Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

(TÄMÄ KIRJOITUS SISÄLTÄÄ SPOILEREITA SEKÄ KIRJOISTA ETTÄ SARJASTA.)

Eilen SE saatettiin päätökseen. Nimittäin minun ja puolisoni viiden kauden Game of Thrones -maraton, joka alkoi tammikuun puolivälissä.

Olin pitkään urheasti toitottanut, että luen ensin kaikki kirjat, mutta George R. R. Martinin vuodenvaihteen ilmoitus siitä, ettei kuudetta kirjaa ole edelleenkään luvassa katkaisi kamelin, eli satakuntalaisen white walkerin selän.

Ajattelin avata hieman kelojani näiden kahden hienon kulttuurituotteen eroista. Kovana kirjanörttinä olen lukenut kirjasarjan jo joitain vuosia sitten, ja näitä arviota voi lukea täältä, täältä ja täältä.

Kaikki tätä odottavat, joten sanon nyt heti tähän kärkeen, että kirja oli parempi. Nahea ja ennalta-arvattava mielipide, joka usein johtuu varmasti siitä tavasta, millä kirja pääsee lähemmäs ihmistä, koska se esitetään ikään kuin leffana aivojen sisällä (tosin poikkeuksiakin on, Kellopeli Appelsiinin muistan aina mainita).

Ollakseni kuitenkin täysin rehellinen, ei sarja pääse lähellekään kirjan maailman valtavuutta, syvyyttä ja yksityiskohdista muodostuvaa todentuntuisuutta. Tähän vaikuttaa jo varmaan sarjan vs. kirjan parissa vietetty aika: Luin neljää viittä kirjaa aktiivisesti noin kaksi vuotta - TOSIN pidin taukoja kirjojen välissä ja luin samaan aikaan muutakin - mutta TV-sarja binge-katsottiin parissa kuukaudessa, vaikka keskimäärin meillä on aikaa katsoa sarjaa ehkä kolmena iltana viikossa.

Ei siis ihme, että kirjojen parissa viihtyneenä TV-sarja tuntui välillä kiihdyttävän tapahtumien ohi turhan nopeasti - taustat ja motiivit jäivät epäselviksi, ja henkilögallerian runsaudesta johtuen piti arvailla, että kuka tuo nutipää nyt taas olikaan.

Parilla ekalla kaudella valtavan pettymyksen aiheuttivat myös ilmeisesti budjettisyistä väliin jätetyt isot taistelut. Robb Stark syöksyy varoittamatta Lannisterien joukkoon hurjassa taisteluvireessä olevien Pohjan jätkien kanssa - suora leikkaus verta miekasta pyyhkivään sotapäällikköön joka julistaa taistelun päättyneeksi. DUDE, YOU YADA YADA'D THE BEST PART!

Toki syynä voi olla myös se, ettei taistelusta saa kovin hyvää telkkaria, mutta veikkaan budjettia todennäköisemmäksi syyksi. Koska kyllähän miekkatappelu on aina miekkatappelu.

TV-sarjaa on siis - syystä - kehuttu todentuntuisen maailman esittelystä katsojille, mutta kun tietäisitte miten monimuotoisena se esittäytyy kirjoissa! Tätäkin pitkää kirjasarjaa on esitetty parannettavaksi lyhentämällä, mutta paskat, näin laajaan kokonaisuuteen tarvitaan sivuja.

Viihdyttävä se televisioversiokin tietysti on. Ja fantasiakirjallisuuden ystävän tulee olla iloinen siitä, että lohikäärmeitä, juonittelua, miekkailua ja tissejä vilisevä kokonaisuus on maailman katsotuinta televisiota. Vai oliko se maailman laajimmalle levinnyt? Piratisoiduin? Joku enkka tällä sarjalla kumminkin oli.

Oma lukunsa on tietysti kirjan ja TV-sarjan eroavaisuuksien bongaaminen. Onneksi nörteillä on loputtomalta tuntuva määrä aikaa käytettävissään, ja jokaisen jakson eroista verrattuna kirjaan onkin kirjoitettu kattava analyysi.

