Torstaina alkoi uusi tuotantokausi Maria!-nimistä talk show'ta. Kanavat ja tekijät saavat ihan rauhassa tehdä huonoa talk show'ta jos näin haluavat, mutta minua ärsyttää, että Maria Veitolan ohjelmaa tai tyyliä pidetään jotenkin räväkkänä tai rohkeana.

Ei hänen ohjelmassaan ole mitään rohkeaa. Kenties rohkeuden illuusio on syntynyt  siitä, että juontaja on niin hirvittävän epämukavan oloinen vieraidensa kanssa. Mutta vaivaantunut tunnelma ei ole sama asia kuin rohkeiden kysymysten esittäminen.

Eihän show'ssa edes esitetä suoria tai yllättäviä kysymyksiä, kun aiheet on sovittu etukäteen. Eihän siinä ole tietenkään mitään pahaa, jos se on valittu tyyli, mutta touhua katsellessa tulee mieleen, mihin kaikkeen noin myöhään esitettävällä ohjelmalla olisi potentiaalia.

Helsinkiläinen snobi kutsuu ohjelmaansa joko hulluja juntteja tai snobikavereitaan. Molempien edessä hän kiemurtelee ja teeskentelee tekevänsä haastatteluja. Johanna Tukiainen saattaa olla julkisuushakuinen idiootti, mutta miksi hänen tyhmyydestään pitää tehdä niin suuri numero? Miksei Maria voi KYSYÄ jotain siltä Tukiaiselta, sen sijaan että tuo hänet eteensä nenää pitkin tuijoteltavaksi?

Maria on Imagen kolumnien perusteella hyvä kirjoittaja, mutta ei hänestä kyllä televisioesiintyjäksi ole. Miksi se yleisökin pitää olla niin kauas sijoitettu tuossa uudessa studiossa? Kolhous ja vaivaantuneisuus vain korostuu kun juontaja vääntelehtii tyhjyyden keskellä punavuorelaisen kaverinsa putiikista haetussa aikuisten potkupuvussa. Miksikö hänen persoonansa ei toimi televisiossa? Siksi, että hän ei anna itsestään mitään. Jos Sarasvuo ja Rantalainen myllyttivät jotain vierastaan, laittoivat he samalla itsensä likoon. Maria!-ohjelman juontaja voisi aloittaa "kroppansa likoon laittamisen" siitä, että haastattelisi seuraavan ohjelman alussa itseään ja kysyisi "miksi minä yritän liikaa?".

Tämä on sitä NYKYMUALIMAA sitten vissiin. Amppareiden uutisotsikoista voi päätellä mikä kansaa kiinnostaa, ja ilmeisesti sen luotetaan toimivan myös televisiossa. Mutta Ampparit-tyylisesti asian käsittely jätetään täysin otsikkotasolle, eikä siitä edes yritetä keskustella tai tehdä haastattelua.

Haluaisin uskoa, että tuonkin ohjelman kohdeyleisöllä olisi valmiuksia ja halua nähdä älyllistä televisio-ohjelmaa, eikä tuollaista aliarviointia. Enkä nyt tarkoita että kaikkien tv-ohjelmien pitäisi olla jotain Radio Suomen politiikkatuntia, mutta kun viihdeasioitakin voi käsitellä älyllisesti.

Pakko oli tämäkin mielipide saada ulos systeemistä. Pistetään nyt vielä disclaimerina, että henkilökohtaisella tasolla en tiedä Veitolasta mitään, on varmasti ihana ihminen jne, tämä tv:stä välittyvä kuva vain sylettää.

Toistan vielä alussa mainitun seikan: Pakkohan tuota ei olisi katsoa, puutuin vain siihen, että ohjelmaa pidetään jotenkin räväkkänä. Joo, Jussi Parviaisen saaminen studioon on räväkkää, mut olisko sen haastattelun voinut hoitaa jotenkin muuten kuin Parviaisen hulluutta peesaten?

Muistanette, että kirjoitin viime vuoden puolella hieman närkästyneenä - jopa PÖLLÄMYSTYNEENÄ - Disturbed-yhtyeen U2-coverista, jota ei voi pitää hirvittävän onnistuneena.

Tänään tietoisuuteeni saatettiin kollegan toimesta live-cover, joka pyyhkii karmeudellaan ja epäsopivuudellaan Disturbedilla lattiaa. Tällaiseen suoritukseen pystyi Take That. Muistan kyllä juu, että olen moittinut Take Thatia aiemminkin, tuotantopuolen järkyttävästä jäykkyydestä. Ei minulla mitään missiota Take Thatia vastaan ole, ihan hyvä poikabändi se on. Mutta odottakaas kun esittelen teille todisteen.

Paina play.


Että semmosta. Vuosi Kurt Cobainin jälkeen Take That on päättänyt esittää tribuuttinsa 1990-luvun suosituimmalle rock-yhtyeelle. Sukupolvi-anthem otettiin käsittelyyn RENNOSTI livesoittimin.

Oikeasti, tämä vetää niin hiljaiseksi. Tässä on kaikki pielessä. Edes sanoituksia ei Gary Barlow ole viitsinyt opiskella. Tietenkin tuossa vaiheessa on piehtaroitu sen verran tiukasti kolumbialaisessa nenäkarkissa ettei sellaiseen ole ollut aikaa.

Tuo näyttää ihan niiltä St. Sandersin shreds-videoilta, jotka hän on taitavasti dubannut meneväksi ikään kuin ihan päin helvettiä. Jos ette ole näihin tutustuneet, kannattaa se tehdä. Havainnollistakseni tässä Jake E. Lee ja Ozzy.




Tällaisten oletusten tekeminen on hölmöä, mutta on se pakko sanoa, että kyllä Kurt Cobain olisi varmasti viimeistään tämän nähtyään ampunut itseään haulikolla päähän autotallinsa yläpuolella olevassa huoneessa.

