Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Olin eilen Virgin Oilissa katsomassa Lissietä. Kuten olen tässä blogissa aiemminkin tarinoinut, persoonalliset ja vahvaääniset nais-singer-songwriterit toimivat minulle AINA, mistä syystä Lissien Catching a Tiger noteerattiin myös viime vuoden suosikkilevyissäni.

Tiistai-ilta, flunssa ja Virgin Oil ei ole mikään suuria & hyviä asioita enteilevä yhdistelmä, mutta perkele Lissie voitti. Lämppärinä ollut Mirel Wagner meni yleisön jutellessa täysin harakoille, ja samat baariharakat meinasivat pilata Lissienkin intiimimmät hetket. Eivät onneksi aivan pystyneet, mut on se nyt jumalauta jos liput maksaa 30€ ja jengi seisoo baaritiskillä räpättämässä. Tavastialla tämä ei olisi haitannut, kun baari on erillään. Kultsalla vielä vähemmän.

Mutta se Lissie. En tiennytkään että hän on L-koodin naisia! Eipä sillä mitään merkitystä ole, mutta oli hauska huomata se butch-lite-ulkomuoto: Löysä t-paita, pillifarkut, ei meikkiä ja tukka sekaisin. Olen sanonut miljoona kertaa ennenkin, että tunteen välittyminen ratkaisee. Pitää olla sielultaan rampa, jos ei Lissien Bully-tulkinta - tai joka saatanan biisi tunnu kropassa. Huomaa, että mimmi on kiertänyt Losin singer-songwriter-kuppiloita, sen verran luonnollista se esiintyminen oli.



Pidin jokaisesta biisistä, paitsi Hank WIlliams -cover meni vähän ohi. Bändi muodostui kolmesta jenkkirentusta, jotka soittivat mukavan rennosti ja rock-folkisti. Toinen kitaristi muuten näytti ihan Stop, Shake, Honey, Go -blogin Antilta, mikä oli aavistuksen verran hämmentävää...

Ehkä mä menen sit keikoille varman päälle, koska Lissien levyn osaan ulkoa, ja olin kuullut että hän on vakuuttava esiintyjä. Samoin kävi Nationalin kanssa. Mutta minun vaativalla skaalallani nyt on hyvä keikkaputki menossa. Ensi tiistaina menen katsomaan The Blankoa, jonka keikalta odotan yhtä lailla suuria - olen tähän asti onnistunut missaamaan yhtyeen esitykset. Albumin sen sijaan arvostelin seuraavaan Rumbaan - saatanan kovaa tavaraa.

Kovasta tavarasta puheen olleen: Pienoisen alkuhämmennyksen jälkeen Justicen Civilization KOLISEE, PAUKKUU, HELISEE ja TYRMÄÄ järkyttävällä kovuudella. Voitteko väittää vastaan, etteikö tämän tahtiin nyrkin puiminen indian pale ale -kännissä kesällä olis vittu parasta ikinä????



Pitää olla ranskalainen läpicool rasvaletti, että osaa yhdistää Pink Floydin ja heavy metal -intensiteetin elektromusiikin näin nerokkaasti.

Luulin, että olin jo ohittanut iän, jolloin ihmisellä on lempiyhtyeitä. Lukioikäisenä ja siitä muutamaa vuotta vanhempana me keskusteltiin kavereiden kanssa todella paljon musiikista - eli siis lähinnä haukuttiin toistemme musiikkimakuja. Silloin piti pystyä absoluuttisesti sanomaan, mikä on lempiyhtye, jonka tuotanto piti tietää läpikotaisin ja jota piti pystyä puolustamaan.

Minun lempiyhtyeeni oli ensin Deftones. Myöhemmin rinnalle liittyi Outkast. Molemmat ovat sitä edelleen - ei tietenkään yhtä absoluuttisesti, mutta kuitenkin. Tosin molempien tuotantoihin osuu levyjä joita en enää allekirjoita, mutta 10 vuotta sitten moista ei edes voinut kuvitella. Suosikki tekee VAIN täyttä timanttia.

Plans-levyn jälkeen löytämäni Death Cab for Cutie liittyi suosikkibändien ryhmään jopa niin tanakasti, että huomasin kypsällä iällä voivani sanoa, että "tämä on yksi suosikkibändeistäni, ehkä jopa suosikki", ilman että mieleen tuli miljoona muuta vaihtoehtoa. Narrow Stairs vain vahvisti tätä - itse asiassa se on lempilevyni yhtyeeltä, vaikka toki tälläkin ryhmällä on ne alkulevyjen fanit.

Tänään bändi julkaisi uuden biisin You Are a Tourist. Se löytyy toukokuun lopussa ilmestyvältä albumilta Codes and Keys (Jolla sivujuonteena on hauska viraalikamppis, jossa kännykän viivakoodinlukijasoftalla luetaan CODE ja saadaan lisäsisältöä. Käväisin New Yorkissa pari viikkoa sitten, ja totesin että Jenkeissä on näitä viivakoodikamppiksia nykyään TODELLA paljon).

En ole vielä niin moderni blogi-ihminen, että osaisin muodostaa yhdestä biisistä kovinkaan kummoista kuvaa. MUTTA ONHAN TÄMÄ NYT VITUN KOVA.

Jos Narrow Stairs avattiin psykedeelisellä jamilla I Will Possess Your Heart, on tämä "perinteisempi" DCfC-pala. Eli kaunis, mahtavan melodinen, upeasti kasvava ja hienosti sanoitettu indierock-biisi.

Rakastan Death Cab for Cutieta, ja haluan nähdä heidät livenä vielä jonain päivänä, kuten Princenkin.



Mitäs sanotte, toimiiko?