Varoitan nyt uudestaan, että tämä sisältää paljon spoilereita, mutta itse en pitänyt Sansan tuomisesta Ramsay Boltonin leikkikaluksi - kirjoissa he eivät muistaakseni edes tapaa. Koko sarjan hienous on hahmojen mustavalkoisuudessa, mutta Ramsayn kohdalla Theon Greyjoyn kiduttaminen ja pakenevan naisen tappaminen alleviivasi tätä luonteenpiirrettä jo tarpeeksi. Sansan ahdinko Winterfellissä tuntuu jotenkin liian HELPOLTA jännitteeltä.

Tai, että Grey Wormille ja Missandeille tulee romanssi. Vittu, ei tämä mikään Harlekiini-kirja ole! Tässä seksi on vallankäyttöä puolin ja toisin, ei mitään muuta! Ja eikö Mother of Dragonsilla ollut joku orastava lesbosuhde sen vanhemman palvelijansa kanssa - Missandei kun taitaa olla aika nuori kirjoissa.

TAI, kun Arya tappaa listallaan olleen King's Guardin jäsenen. TV-sarjassa hänen äärimmäistä pahuttaan alleviivataan yllättävällä pedofiliakohtauksella, kun kirjassa hän saattaa Maester Aemonia, Samia ja Gillyä kohti etelää, ja he pysähtyvät kaupungissa jolloin Arya näkee hänet ja hapettaa vanhan mulkun. Joka tapauksessa kirjassa hän on kaartista häädetty surku ritari, jonka elämä on kääntynyt kohti lohdullisempaa loppua, ja Aryan lapsellinen tappolista tuntuu huonosti perustellulta, kun taas TV-sarjassa sadistinen pedofiili on "oikeutettu" kohde treenatulle lapsitappajalle.

Neljännen kirjan esittelemä spoileri, joka EHKÄ nähdään TV:ssä vasta myöhemmin:
Kirjassa hämmentävän nopeasti väläytetty Catelyn Starkin palaaminen samanlaisena zombiena kuin se kuusi kertaa Lord of Lightin herättämä entinen ritari ei kiinnostanut TV-sarjan käsikirjoittajia. Voi tosin olla, että hän palaa kuudennella tai seitsemännellä kaudella, jolloin tämä on ikävä spoileri. Anteeksi.

Näitä riittää. Pointtini on se, että TV-sarjan käsikirjoittajat tuntuvat kärjistävän tilanteita ja ihmisten välisiä suhteita, jotta sarjan tapahtumat olisivat perustellumpia. Tämä aiheuttaa kirjoista poikkeavaa hienovaraisuuden vähenemistä, mikä on sääli. Toisaalta, välineet ovat erilaiset.

Vaikka voinkin nyt tyytyväisenä mumista kirja-möhömahani takaa, aion silti luonnollisesti katsoa kuudennen kauden heti kun HBO sen ulostaa. Ja lukea kirjan, jahka uhkaavasti vanheneva Martin saa sen valmiiksi. Kirjan ja sarjan tarinat ovat tässä kohtaa joka tapauksessa niin kaukana toisistaan - paitsi muutamien päälinjojen osalta - ettei toisen näkeminen ennen toista juuri häiritse, paitsi siinä mielessä että niitä tulee jatkuvasti vertailtua toisiinsa.

Jälkikäteis-edit:
TOP 5 GoT-hahmot (sekoitus mielikuvia kirjasta ja sarjasta)
1. Tyrion Lannister
2. Brienne of Tarth
3. Daario Naharis
4. Arya Stark
5. Bronn

Hyvää #worldbookdayta. Sen kunniaksi kirja-arvostelu ja lukuvinkki.

Jari Sarasvuo on ollut minulle tärkeä mediahahmo 1990-luvulta asti, kun seurasin Hyviä, Pahoja & Rumia intohimoisesti. Kerran jopa faksasimme ohjelman kuuluisaan palauteosioon ystäväni Kirbyn perseen hänen vanhempiensa faksilaitteella. Nyttemmin olen palvonut hänen radio-ohjelmaansa, josta edelleen nautin viikoittain. 