Onneksi en ole pelkästään negatiivinen ihminen. Olen nimittäin kuullut paljon hyvääkin musiikkia. Lisäksi olen nyt tehnyt 6 suoraa radiolähetystä, ja huomaan rakastavani sitä. Harmi, että flunssa yrittää lannistaa minut. Ei se pysty.

Niin, kaiken hyvän uuden joukosta valitsen tänään framille Cold War Kidsin uuden biisin Louder Than Ever. Yhtyeen kakkoslevy Loyalty To Loyalty (2008) oli hypetetty, mutta kevyt-Sonicyouthisesta viehätyksestään huolimatta se jäi aika kaukaiseksi itselleni. Louder Than Ever on huomattavasti lämpimämpi ja "popimpi".

Kunnon räminän rakastajat, tyypatkaa.

Pitää haukkua välillä, olen ollut niin kauhean positiivinen täällä blogissa.

Olen nimittäin saanut nauttia toistuvasti Take Thatin uudesta The Flood -singlestä. On selvää, että kun Robbiekin palasi bändiin, niin paluusinkun on oltava aivan helevatan tarttuva ja viimeisin päälle hittibiisi. Se tapa, jolla se tuotannon puolelta on varmistettu, on kertakaikkisen järkyttävä.

On hyvin mahdollista, että The Flood on kaikkien aikojen ylituotetuin biisi. Tästä on studioteknologian ja ammattimuusikkoarmeijan avulla hiekkapuhallettu kaikki sielu ja vilpittömyys niin kauas pois, ettei se tunnu inhimillisesti edes mahdolliselta.

Mutta niin se vain on. Tältä kuulostaa tunteettomuus. Tunteen tyhjiö.

Sävellyshän on toki näppärä, ja se on varmasti valittu tuhansien tarjokkaiden joukosta. Mutta ei näin VOI saada aikaan hyvää musiikkia.

Tämä ei ole siis mikään "poikabändit on niinq tuotteita" -kirjoitus, kyllä managerin kokoamilla bändeillä voi olla aidosti hyvää musiikkia. Take Thatillakin on hyviä biisejä. Mutta tämän möhkäleen tuotanto on kyllä niin kertakaikkisen ällöttävää, että pistää vihaksi.

Kuunnelkaapa peräkkäin The Flood ja Pertti Kurikan Nimipäivien Kallio. Rahasta viis, se on tunne mikä ratkaisee.

Kuulin tänään amerikkalaisen metalliyhtye Disturbedin version U2:n kappaleesta I Still Haven't Found What I'm Looking For.

Jos olet joskus kuullut Disturbedia ja tuon kyseisen U2-biisin, arvaat varmaan jo tässä vaiheessa, että lopputulos riitelee kaikkea oikeutta ja kohtuutta vastaan.

Disturbed on hirvittävä bändi, mutta se heille sallittakoon. Disturbedin laulaja määkii ihmeellisellä kurkkuäänellä huonoa elämäänsä, sukii värjättyä partaansa (tämä perustuu mielikuviin) ja ottaa uusia tribaalitatuointeja kaljuunsa. Taustalla hengettömäksi tuotettu riffikone sylkee Panteran ylijäämäriffejä Linkin Parkin otteella.

Kun tällainen yhtye ottaa käsittelyyn U2:n valitusvirren, syntyy niin käsittämättömän kammottavaa kuuloelimissä havaittavaa värähtelyä, että tekee mieli heittää cd:t parvekkeelta, deletoida Spotify ja kieltää, että mitään musiikki-nimistä ilmiötä koskaan maailmanhistoriassa olikaan.

Kuunnelkaa itse.


Tuntuuko tämän jälkeen kohtuuttomalta, että esimerkiksi Disturbedilta voitaisiin vain ottaa coverointioikeudet pois? Varsinkin kun sama yhtye on jo aiemmin ryystänyt kasaan sellaisen version Genesiksen Land of Confusionista, että Phil Collins on saattanut jopa suuttua.

Kuunnellaanpa nyt sekin. No joo joo, tiedän ettei kukaan tämän blogin lukija pysty niitä molempia kuuntelemaan.


Coverit ovat kliseisesti sanottuna KAKSPIIPPUNEN JUTTU. Esimerkiksi Nirvanan coverit on tehty tyylillä, ja ne antavat usein paljonkin lisää alkuperäisversioon verrattuna. Man Who Sold the World, Meatpuppetsin biisit, Vaselinesin biisit, Shocking Bluen Love Buzz, jne.

No, tämä nyt on ilmiselvä kanta. Mutta mihin biiseihin ei kannattaisi koskea?

Ei ainakaan Leonard Cohenin Hallelujahiin, se on selvä. Anna Puulla on sympaattisia biisejä, mutta se Hallelujah meni just niin pieleen kuin kaikkien muidenkin, paitsi tietty Jeff Buckleyn. U2:n One on tietty myös paha. Sanokaa te, mitä on versioitu liikaa?

Toisaalta rakastan karaokea. Ihan totta! En juuri osaa laulaa, mutta se demokraattisuus ja vahva humalan taso tekevät siitä mahtavan ilmiön. Covereitahan nekin on, ja rakastan versioita biiseistä, mutta joku raja siihenkin on vedettävä.

Jose Gonzalezin  Heartbeats-versio on muuten paska. Tämä provona, mutta en oikein tajua Gonzalezia.

Oikeastaan, ennen kuin kirjoitatte kommentteihin mistä biiseistä ei pitäisi tehdä covereja (koska hyvän tekeminen on mahdotonta tai niitä on tehty liikaa), puhdistakaa korvanne Knifen Heartbeatsilla.