Muistanette, että kirjoitin viime vuoden puolella hieman närkästyneenä - jopa PÖLLÄMYSTYNEENÄ - Disturbed-yhtyeen U2-coverista, jota ei voi pitää hirvittävän onnistuneena.

Tänään tietoisuuteeni saatettiin kollegan toimesta live-cover, joka pyyhkii karmeudellaan ja epäsopivuudellaan Disturbedilla lattiaa. Tällaiseen suoritukseen pystyi Take That. Muistan kyllä juu, että olen moittinut Take Thatia aiemminkin, tuotantopuolen järkyttävästä jäykkyydestä. Ei minulla mitään missiota Take Thatia vastaan ole, ihan hyvä poikabändi se on. Mutta odottakaas kun esittelen teille todisteen.

Paina play.


Että semmosta. Vuosi Kurt Cobainin jälkeen Take That on päättänyt esittää tribuuttinsa 1990-luvun suosituimmalle rock-yhtyeelle. Sukupolvi-anthem otettiin käsittelyyn RENNOSTI livesoittimin.

Oikeasti, tämä vetää niin hiljaiseksi. Tässä on kaikki pielessä. Edes sanoituksia ei Gary Barlow ole viitsinyt opiskella. Tietenkin tuossa vaiheessa on piehtaroitu sen verran tiukasti kolumbialaisessa nenäkarkissa ettei sellaiseen ole ollut aikaa.

Tuo näyttää ihan niiltä St. Sandersin shreds-videoilta, jotka hän on taitavasti dubannut meneväksi ikään kuin ihan päin helvettiä. Jos ette ole näihin tutustuneet, kannattaa se tehdä. Havainnollistakseni tässä Jake E. Lee ja Ozzy.




Tällaisten oletusten tekeminen on hölmöä, mutta on se pakko sanoa, että kyllä Kurt Cobain olisi varmasti viimeistään tämän nähtyään ampunut itseään haulikolla päähän autotallinsa yläpuolella olevassa huoneessa.

Onneksi en ole pelkästään negatiivinen ihminen. Olen nimittäin kuullut paljon hyvääkin musiikkia. Lisäksi olen nyt tehnyt 6 suoraa radiolähetystä, ja huomaan rakastavani sitä. Harmi, että flunssa yrittää lannistaa minut. Ei se pysty.

Niin, kaiken hyvän uuden joukosta valitsen tänään framille Cold War Kidsin uuden biisin Louder Than Ever. Yhtyeen kakkoslevy Loyalty To Loyalty (2008) oli hypetetty, mutta kevyt-Sonicyouthisesta viehätyksestään huolimatta se jäi aika kaukaiseksi itselleni. Louder Than Ever on huomattavasti lämpimämpi ja "popimpi".

Kunnon räminän rakastajat, tyypatkaa.

Pitää haukkua välillä, olen ollut niin kauhean positiivinen täällä blogissa.

Olen nimittäin saanut nauttia toistuvasti Take Thatin uudesta The Flood -singlestä. On selvää, että kun Robbiekin palasi bändiin, niin paluusinkun on oltava aivan helevatan tarttuva ja viimeisin päälle hittibiisi. Se tapa, jolla se tuotannon puolelta on varmistettu, on kertakaikkisen järkyttävä.

On hyvin mahdollista, että The Flood on kaikkien aikojen ylituotetuin biisi. Tästä on studioteknologian ja ammattimuusikkoarmeijan avulla hiekkapuhallettu kaikki sielu ja vilpittömyys niin kauas pois, ettei se tunnu inhimillisesti edes mahdolliselta.

Mutta niin se vain on. Tältä kuulostaa tunteettomuus. Tunteen tyhjiö.

Sävellyshän on toki näppärä, ja se on varmasti valittu tuhansien tarjokkaiden joukosta. Mutta ei näin VOI saada aikaan hyvää musiikkia.

Tämä ei ole siis mikään "poikabändit on niinq tuotteita" -kirjoitus, kyllä managerin kokoamilla bändeillä voi olla aidosti hyvää musiikkia. Take Thatillakin on hyviä biisejä. Mutta tämän möhkäleen tuotanto on kyllä niin kertakaikkisen ällöttävää, että pistää vihaksi.

Kuunnelkaapa peräkkäin The Flood ja Pertti Kurikan Nimipäivien Kallio. Rahasta viis, se on tunne mikä ratkaisee.