Tämä kirja kertoo Sarasvuon ammatillisesta historiasta hyvin henkilökohtaisen linssin läpi katsottuna. Miehen henkilökohtaisen elämän kirja jättää paljolti rauhaan, mikä on ehkä viisastakin, kun ottaa huomioon miten paljon hänen julkista persoonaansa on vuosien saatossa ruoskittu milloin mistäkin syystä. Kirjasta se tekee ehkä aavistuksen puolikkaan, mutta toisaalta ammatillisessakin historiassa riittää kertaamista.

Oikeastaan tämä kirja auttoi minua ymmärtämään, miten pientä sivuroolia mediatyöt Jari Sarasvuon ammatillisessa elämässä ovat näytelleet. Hänen varsinainen päätyönsä on aina ollut Writers' Studio - myöhemmin Trainers' House - joka muovautui kolmen kaveruksen markkinointitoimistosta valmennusyritysten palvotuksi kuninkaaksi.

Sitten tuli fuusio Satama Interactiven kanssa, päähenkilömme yrityksen ja persoonan romahdus ja Strongholdin TOUKKAVAIHE, jota ihan rehdisti palvoin. Tuli sellainen HPR-fiilis pitkästä aikaa silloin kun näin sen videon, jossa Sarasvuo istuu lauteilla ja kertoo elämästä. Vaikka kuinka yrittäisitte pukea sitä ahneen käärmeöljykauppiaan viittaa Sarasvuolle, niin ei se voi olla tuo mies. Tuo mies on hullu, sillä positiivisimmalla mahdollisella tavalla.

Sarasvuon työfilosofia ja erilaiset valmennukselliset filosofiat ovat kirjassa vahvasti läsnä, mutta mikään uuden metodin myynnin tueksi tarkoitettu opus tämä ei todellakaan ole - koko Stronghold mainitaan vasta aivan kirjan lopussa, kronologisesti kun edetään.

Eniten kirja avaa silmiä sen suhteen, miten herkillä Jari Sarasvuo elämänsä kanssa on. Ehkä se on toisaalta hänen menestyksensä avain. Mutta kyllä herkille ja avoimille ihmisille tulee myös turpiin. Kirjan perusteella intohimo tuottaa suuria onnistumisia, mutta edesauttaa myös aikamoista hyväksikäyttöä.

Tavallaan kirja on aika hyvä muistutus siitä, että yrityksetkin ovat inhimillisiä, koska niitä johtavat ihmiset ovat. Tai no, ehkä tiettyyn rajaan asti, jonka jälkeen toimien takana olevat ihmiset on helppo häivyttää johtoryhmän kokoushuoneen ovien taakse. Satamassa tai Trainersilla ihmiset ovat kuitenkin lähellä.

Sataman ja Trainersin fuusiosta kertova jakso on jo valmiiksi imevästi kirjoitetun kirjan trillerimäisin osuus. On kuin lukisi jotain Ilkka Remeksen taloustrilleriä, mutta Mikko Rimmisen kielikuvilla. Ihanaa. Tai kun hän kertoo Trainersin kulta-aikojen palosta ja bileistä. Tai hahmoista. Tai Simo Rantalaisen noususta ja tuhosta. Tai Kari Uotista. Tai mielipuolisesta, jopa maanisesta anteliaisuudestaan.

Kirjat syventävät sivistystä. Jos ajattelet, että Jari Sarasvuo on ahne paskanpuhuja, lue tämä kirja. Jos taas ajattelet, että hän on Suomen yritysmaailman pelastava enkeli, lue tämä kirja.

Jälkikäteis-edit: Piti sanoa, että kirjaa lukiessa Sarasvuo palkitsee scifi- ja fantasiakirjallisuuden tuntijat intertekstuaalisilla viittauksilla. Ainakin Frank Herbertin loistava Dyyni saa mainintoja, ja olisiko niin että Song of Ice and Fire myös.