Lyhyesti: Paljon.

Ensimmäinen työpaikkani media-alalla oli Rumbassa – tai tarkemmin Pop Mediassa, tein Rumbaa, Rytmiä ja Como-ilmaisjakelua. Aloitin työharjoittelijana Rumbassa 2005 ja sille tielle jäin. 14 vuotta sitten, ajatella. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, mutta tuo pari vuotta Rumban toimituksessa ja sen jälkeiset vuodet lehden avustajana opettivat minulle paljon.

Oikeastaan en luultavasti olisi nyt Nelosella töissä jos en olisi ollut Rumbassa, koska jos en olisi ollut Rumbassa minua ei olisi pyydetty Voice TV:lle, eikä YleX:ille, ei Radio Cityn musiikkipäälliköksi ja niin edelleen. Jossittelu ei ole kovin hyödyllistä, mutta Rumbassa opin melkeinpä kaiken minkä osaan journalismista, kirjoittamisesta ja suhtautumisesta musiikkiin.

Niin, aika monella omassakin kuplassa on mielikuva siitä, että Rumbassa suhtaudutaan nuivasti musiikkiin. Olihan meillä Elitisminurkka-niminen suljettu keskustelufoorumikin monta vuotta. Mutta minut Rumba opetti suhtautumaan musiikkiin avoimesti.

Nimittäin ennen työharjoittelua Rumbassa (olin opiskellut AMK:ssa digitaalista mediaa joten hain AD Jussi Latvalan kautta päivittämään ja korjaamaan Rumban nettisivuja) suhtauduin musiikkiin melko umpimielisesti. Tiesin mistä pidin (metallista ja räpistä lähinnä) eikä sen ulkopuolella ollut mitään mielenkiintoista.

Mutta sitten astelin Kaapelitehtaalle Rumban toimitukseen. Paskoista stereoista tai vanhanaikaisten pönttö-Macien kaiuttimista kuunneltiin kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Toimituspäällikkö Antti Lähde tai päätoimittaja Mikko Aaltonen puhuivat levyistä. Täällä puhutaan levyistä! ajattelin. Se on parasta mitä voi olla. Aikuiset ihmiset puhuvat levyistä, kirjoittavat levyistä ja käyvät välillä juomassa kaljaa. Samalla tunsin astuneeni osaksi sitä lähes myyttistä joukkoa joka avusti tai oli avustanut lehteä.

Opin KUUNTELEMAAN ja innostumaan uudesta musiikista. Radiohead ei ehkä olekaan teennäinen yhtye. Ehkä on, mutta kuunnellaan ensin. Suomalainen kitarapop-yhtye jolla on hassu nimi saattaa julkaista kuukauden mielenkiintoisimman levyn. Tai sitten ei, mutta kuunnellaan. Ennen suoratoistopalveluja word of mouth oli kaikki kaikessa. Piti nähdä tutustumisen vaiva, luottaa suosittelijaan. Toimituksesta sai ilmaisia levyjä, ja ryhdyin myös levyarvostelijaksi. Muutama ylilyönti uran alkuun mahtuu, mutta huomasin myöhemmin, että niin käy kaikille.

Tapa jolla levyistä kirjoitettiin ei ollut yhdentekevä. Oli kunnia-asia, että teksti oli sujuvaa ja että siinä oli sisältöä. Itsekin yritin noudattaa näitä ohjeita, vaihtelevin tuloksin. Janne Flinkkilä rupesi pyörimään yhä enemmän toimituksessa myös. Hän kehitti Antin kanssa slangin, jota oli mahdoton ymmärtää, jos ei ollut jokaisessa toimituskokouksessa tai taittanut heidän kanssaan lehteä yöt läpeensä. Itse olin vasta työurani alussa, mutta Jannen ja Antin otteissa oli sellaista sarkastista me-henkeä. Kaikki on päin helvettiä, mutta ainakin lehti on hieno.

Kirjoitus uhkaa lähteä nostalgiavaihteelle. Sen aika on ehkä joskus myöhemmin. Rumban pikkujoulut ovat edelleen parhaita bileitä joissa olen koskaan ollut. Tapasin ensimmäisen kerran edesmenneen Perttu Häkkisen Pop Median Kampin-toimituksessa pikkujoulujen aluksi. Hän tuli paikalle erittäin sekavassa tilassa, päällään iso turkis, puhuen filosofiasta. Kannakseen kylpemään.

Ehkä Rumba-kupla sitä vastoin ajattelee että minä syötän nykyään työkseni tyhmälle kansalle paskaa musiikkia. En enää joudu luottamaan omaan makuuni niin paljoa, mutta tavallaan olen kuitenkin edelleen samalla asialla. Yleisö vain seuraa musiikkia vähemmän intensiivisesti kuin Rumbassa. Paljon vähemmän.

