Tuli klassikkopajatsoa tyhjennettyä taas. Vai tarkoittaako tuo edes mitään? Pitäisi tarkoittaa sitä, että luin klassikkoromaanin ja aion nyt kirjoittaa siitä teille ajatuksiani.

Goldingin Kärpästen herran juoni lienee suurimmalle osalle pääpiirteissään tuttu. En nyt ole aivan varma, mutta käsittääkseni se inspiroi myös japanilaista klassikkoleffa Battle Royalea, vaikka leffan ideassa on mukana myös jotain vanhaa taisteluperinnettä. Mutta esimerkiksi Nälkäpelin ja lukuisten jäljittelijöidensä jäljet johtavat aivan selvästi tänne Goldingin sylttytehtaalle (pun intended, tajuat jos olet lukenut kirjan). Eli siis: Joukko brittipoikia haaksirikkoutuu lentokoneonnettomuuden seurauksena trooppiselle saarelle ilman ainuttakaan aikuista. Aluksi kaikki sujuu kivasti kimpassa, mutta ajan kuluessa poikiin iskostettu sivistys tippuu taka-alalle ja hätäisesti rakennettu miniyhteiskunta romahtaa.

Olin jo pitkään miettinyt, että tämäkin klassikko pitäisi lukea, mutta koska tarina on tosiaan niin tuttu ja moneen kertaan toisinnettu olin lykännyt lukemista. Romaanissa oli paljon muutakin hienoa kuin synopsis, mutta ehkä päällimmäiseksi fiilikseksi jäi kuitenkin ohut pettymys. Lasten maailma ja näkökulma oli rakennettu upeasti, minähahmojen ajatukset ja toimet tosiaan tuntuivat lasten logiikalla ja aisteilla rakennetulta.

Mutta lopulta Kärpästen herrasta jäi kuitenkin käteen vain juuri se minkä jo tiesin: villi alkukantaisuus ottaa vallan ja veri rupeaa roiskumaan. Kannatti tämä toki lukea, sillä se miten tuohon veren roiskeeseen päädyttiin oli toteutettu hyytävän pienin ja taitavin askelin. Myös henkilöhahmot olivat vahvoja ja hyvin tunnistettavia. Ehkä olisin kaivannut kuitenkin vielä jotain ylimääräisiä oivalluksia loppuun, eikä vain sitä vääjäämätöntä aikuisen saapumista ja tilanteen laukeamista.

Hyvistä puolista korostan vielä tuota lapsen näkökulmaan asettumista. Kirjan päähenkilöksi nouseva johtajapoika Ralph on 12-vuotias. Vaikka hän yrittää olla vastuullinen johtaja laumalleen, ei hän esimerkiksi osaa juuri kiinnittää huomiota joukon nuorimpiin, 6-vuotiaista koostuvaan ryhmään. Heidät kuvataan ryntäilemässä sinne tänne, leikkimässä keskenään tai syömässä hedelmiä, mutta Ralph ei ole varma edes heidän tarkasta lukumäärästään. Koska eihän 12-vuotias osaa tai halua olla vastuussa pikkulapsista ellei hän sitten arkielämässään ole joutunut vahtimaan pieniä sisaruksiaan. Taidokasta on myös selittämättömän kuvaus. Lasten elämässä tapahtuu joskus asioita joita he eivät ymmärrä, mutta eivät myöskään osaa tai halua jäädä niitä liiaksi pohtimaan. Ne vain ovat, ohitetaan kuvitelmana tai painetaan syrjään. Näin esimerkiksi kun harhoista kärsivä Simon eksyy keskelle heimon tanssirituaalia.

Ilmestyessään 1950-luvulla kirja on varmasti ollut shokeeraavampi, mutta nykyisellä nälkäpelien aikakaudella kyseessä on enemmänkin vahva setup ja taidolla ja maltilla maalattu kuva 12-vuotiaiden muuttumisesta alkukantaisiksi pedoiksi kuin mikään verinen shokkitarina. Mielenkiintoista on myös se, että kirjassa saarelle haaksirikkoutuu pelkkiä poikia. Miten 12-vuotiaat tytöt olisivat muuttaneet saaren elämää? Entä jos haaksirikkoutuneet olisivat olleet pelkästään tyttöjä?

En sanoisi että tämä kirja on pakko lukea, mutta klassikkostatus on minusta hyvin ymmärrettävä.

"They were black and iridescent green and without number; and in front of Simon, the Lord of the Flies hung on his stick and grinned."