(**Kuten tavallista, tämäkään kirja-arvosteluni ei sisällä spoilereita**)
Donna Tarttin esikoisromaani Secret History (Jumalat juhlivat öisin) on varmasti monille tuttu.
Väite. Sitä kirjaa on myyty miljoonia kappaleita, siksi uskallan väittää näin. Varsinkin kun olet tämän blogin lukija. Me ollaan fiksua porukkaa. Just. Asiaan. To business.
Mutta onhan se kova. Se on juuri sellainen kirja jota ihmiset suosittelevat toisilleen. "Sun PITÄÄ lukea se!"
Loistava romaani. Se kirja imee mukaansa. Lue se. Tai ei se ole loistava niin kuin joku kypsä klassikko on loistava, mutta se on samaan aikaan syvällinen (tai ainakin syvällisehkö) ja superviihdyttävä.
Kymmenen vuotta Jumalien jälkeen Tartt julkaisi kakkosensa Little Friend. Olen kyllä lukenut sen, mutten oikein muista siitä mitään. Pienoinen huti, siis.
Kymmenen vuotta Pienen ystävän jälkeen saapuu Tarttin kolmas, The Goldfinch. Aikaa on jälleen ollut kypsytellä kirjaa ihan valmiiksi asti. WSOY:n FB-päivityksen perusteella ilmestyy suomeksi keväällä.
Hiljaa hyvä tulee ja muita latteuksia.
Mutta kyllä sitä kannatti odottaa. The Goldfinch on ehkä jopa parempi kuin Secret History. Se ei ole niin imevä, ja varsinkin keskivaiheillaan se käy hetken tyhjää (sivuja on Kindle-painoksessa 770, sivunumero vaihtuu vasta kahden iPadin ruudullisen jälkeen), mutta voi pojat miten upeasti Tartt on kyhännyt sen kasaan.
Ensinnäkin, The Goldfinch on hollantilaisen Carel Fabritiuksen vuonna 1654 maalaama taulu, jossa goldfinch-lajin lintu (en tiedä mikä se on suomeksi) nököttää ketjuun kiinnitettynä.
Löytyy mm. täältä.
Goldfinchin päähenkilö on newyorkilainen Theodore Decker. Kirjan alussa hän on 13-vuotias, ja odotellessaan rehtorin puhuttelua käy äitinsä kanssa taidenäyttelyssä katsomassa mamman lempitaulua, joka on tietysti tuo Goldfinch. Museossa räjähtää pommi. Äiti kuolee. Theo nappaa paniikissa arvotaulun mukaansa.
Siitä alkaa kirjan tarina. Paljastamatta liikaa kerron sen verran, että seuraavaksi Theon elämään palaa hänen juoppo ja peliriippuvainen isänsä, joka oli kadonnut sanaa sanomatta muutamaa vuotta aiemmin. Isän kanssa Theo asuu Las Vegasissa, jossa hän tutustuu venäläisen kaivosekspertin poikaan Borikseen, josta tulee hänen elinikäinen ystävänsä.
Kirja on samaan aikaan visiotaan tyrkyttämätön kronikka, Theon elämä "as is", ja melko tiivisjuoninen romaani.
Ehdottomasti upeinta tässä kirjassa on kuitenkin tapa, jolla Tartt on rakentanut Goldfinch-maalauksen tarinan kiinni Theon elämän tarinaan. Voitte kuvitella, että räjähdyksessä äitinsä menettäneen pikkupojan loppuelämää värittää tuo tapahtuma.
Mutta pääseekö Theo yli traumastaan? Ylittääkö hän jälkensä?
En ole varmaankaan koskaan ajatellut taidetta niin paljon kuin tätä lukiessani. Theon äiti oli taidefanaatikko - tai taiteen rakastaja. Toisaalta kirjassa on taitava entisöijä ja antiikkiesineiden rakastaja Hobie, joka osaa tehdä uusistakin esineistä patinoituneita. Theokin on rikki, minkä hän pystyy peittämään jopa Hobielta. VOI ETTÄ SITÄ SYMBOLIIKKAA. Hienoutta, upeutta, palvon, rakastan.
Kirjan nuoruusvaiheen Tartt on kirjoittanut hienosti niin, että lukija ajattelee 13-vuotiaan ajatuksia. Hän ei näe isompaa kuvaa, eikä omien tekojensa syitä tai seurauksia. Vanhempana Theo pystyy jo analysoimaan itseään, ja kirjan lopussa hänellä onkin valmiina hengästyttävän upea parikymmentäsivuinen selitys siitä, miltä hänen elämänsä on tuntunut.
Siis ihan kirjaimellisesti haukoin henkeä. Tai miten se tapahtuu? No, sanotaan että pidätin henkeä! Tuossa kirjan lopussa siis. Tartt vyöryttää tiiviin ja vettäpitävän selityksen sille, miten vanhan taulun ja rikkinäisen pojan elämät liittyvät toisiinsa.
And as much as I’d like to believe there’s a
truth beyond illusion, I’ve come to believe that there’s no truth beyond
illusion. Because, between ‘reality’ on the one hand, and the point
where the mind strikes reality, there’s a middle zone, a rainbow edge
where beauty comes into being, where two very different surfaces mingle
and blur to provide what life does not: and this is the space where all
art exists, and all magic.
Kuten totesin, kirjan keskivaiheilla olin jo pikkaisen taipuvainen pitämään tätä epäonnistumisena. Theon elämässä oli pitkä masennuskausi, ja kirjakin jauhoi paikallaan. Mutta kaikelle oli näköjään syynsä. Tarttilla on ollut aikaa rytmittää kirja oikein.
Pitkien ja ajatuksia herättävien romaanien ystävät: Lukekaa nyt jumalauta tämä kirja. Ette pety.
Jotain kirjan loistavuudesta kertoo sekin, että tästä kertyi Amazonin quote-pankkiin suurempi määrä lainauksia kuin mistään muusta lukemastani kirjasta. Tai no okei, Infinite Jestistä taisi olla nememän, mutta se onkin kaikin puolin omassa liigassaan.
What was that line from Yeats, about the bemused
Chinese sages? All things fall and are built again. Ancient glittering
eyes. This was wisdom. People had been raging and weeping and destroying
things for centuries and wailing about their puny individual lives,
when – what was the point? All this useless sorrow? Consider the lilies
of the field. Why did anyone ever worry about anything? Weren’t we, as
sentient beings, put upon the earth to be happy, in the brief time
allotted to us?
Ja vielä lopuksi:
We have art in order not to die from the truth. - Nietzsche