Yhteisöllisyyden tunne Rumban ja Rytmin toimituksen ja avustajien kesken oli parhaimmillaan mahtava. Toki johtoa kritisoitiin, mutta tekijöiden kesken vallitsi sellainen "tekemisen meininki" josta yrityskonsultit usein puhuvat. Olen onneksi päässyt sellaisesta osalliseksi myöhemmissäkin työpaikoissani, mutta Kaapelitehtaan ja Kampin toimituksissa opin, että työ voi olla tällaistakin. Paitsi että oikeista töistä maksetaan enemmän palkkaa. Paljon enemmän.

Palkalla ei ole niin väliä, ainakaan muutamaan vuoteen. Rakkaus lajiin ja hyvä yhteishenki lehteä varmaankin kannatteli vuodesta 1983 tähän kevääseen. Parina viime vuonna harvakseltaan ilmestyvä lehti on ollut edelleen tasoltaan korkea. Jutuissa on ollut ideaa, ne eivät ole urautuneita ikiaikaisten haastattelukliseiden toistelua. Rumba-lehti oli loppuun asti musiikkijournalismia. Toivottavasti painettua musiikkijournalismia on suomeksi Rumban jälkeenkin.

Tämä on sitten se Mötley Crüe -kirja. Te tiedätte, se mistä on nyt Netflixissä elokuva. Tai ainakin pian on. Tämä ei siis ole elokuva-arvostelu. Minä olen vaan lukenut ihan liikaa samanlaisia bändikirjoja, enkä ole koskaan liiemmin pitänyt Mötley Cruësta, siksi en ole Dirtiä aiemmin lukenut. Nyt päätin kuitenkin kysyä parviälyltä että olisiko tämä kuitenkin sellainen bändikirja joka kannattaa lukea, ja ihmiset HC-Mötikkäfaneista ei-HC-Mötikkäfaneihin olivat sitä mieltä että kannattaa.

Ja kannattihan se. Toki tiesin Neil Straussin taitavuuden mahtavan Marilyn Manson -kirjan lukeneena, mutta Dirtin maine genrensä definitiivisenä näytteenä on sittenkin ansaittu.

Tästä on ilmeisesti tehty täydennety laitos, mutta olisin siitä huolimatta halunnut lukea tämän vielä pidempänä versiona, missä esimerkiksi Vince Neilin viimekesäiset esiintymiset Porisperessä ja Jurassic Rockissa sisältävä kiertue olisi mukana. Tuntuu nimittäin, että se liike, jonka nämä neljä muusiikkoa Los Angelesissa 1980-luvun alussa pistivät liikkeelle ei ole vieläkään pysähtynyt. Nyt, melkein 40 vuotta myöhemmin Vince ei tosin enää ole se sama pillumagneetti kuin ennen ja matkan varrelta on tarttunut iloja, suruja ja kiloja mukaan, mutta esimerkiksi pari vuotta sitten soitetun  jäähyväisykiertueen yhteydessä kirjoitettu sopimus siitä, ettei kukaan jäsenistä saa enää kiertää Mötley Crüe -nimellä olisi varmasti kertomisen arvoinen jupakka.

Minulle kerrottiin, että vallankumouksellista Dirtissä oli aikoinaan sen suoruus. Siihen aikaan bändikirjoissa muusikot eivät omalla äänellään kertoneet kaikkia likaisia seikkailujaan. Rohkeimmissa unauthorised-kirjoissa näitä toki kerrottiin, mutta Dirtissä Mötikät pyrkivät kertomaan pahimmat mokansa itse. Tämä ei sopisi millekään muulle bändille yhtä hyvin, sillä sekoilu on Mötley Crüen ytimessä, usein kaiken muun edellä. 1990-luvulle tultaessa tämä muodostuikin ongelmaksi, kun hahmot eivät enää kestäneet vaadittavaa päihdemäärää, ydin katosi ja jäljelle jäi epävarmuus siitä, mitä heidän oikeastaan pitäisi musiikkinsa, itsensä ja toistensa kanssa tehdä.

Sittemmin "tell all" -kirjoista on tullut arkipäiväisempiä, mutta onneksi Dirtissä on toinenkin vallankumouksellinen puoli, nimittäin neljän päihdeongelmaisen ihmisen muistoja vertaava rakenne. Kaikesta päätellen Mötikät ovat saaneet myös lukea toistensa osuudet kirjan ollessa vielä kesken, jolloin siitä muodostuu myös tietynlaista vuoropuhelua. Jotkut väitteet Strauss käy tarkastamassa litteroidun haastattelun muodossa asianosaisilta suoraan, mutta silloin kyseessä on usein joku bändin ulkopuolinen hahmo.

