Minä rakastan Olavi Uusivirran Minä olen hullu -levyä. Ongelma minun ja Olavi Uusivirran musiikin suhteessa on se, että odotanuutta Minä olen hullua, vaikkei mies sitä selvästikään ole tekemässä.

Minä olen hullu oli viimeinen minä-muodossa tehty Uusivirta-levy. Tai siltä se ainakin tuntuu. Tuon pisteen jälkeen mies siirtyi ammattimaisempaan sanoitustyyliin, joka kyllä edelleen lainaa runoilijoilta, mutta ei heijasta sisältöään edes väitetysti omaan elämään, vaan hienosti rakenneltuihin mutta korostetun fiktiivisiin tilanteisiin.

Tiedän, että Olavi Uusivirta on kova David Bowie -fani. Lisäksi hän on myös näyttelijä. En vain pääse yli siitä mielikuvasta tätä(kin) Uusivirta-levyä kuunnellessani, että hänen pitäisi selvemmin tehdä nämä levyt jollain pseudonyymillä, koska ei tässä laula Olavi Uusivirta, vaan Ikuiset lapset -viitekehykseen sopiva hahmo.

Tällä levyllä Uusivirta tähystää taitavasti 1980-luvun nuhjuisemman (ei siis Juice tai Eput vaan Noitalinna Huraa! ja Kaseva, ehkä) suomirockin estetiikkaan ja Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta tuttuun nuoren ihmisen elämän vaikeuteen. Ongelma on se, että asetelma tuntuu minusta näytellyltä. Se EI ehkä tuntuisi siltä, jos levyn olisi tehnyt joku Ziggy Stardust -henkinen hahmo. Ziggy landella.

Tämä on vaikea asia. Toisaalta rakastan ja vaadin kuulevani artistin itsensä musiikin sisällä. Tämä EI kuitenkaan välttämättä tarkoita pelkästään ylitunnustuksellista tekstiä tai sataprosenttista aitouden vaatimusta, mutta levyä kuunnellessa pitäisi kuitekin tulla joku tunne, kuten vaikka Ukonlintua ja virvaliekkiä kuunnellessa.

Musiikillisesti Ikuiset lapset on viittä vaille parasta Uusivirtaa. Uusi Timo Kämäräisen ja Olli Krogeruksen vahvistama bändi soi tyylikkäästi ja sovitukset ovat pikkutarkkoja ja taitavia. Harmillisesti minua kuitenkin vaivaa pastissin maku. En tietenkään TIEDÄ, mutta kun rehdisti katson syömmeeni niin sieltä tulee viestiä että bändi olisi sopinut, että "hei, tehdään tällänen Tehosekoitin-kasarirock-menopala", ja sitten on soitettu Kauneus sekoittaa mun pään, jonka tarina on ihan suomalaista nuorisoelokuvaa, muttei elämää.

Mitä tällä haluan sanoa on se, että nautin tämän albumin kuuntelemisesta. Varsinkin Anna Puun kanssa tehty Miten tulta tehdään on hieno, ja Mikko Kuustosen mieleen tuova Paperisiivet. Olavi osaa edelleen tulla balladeissa iholle, mikä on mahtavaa. Kuitenkin kuuntelukokemus tuntuu ulkokohtaiselta ja jotenkin analyyttiseltä. Pahimmillaan tyylikokeilut ovat ihan hirvittäviä, kuten vaikka Glorian koti.

Tekstittäjänä Olavi Uusivirta on edelleen parhautta. Edellä luetelluista syistä nämä laulut eivät värisyttele tunnehermojani, mutta kirjallisuudesta nauttivia hermoja kylläkin.

Lyhyesti: Musiikillista uusiutumista onnistuneesti, edelleen vaivaa "laulava näyttelijä" -syndrooma, ehkä pitäisi rohkeammin siirtyä Bowien jalanjäljissä selvempiin hahmoihin. Heathen-Olavi.