen. Kaikki kolme osaa yhtenä niteenä 39,95 tai vain kakkososa englanniksi 12,95.

Kun kaksi klassisinta Suomi-festaria - Provinssi ja Ruisrock - on nyt tältä vuodelta juhlittu, kiinnitin huomiota erääseen festarijuttutyyppiin, jota erityisesti Ilta-Sanomat näyttää harrastavan.

Twitterissä ja Facebookissa on näiden festareiden jälkeen jaettu ahkerasti juttuja, joissa vanhempi "rock-henkilö" taivastelee tätä uutta ja ihmeellistä EDM-musiikkia (tai vastaavasti rock-musiikin puutetta).

Provinssin tapauksessa tähän rooliin pääsi festarin perustajiin kuulunut 66-vuotias Suikki Jääskä, kun taas Ruisrockista samainen juttu tehtiin 54-vuotiaan Michael Monroen suulla.

Tämä on oireellista lähinnä median puolelta, sillä Jääskän ja Monroen on varsin luonnollista nostalgisoida nuoruutensa suosikkimusiikkia - niin minäkin nostalgisoin vaikkapa nu-metallia tai muuta 90-luvun musiikkia.

Ilta-Sanomien toimittajat sen sijaan tietävät, että mikä tahansa nykymenon kauhistelu silloin, kun kanonisesti joku vanha ja hieno asia painetaan likaan kerää valtavasti lukijoita ja myötämielistä tuhahtelua.

Tämän kirjoituksen pointti ei ole se, että oikeastaan "rock" ei ole poistunut kummaltakaan festarilta mihinkään (Rammstein oli Provinssin pääesiintyjä - Jääskän ja Monroen nuoruudesssa moista yhtyettä olisi tuskin pidetty edes "musiikkina"), musiikkigenrejen kirjo on vain monipuolistunut ja yleisö sen mukana (tai toisinpäin).

Jos jotain, niin kotimaista musiikkia on isojen esiintyjien muodossa menneitä aikoja enemmän, mutta se on vain merkki erittäin hyvinvoivasta kotimaisesta musiikkikentästä, eikä siitä sitä paitsi saisi niin raflaavia juttuja.

Tämän kirjoituksen pointti on se, että on huvittavaa miten Ilta-Sanomien toimittaja, Jääskä ja Monroe eivät huomaa, miten he toteuttavat samaa ikiaikaista nuorten hömpötyksien ihmettelyä kuin keski-iän paremmalle puolelle ehtineet ihmiset aina.

Sillä eikö Monroen ja Jääskän romantisoima "rock" ole juuri sitä musiikkia, jota heidän nuoruudessaan kauhisteltiin ikääntyvien massojen taholta? Eikö se ollut "epämusiikkia", tai "ei musiikkia ollenkaan"? Se ei myöskään vaatinut "soittotaitoa"?

EDM on nuorisokulttuuria, joka ei välitä siitä mikä 1970- tai 1980-luvulla oli "aitoa". Nyt on uusien vanhusten vuoro kauhistella sitä, miten vääränlaista tuo musiikki on. Luultavasti 20 vuoden päästä kauhistellaan sitä, miten Calvin Harrisin päälle ei enää ymmärrä kukaan, kun joku toinen genre pääsee hetkeksi valokeilaan.

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että kävin tänä vuonna 12. kertaa Provinssissa, ja aion käydä festivaaleilla vastakin. Niistä on tehty isoja bileitä, joissa pidetään hauskaa ja kuunnellaan esiintyjiä, ei niinkään vaelleta hampaat irvessä keikalta toiselle.

Luin tämän jo jonkin aikaa sitten loppuun, mutten ole saanut tartuttua arvostelun kirjoittamiseen. Hoen tässä blogissa usein, että klassikot harvoin pettävät. Tämä petti, ainakin jossain määrin.

Hauskaa on myös se, että luulin pitkään, että tämä paljon puhuttu Catch-22 on se kirja, josta tehtiin se Leo DiCaprion Catch Me If You Can -leffa. Yllätys olikin suuri, kun Kindle Storessa mietin että pitäisikö tämä nyt sitten lukea kun sitä usein hehkutetaan, ja huomasin että kirjahan on II Maailmansodan loppupuoliskolle sijoittuva satiiri.

