Muistanette, että kirjoitin viime vuoden puolella hieman närkästyneenä - jopa PÖLLÄMYSTYNEENÄ - Disturbed-yhtyeen U2-coverista, jota ei voi pitää hirvittävän onnistuneena.

Tänään tietoisuuteeni saatettiin kollegan toimesta live-cover, joka pyyhkii karmeudellaan ja epäsopivuudellaan Disturbedilla lattiaa. Tällaiseen suoritukseen pystyi Take That. Muistan kyllä juu, että olen moittinut Take Thatia aiemminkin, tuotantopuolen järkyttävästä jäykkyydestä. Ei minulla mitään missiota Take Thatia vastaan ole, ihan hyvä poikabändi se on. Mutta odottakaas kun esittelen teille todisteen.

Paina play.


Että semmosta. Vuosi Kurt Cobainin jälkeen Take That on päättänyt esittää tribuuttinsa 1990-luvun suosituimmalle rock-yhtyeelle. Sukupolvi-anthem otettiin käsittelyyn RENNOSTI livesoittimin.

Oikeasti, tämä vetää niin hiljaiseksi. Tässä on kaikki pielessä. Edes sanoituksia ei Gary Barlow ole viitsinyt opiskella. Tietenkin tuossa vaiheessa on piehtaroitu sen verran tiukasti kolumbialaisessa nenäkarkissa ettei sellaiseen ole ollut aikaa.

Tuo näyttää ihan niiltä St. Sandersin shreds-videoilta, jotka hän on taitavasti dubannut meneväksi ikään kuin ihan päin helvettiä. Jos ette ole näihin tutustuneet, kannattaa se tehdä. Havainnollistakseni tässä Jake E. Lee ja Ozzy.




Tällaisten oletusten tekeminen on hölmöä, mutta on se pakko sanoa, että kyllä Kurt Cobain olisi varmasti viimeistään tämän nähtyään ampunut itseään haulikolla päähän autotallinsa yläpuolella olevassa huoneessa.

Onneksi en ole pelkästään negatiivinen ihminen. Olen nimittäin kuullut paljon hyvääkin musiikkia. Lisäksi olen nyt tehnyt 6 suoraa radiolähetystä, ja huomaan rakastavani sitä. Harmi, että flunssa yrittää lannistaa minut. Ei se pysty.

Niin, kaiken hyvän uuden joukosta valitsen tänään framille Cold War Kidsin uuden biisin Louder Than Ever. Yhtyeen kakkoslevy Loyalty To Loyalty (2008) oli hypetetty, mutta kevyt-Sonicyouthisesta viehätyksestään huolimatta se jäi aika kaukaiseksi itselleni. Louder Than Ever on huomattavasti lämpimämpi ja "popimpi".

Kunnon räminän rakastajat, tyypatkaa.

Kuulin tänään amerikkalaisen metalliyhtye Disturbedin version U2:n kappaleesta I Still Haven't Found What I'm Looking For.

Jos olet joskus kuullut Disturbedia ja tuon kyseisen U2-biisin, arvaat varmaan jo tässä vaiheessa, että lopputulos riitelee kaikkea oikeutta ja kohtuutta vastaan.

Disturbed on hirvittävä bändi, mutta se heille sallittakoon. Disturbedin laulaja määkii ihmeellisellä kurkkuäänellä huonoa elämäänsä, sukii värjättyä partaansa (tämä perustuu mielikuviin) ja ottaa uusia tribaalitatuointeja kaljuunsa. Taustalla hengettömäksi tuotettu riffikone sylkee Panteran ylijäämäriffejä Linkin Parkin otteella.

Kun tällainen yhtye ottaa käsittelyyn U2:n valitusvirren, syntyy niin käsittämättömän kammottavaa kuuloelimissä havaittavaa värähtelyä, että tekee mieli heittää cd:t parvekkeelta, deletoida Spotify ja kieltää, että mitään musiikki-nimistä ilmiötä koskaan maailmanhistoriassa olikaan.

Kuunnelkaa itse.


Tuntuuko tämän jälkeen kohtuuttomalta, että esimerkiksi Disturbedilta voitaisiin vain ottaa coverointioikeudet pois? Varsinkin kun sama yhtye on jo aiemmin ryystänyt kasaan sellaisen version Genesiksen Land of Confusionista, että Phil Collins on saattanut jopa suuttua.

Kuunnellaanpa nyt sekin. No joo joo, tiedän ettei kukaan tämän blogin lukija pysty niitä molempia kuuntelemaan.


Coverit ovat kliseisesti sanottuna KAKSPIIPPUNEN JUTTU. Esimerkiksi Nirvanan coverit on tehty tyylillä, ja ne antavat usein paljonkin lisää alkuperäisversioon verrattuna. Man Who Sold the World, Meatpuppetsin biisit, Vaselinesin biisit, Shocking Bluen Love Buzz, jne.

No, tämä nyt on ilmiselvä kanta. Mutta mihin biiseihin ei kannattaisi koskea?

Ei ainakaan Leonard Cohenin Hallelujahiin, se on selvä. Anna Puulla on sympaattisia biisejä, mutta se Hallelujah meni just niin pieleen kuin kaikkien muidenkin, paitsi tietty Jeff Buckleyn. U2:n One on tietty myös paha. Sanokaa te, mitä on versioitu liikaa?

Toisaalta rakastan karaokea. Ihan totta! En juuri osaa laulaa, mutta se demokraattisuus ja vahva humalan taso tekevät siitä mahtavan ilmiön. Covereitahan nekin on, ja rakastan versioita biiseistä, mutta joku raja siihenkin on vedettävä.

Jose Gonzalezin  Heartbeats-versio on muuten paska. Tämä provona, mutta en oikein tajua Gonzalezia.

Oikeastaan, ennen kuin kirjoitatte kommentteihin mistä biiseistä ei pitäisi tehdä covereja (koska hyvän tekeminen on mahdotonta tai niitä on tehty liikaa), puhdistakaa korvanne Knifen Heartbeatsilla.