Kuten todettua, Mötley Crüen musiikki tai "glam metal" -maailma ei ole itseäni koskaan viehättänyt. Ostin tosin joskus Huittisten S-marketista sen vinceneilittömän levyn ja tykkäsin siitä silloin ihan. Kuuntelin sitä nyt uudestaan, ja sen grungehtava maailma tuntuu edelleen itselleni paljon mielekkäämmältä kuin bändin kasarilevyjen kiillotettu ja glittermeikattu pumppailu. Se oikeastaan onkin suurin ristiriita joka kirjasta musiikkiin liittyen löytyy: Alusta asti Mötikät kamppailevat lapsuuden traumojen ja päihteiden kanssa, mutta musiikkiin siitä heijastuu vain ikuisen nousun tunnelma. Tuska on piilotettu, bileet eivät koskaan ehdi krapulavaiheeseen.

Joka tapauksessa koska musiikki ei viehätä, kirjaa voi lukea erilaisin silmin kuin vaikkapa työkaverini Kimmo, joka Facebookissa kertoi näkevänsä tulevassa elokuvassa itsensä nuorena keravalaisena – jos LA:n, heroiinin, kokaiinin ja silikonit nyt jotenkin Keravaan voi yhdistää. Minulle kirjasta jäi päällimmäiseksi aika surullinen ja turhautunut fiilis – paitsi siis että kirjana tämä on erinomainen, siitä fiilis on oikein positiivinen. Ehkä olisi tehnyt hyvää, jos bändi olisi kokenut edes pienen notkahduksen ja selvän hetken ennen suurempaa menestystä. Tai sitten yksilöt ovat hedonismissaan täysin kykenemättömiä näkemään itseään pidemmälle. Jokainen tulee eri tavalla rankoista oloista, mutta vaikka kirjan haastattelut on tehty 1990-luvun lopulla, ei kundeista lukuisten terapiakierrosten jälkeenkään tunnu löytyvän halua ottaa vastuuta omista teoista, vaan kaikki johtuu rikkinäisestä lapsuudesta tai päihteistä.

Toki kokemukset ovat aidosti järkyttäviä, varsinkin Vincen tyttären kuolemasta kertova jakso on hyytävä. Ajatus Mötiköistä vanhempina on aika surkuhupaisa, mutta ilmeisesti ainakin Nikki ja Tommy ovat onnistuneet pitämään lapsiinsa ainakin jonkinlaisen siteen, vaikka järjestään kaikkien vaimot katoavatkin lasten ja rahojen kanssa jossain vaiheessa etäämmälle.

Onko liian ilkeää sanoa, että tämä on opettavainen ja vauhdikas tarina isoista lapsista? Minua on kiinnostanut omissa fiktionkirjoittamiskokeiluissa tämä teema aikuisista jotka ulkoistavat vastuun aina jollekulle muulle, mutta oikeastaan minun olisi pitänyt lukea tämä kirja taustamateriaaliksi.

Mötley Crüen itsensä mielestä Dr. Feelgood on heidän paras levynsä. Se on myös heidän suosituin levynsä. Myös kaksi ensimmäistä albumia miellyttävät heitä raakuudessaan. Kaksi välille jäävää levyä - Theatre of Pain ja Girls, Girls, Girls ovat ainakin Nikki Sixxin ja Mick Marsin mielestä huumepöllyissä tehtyjä yritelmiä, jotka pysyivät pinnalla muutaman vahvan singlen ansiosta.

Ajatus on mahtava osoitus maailman satunnaisuudesta. Sekoilua, pari raakaa onnistumista alkuun, sitten lisää sekoilua, selvänä hetkenä yksi mestariteos ja sitten Vincen ensimmäinen lähtö, minkä jälkeen glam metal olikin jo pois muodista. Tosin bändi julkaisi pari viikkoa sitten taas uutta musiikkia, mutta se liittyy elokuvan promotointiin. The Dirt -biisi on itse asiassa ihan hyvän kuuloinen veto.

Mitä muuta tästä voisi sanoa? Voin todellakin suositella tätä kirjaa. Isi, millaista on rock & roll? No vaikka tätä. Kihiseviä nousuja, kiukuttelua ja helvetin pitkä krapula. Ja jossain siellä joukossa hiukan musiikkiakin.

Kuten niin monesti aiemminkin, tämän kirjailijan nimi tipahteli enemmän kavereiden puheissa tai somessa kuin missään kirjallisuusmediassa. Tai siis että en ole löytänyt itselleni sopivaa kirjallisuusmediaa seurattavaksi. Pitäisi kai lukea niitä Hesarin kirja-arvosteluja aktiivisemmin. Joka tapauksessa Elena Ferranten Napoli-tetralogia (neljä kirjaa, Wikipediassa käytettiin tuota sanaa) on PUHUTTANUT KIRJAPIIREJÄ viime vuosina. Ja nyt, kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen minäkin hyppään fanittajien eli FERRANTERIEN joukkoon. Tai ainakin suhtaudun tähän kirjaan myötämielisesti, jos en nyt ihan fanita.