Ollaan siis Italiassa Jenkkien lentotukikohdassa. Pommikoneen tähtääjä Yossarian on kirjan jonkinlainen päähenkilö, mutta jokainen luku seuraa tapahtumia eri ihmisen kautta.

Satiirina kirja on ehdottoman onnistunut. Joseph Heller ei tyydy osoittamaan, että sota on järjetöntä, vaan hän myllyttää koko sodan käsitteen nurinniskoin. Yhdessä kohdassa tukikohdan laitonta ruokabisnestä pyörittävä tyyppi päätyy hyökkäämään omiensa kimppuun, koska hän bisneksensä vaatii sitä. Pommituksessa kuolee miehiä, mutta laittoman tavaran diileri jatkaa elämäänsä normaalisti, koska kaikki hyväksyvät hänen järkeilynsä.

Parasta kirjassa onkin sen herkullinen absurdius. Yossarian käy kertomassa roomalaiselle prostituoidulle että tämän rakastama lentäjä kuoli (lensi niin korkealle taivaalle että katosi). Tämän jälkeen prostituoitu ilmestyy yliluonnollisen nopeasti Yossarianin tielle ja yrittää murhata tämän kymmeniä kertoja.

Tai, kun Yossarianin teltassa asuu kuollut mies, jota kukaan ei suostu uskomaan. Eikä hän siellä taida oikeasti asuakaan, mutta hänen kamansa ovat siellä ja mies kuoli taistelussa heti ensimmäisenä päivänään.

Tai, kun eräs kenraali on kykenemätön tekemään muuta, kuin järjestämään paraateja.

Eniten kirja irvailee armeijan johdolle. Heidän kaikkien motiivit ovat joko lapsellisia, itsekkäitä tai molempia. He ovat myös haluttomia johtamaan mitään. Eräs sotilas ylennetään kenraaliksi sattumalta, nimensä takia, ja hän ahdistuu uudesta johtoasemastaan niin, että vain välttelee kaikkia tukikohdassa.

Ja sitten on itse Catch-22, joka on kikka, minkä ansiosta sotilas ei voi tekeytyä hulluksi ja päästä sitä kautta pois rintamalta. Sillä se on koko kirjan perimmäinen juoni: Yossarian on ollut liian monella pommituslennolla, ja hän haluaa päästä kotiin.

 There was only one catch and that was Catch-22, which specified that a concern for one’s own safety in the face of dangers that were real and immediate was the process of a rational mind. Orr was crazy and could be grounded. All he had to do was ask; and as soon as he did, he would no longer be crazy and would have to fly more missions. Orr would be crazy to fly more missions and sane if he didn’t, but if he was sane he had to fly them. If he flew them he was crazy and didn’t have to; but if he didn’t want to he was sane and had to. Yossarian was moved very deeply by the absolute simplicity of this clause of Catch-22 and let out a respectful whistle.

Eli näin.

Mutta kirjan ongelma on sen rakenne. Mehukkaita satiiripätkiä rakennetaan, mutta yleisesti ottaen homma on todella löysästi kirjailijan hanskassa. Kaikki haahuilevat ja sekoilevat ympäriinsä, ja Yossarian haluaisi pois. Oli pari kertaa lähellä että jätän kirjan kesken, mutta jatkoin sitten kuitenkin loppuun, kun en pidä kirjojen kesken jättämisestä.

Olen iloinen, että luin Catch-22:n, sillä Heller todella taitaa satiirin. Mutta romaanina tämä oli hajanainen ja paikoin jopa tylsä.

‘You’re inches away from death every time you go on a mission. How much older can you be at your age? A half minute before that you were stepping into high school, and an unhooked brassiere was as close as you ever hoped to get to Paradise.  

Tästähän tulee jo hauska traditio, että musavisat tulevat vasta seuraavan kuukauden puolella. Naurattaa niin paljon, että tein tästä sen kunniaksi lievähkösti kesä- ja kesähittiaiheisen visan. Naattikaa.