Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Jumalten musiikiksi kuvaili eräs tuttuni Septic Fleshin uutta albumia The Great Mass. Olen samaa mieltä, ja lisäksi innoissani tästä.

En kerkeä juuri muuten Inferno-lehteä lukemaan, mutta levyarviot luen kyllä. Olen tosin sitä luokkaa arviomaanikko, että luen ne joka lehdestä josta niitä vain löydän. Omituista sikäli, että levyarviot ovat usein geneerisiä, itseään toistavia ja aika paikalleen jähmettyneitä. Mutta minkäs teet, ne ovat rakas harrastus. Joka tapauksessa tämä Septic Fleshin uutuus on sieltä bongattu, joten kiitos Inferno ja DJ Liekki.

Septic Fleshin olen aiemmin tuntenut lähinnä nimen tasolla. Tosin Spotikka-aikakaudella aiempia kiekkoja olen nopeasti pyöräyttänyt (ja Great Massin jälkeen niin pitää tehdä vielä tarkemmin), mutta Great Mass iski heti lujempaa kuin aiemmat.

Sinfonisuus ja suureellisuus eivät ole mitään uusia pyrkimyksiä metallimusiikissa, mutta niin harvoin niitä onnistutaan tyylikkäästi saavuttamaan. Jotkut Arch Enemyn vanhemmat levyt ovat toimineet mainiosti, samoin tietenkin Cradle of Filthin vanhemmat (ja erityisesti Principle of Evil Made Flesh).

Great Mass on siksi jumalten musiikkia, että sitä kuunnellessa on tosiaan helppo kuvitella Antiikin Jumalten ryskivän eteenpäin tulisilla lentävillä kärryillä. Tämän mielikuvan alkuperä on Dan Simmonsin MAHTAVASSA Ilium-kirjassa jota juuri luen, ja josta bloggaan kyllä mahlaa valuen jahka saan järkäleen luettua.

Great Mass on kuin se Carl Orffin Carmina Buranan pätkä, jonka toimintaelokuvat ovat puhkikuluttaneet - mutta toimivana täyspitkänä albumina. Kreikkalaisbändi on samaan aikaan tosissaan ja varmasti tietoisen kieli poskella. Äärimetallia tämä myös on, eli koko aikaa ei maalailla ja anneta kuorojen puskea.

Kaikista hienouksista en ole vielä ehtinyt saada kiinni, kun levyä on tullut kuunneltua vasta pari päivää, mutta Great Mass on ottanut jo kiinni siitä tärkeimmästä metallialbumin tehtävästä: Sitä kuunnellessa tulee hirvittävän elinvoimainen olo.

Kuuntele albumi Spotikassa.

Ok, kuuntelukertoja takana ehkä 5, mutta uskallan silti antaa sille yhdeksän ärjyä jackrussellinterrierinkuvaa.

UPDATE UPDATE UPDATE UPDATE
Jos luet tekstiä ekaa kertaa, aloita kursivoidun osuuden alta ja lue sitten tämä.
Kiitos Olli Sulopuistolle tästä. Ilmeisesti tuo Teeman näyttämä versio on karsittu alkuperäisestä 102 minuutin versiosta. TUottajien mukaan se saksittu versio on tietenkin ihan paska. Vedän siis vähän sanojani takaisin, en Hicksistä vaan Teemasta. Alkuperäisversio telkkariin ja heti! Live and uncut! Tämän foorumin perusteella elokuvakerhot saattavat näyttää oikean version.

Lainaus tuolta foorumilta:

YLE Teema näyttää lauantaina 7.5. tunnin mittaisen version filmistä (koko kesto 102 minuuttia ja rapiat) kello 21:05, jos kiinnostaa mulkaista. Versio on riisuttu, ja tuottajat/ohjaajat itse sanovat että eivät olisi lyhytversiota halunneet edes tehdä mutta levitysyhtiön "pyynnöstä" oli vähän pakko.

En enää tarkasti muista, milloin tutustuin Bill Hicksiin, mutta on turvallista sanoa sen olleen hänen kuolemansa jälkeen. Muistan kyllä, että esittelijä oli ystäväni Antti joka oli lainannut Hicksin keikkatallenteen internetin lainalaareista. Puhutaan ehkäpä vuodesta 2000 tai 2001.

Oli miten oli, ihastuin joka tapauksessa tyypin tyyliin, ajatuksiin ja asenteisiin. En ole teini-iän jälkeen idolisoinut julkkiksia, mutta Hicksiä pidän edelleen jonkinlaisena idolinani. En siksi, että olisin aivan kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta asenne ja olemus ovat ehdottomasti ihailun arvoisia.

Hicksin stand up -komiikkaan tutustuttuani ei-yhteiskunnallinen stand up tuntui pitkään täysin turhalta. Pitäisikö kaiken stand upin sitten olla poliittista? No ei varmasti, mutta kyllä vaikkapa suomalaisten anoppi-vitsejä laukovien sössöttäjien keikkoja on aika vaikea katsoa, jos tuntee mestarin tuotantoa.

Ehkä Bill Hicks on myös hiukan sellaisessa maineessa, että tietyissä piireissä hänestä on "pakko" digata, onhan mies päässyt maininnoiksi muun muassa levynkansiin ja biiseihin (ainakin Super Furry Animals on jossain biisissä lainannut Hicksiä, ja tietty Tool).

Itselläni Hicks-fanitus eteni muutama vuosi sitten siihen pisteeseen, että tatuoin käteeni Hicksin lauseen "It's just a ride", vaikka olin nimenomaan aiemmin miettinyt, että tekstien tatuoiminen on tyhmää. Ehkä se onkin.



Ja sitten vielä tuo pätkä josta otin It's just a ride -lainan. Kenties hipeintä tavaraa josta olen ikinä innostunut, ja edelleen loppu on LIIOITTELUA, mutta silti: <3









PS. Deftones tulee Suomeen elokuun 30. päivä, epäilyttävässä maineessa olevaan The Circukseen klubikeikalle! Deftones on vähän kuin bändien Bill Hicks meikäläiselle, eli todellakin olen menossa.