Vielä ennen varsinaiseen kasvispihviin pääsemistä on pakko sanoa, että en muistanutkaan miten kökkö Elisa Kirjan iPad-äppi on. JOstain syystä sivujen kääntäminen toimii muutaman sekunnin viiveellä, ja auta armias jos ruutu vahingossa kääntyy vaaka-asentoon - koko kirja sekoaa hetkeksi. Olikin miellyttävää palata takaisin Kindle-sovelluksen puolelle kun ryhdyin lukemaan The Dirt -kirjaa josta tässä blogissa myöhemmin asiaa.

Elena Ferrante on salanimi, mikä on minulle aivan se ja sama, koska en joka tapauksessa tuntisi italialaisia kirjailijoita. Aavistuksen masentavaa on se, että tämä on asia josta Ferranten kohdalla lähinnä kirjoitetaan. Miksi hän käyttää pseudonyymiä, kuka hän on oikeasti. Hesarista löysin kaksi aihetta koskevaa juttua, mutten ainuttakaan arvostelua Ferranten romaaneista. Tai sitten haku ei toiminut.

Loistava ystäväni on siis Napoliin sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirja kertoo kahdesta napolilaisessa työläislähiössä kasvavasta tytöstä ja heidän elinpiiristään. Kertojahahmo Elena (joskus Lenú) on perinteinen "kympin tyttö", ahkera suorittaja jonka eämää hallitsee epävarmuus siitä, millaisena muut hänet näkevät. Hänen loistava ystävänsä Lila taas on poikatyttö, joka ainakin päällepäin vaikuttaa itsevarmalta eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta kirjan alku oli aika jähmeä. Jostain syystä tekstin rytmi häiritsi minua aluksi. Aggressiivinen pilkutus teki kerronnasta töksähtelevää, mutta sitten joko totuin siihen, tai sitten tekstin rytmi muuttui rennommaksi. Ehkä italian kieli on kirjoitettuna lyhytrytmistä, ja suomentaja oli yrittänyt siirtää tämän suomenkieliseen muotoon. En tiedä. Italiaa en kuitenkaan osaa, joten siksi suomennos, joka kyllä kokonaisuutena tuntui toimivalta hankalan alun jälkeen.

Elenan ja Lilan kotilähiö on ahdistava paikka. Ihmiset ovat köyhiä, ja ne jotka eivät ole, ovat luultavasti hankkineet rahansa epärehellisin keinoin. Työläislapset eivät juuri koskaan poistu lähiöstään, ja sitten kun poistuvat, tuntuu Napolin keskusta kuin toiselta maailmalta.

Ferrante osaa rakentaa ympäristön ahdistavuuden tunnun todella hienosti. Lähiö tuntuu omalta valtakunnaltaan, jonka ulkopuoliset asiat rupeavat pelottamaan lukijaakin. Samoin yleistä ilmapiiriä hallitseva väkivaltaisuus ja miehisen kulttuurin kunniakäsityksen idioottimaisuus tulevat hienosti esiin. Naiseus ja naisen asema italialaisessa kulttuurissa ovatkin kirjan pääteemoja. Nuoria naisia himoitaan, heidän kunniaansa suojellaan pyytämättä, heidän eteensä ollaan valmiita tekemään vaikka mitä, vaikka toisaalta heitä ei kuunnella eikä heillä ole omiin asioihinsa kovinkaan paljon sananvaltaa.

Opettajan rohkaisemana Elena kuitenkin jatkaa opiskeluja kansakoulun jälkeen, vaikka hänen äitinsä halveksuu päätöstä. Lila ei tule kouluun vaan valitsee erilaisen polun. En viitsi spoilata, mutta tämä jännite on myös kuvattu erittäin todentuntuisesti. Tai ehkä "todentuntuisesti" on väärä sana, mutta vahvasti ja oivaltavasti.

Kirjassa viehättää sen rosoisuus, vahva tunnelma, tietynlainen "SIELUN VIISAUS" tai millä fakin nimellä sitä nyt kutsuisi ja sukupuolinen näkökulma. Myöskin kirjan rakenne on hieno. Alussa jo eläkeikäinen Elena kuulee Linan lapselta, että äiti on kadonnut. Sitten palataan lapsuuteen, ja siihen, että Lila on aina sanonut että joskus hän vielä järjestää oman katoamisensa.

Tuntuu jotenkin raskaalta, että tästäkin on nyt sitten neljä osaa kun Knausgårdin kuutonenkin on vielä kesken ja paljon muuta hienoa pitäisi lukea, mutta jossain vaiheessa minun on kyllä pakko lukea nuo muutkin osat.

Hype on siis ansaittua, tulee aktiivinen kirjabloggaajanne kertomaan teille kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen.