Hmm, otsikkoa ei ole sitten tarkoitettu sovinistiseksi, akka-sana on minusta ihan positiivinen sana.
Warner ja Sony julkaisivat samana päivänä näiden kahden naisen uudet levyt. Molemmilla on taustallaan merkittävää aiempaa menestystä, joten molemmat uskalsivat lähteä tällaiseen nokkapokkaan.
Kun kummalta tahansa artistilta kysytään, mitään vastakkainasettelua ei tietenkään ole, eikä musiikki muutenkaan ole kilpailu, mutta blogimerkinnän viihteellistämiseksi asetan levyt tässä skabaavaan vertailuun. Levy-yhtiöt kyllä tietävät milloin muut julkaisevat levyjä, eli osittain tässä on tietoista skabahakuakin mukana.
Minä olen kuunnellut molempia levyjä useaan kertaan kuluneella viikolla, ja uskallan tällä mandaatilla (by the power invested in me - oikeastaan ainoa syy miksi ikinä suostuisin menemään kirkossa naimisiin olis se et jos matkustais ulkomaille ja sais kuulla tuon lauseen, se on niin hieno, mutta tämä oli sivuasia) arvioida näitä "LÄTTYJÄ".
Ei tarvi jännittää, voin heti kättelyssä kertoa, että Laura Närhen levy Tuhlari on näistä kahdesta parempi. Se on jotenkin JÄNNÄ miten Laura Närhi onnistui heti ekalla soololevyllään niin hyvin, ja tämä toinen on vielä parempi. Ajattelin silloin ekan soolon tullessa että se olis jotenkin indiempi eli vaikeampi, mutta sehän kasvoikin herkäksi hittilevyksi.
Matti Mikkola on tuottanut myös tämän toisen soolon. Mikkola on tehnyt viime vuosina hienoa jälkeä, ja horjuttaa Jukka Immosen asemaa Suomen kovimpana tuottajana - sellaisena joka osaa yhdistää mielenkiintoisen tuotantojäljen kaupalliseen kiinnostavuuteen.
En varsinaisesti jaksa kuunnella suomalaisten naislaulajien levyjä kokonaan - poikkeuksena Chisun Vapaa ja yksin. Laura Närhen levyä olen kuitenkin kuunnellut kokonaan jo monta kertaa. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan nais-laulaja-lauluntekijöitä, mutta en vain kotimaisia tämän genren edustajia liiemmälti jaksa levymitassa kuunnella, vaikka Jenni Vartiaisen et al singleistä pidänkin.
Tuhlari soundaa isolta. Mikkolan ja kahden The Sounds -jäbän säveltämä avausbiisi Onnellinen lyö heti tyhjät pois. Iso, syntikkapohjainen biisi, vahva sanoitus. Moderni Kaija Koo, joka minun suustani on kehu, koska Kaija Koo on paras. Iso ja rehevä syntikkameno muutenkin. Culture Club ja Kaija Koo kohtaavat. Mutta mikä tärkeintä, monta MONTA vahvaa biisiä.
Ehkä ainoa harha-askel on Hetken tie on kevyt -cover. Se on jotenkin niin ilmeinen. En sitten tiedä onko tuottaja tyrkyttänyt hengentuotettaan, mutta en lämpene uustulkinnalle yhtään. Tuosta otsikossa mainitusta emansipaatiosta paras esimerkki on Erinin kanssa laulettu Siskoni, joka on vastustamattoman IHANA. Kuka olisi vuonna 2000 uskonut, että Kemopetrolin ETEERINEN laulaja ja Nylon Beatin nätti brunette tekevät 2012 mahtavan yhteissinglen? Herkän!
Anna Puu, Anna Booster, Anna Boo.
Minusta Anna Puu on sympaattinen artisti ja hänellä on useita hyviä biisejä. Uusin, kolmas levynsä Antaudun on kuitenkin raivostuttavan IHANKIVA levy. Resepti on sama kuin aiemminkin: Anna, Jukka Immonen, Knipi ja Lasse Kurki kokoontuvat studioon puuhastelemaan, ja tuloksena on tyylikästä, kaunista ja harmitonta pehmeää poppista. Kaksi ekaa levyä tällä kaavalla myivät jumalattomasti, ja ehkä tämäkin myy, mutta en kyllä muutaman singlepoiminnan lisäksi oikein jaksa innostua. Läpikuuntelu käy työstä.
Nykyään iltapäivälehdet ja viihdemediat eivät enää uutisoi sitä, että suosittu artisti tekee uuden levyn. Siksi Anna Puustakin on pitänyt keksiä jotain muuta uutisoitavaa. TA - DAA, Anna on värjännyt hiuksensa punaisiksi! HURJA MUODONMUUTOS! Kauniilta hän toki näyttää, mutta rauhoitutaanpa nyt siellä Maikkarin viihteissä, kyllä tästä varsin hyvin kuvan kohteen tunnistaa.
Jos haluat ärtymystä herättämätöntä kivaa poppista, osta Antaudun. Jos haluat isolla pensselillä maalattua ja hyvin sävellettyä poppista, osta Tuhlari. Minusta Anaal Nathrakin Vanitas on parempi kuin kumpikaan näistä, mutta sen levyn arvostelen myöhemmin.
Huomionarvoista on näissä levynkansissa se, että kumpikaan ei katso kannessa alaspäin, vaikka herkät naislaulajat katsovat alaspäin. Anna Puu sentään katsoo alaspäin Kolme pientä sanaa -singlen (joka on hieno biisi) kannessa.
Oon samaa mieltä molemmista levyistä, muutamalla huomiolla.
- Mikkolan osuus Närhen albumissa on niin suuri, että se voisi toisessa maailmassa olla nimetty Laura & Matti -nimikkeen alle.
- Hetken tie on kevyt on tietysti Aku Louhimiehen aloitteesta alun perin tehty ja se olisi ollut kaupallisessa mielessä hölmöä jättää levyltä pois.
- Varjo on minun suosikkibiisini Närhen levyltä.
- Minä pidän Anna Puusta, muuta tämä kolmas albumi on vähän turhan suoraa tasahiihtoa.
- Molempien soundissa on ajantasaista indiekaikua, tosin kaupalliseen tuotantoon muuten yhdistettynä
Tää on vissiin joku GOogle+ -bugi, mut nyt toi sun avatarkuva näkyy järkyn isona eikä kommenttia pysty lukemaan :(
Kappas kehveliä, sano! Kokeillaas copypastettaa sama teksti anonyyminä.
Oon samaa mieltä molemmista levyistä, muutamalla huomiolla.
- Mikkolan osuus Närhen albumissa on niin suuri, että se voisi toisessa maailmassa olla nimetty Laura & Matti -nimikkeen alle.
- Hetken tie on kevyt on tietysti Aku Louhimiehen aloitteesta alun perin tehty ja se olisi ollut kaupallisessa mielessä hölmöä jättää levyltä pois.
- Varjo on minun suosikkibiisini Närhen levyltä.
- Minä pidän Anna Puusta, muuta tämä kolmas albumi on vähän turhan suoraa tasahiihtoa.
- Molempien soundissa on ajantasaista indiekaikua, tosin kaupalliseen tuotantoon muuten yhdistettynä
Viimeisestä kohdasta olen täsmälleen samaa mieltä. Tekijät ovat niin sanotusti olleet tietoisia päivän indiesoundista, mutta Boon levy häviää nimenomaan persoonattomuudessa ja tatsin puutteessa.
Anna Puu "pehmeää harmitonta poppista". Oletko oikeasti kuunnellut levyn läpi ajatuksen kanssa? Synkempää levyä paria biisiä lukuunottamatta ei suomalaiselta naisartistilta ole tullut miesmuistiin. Jos jompaa kumpaa pitäisi sanoa popiksi niin se on Närhi.
Ilolla ja kiinnostuneena odottelin kumpaakin levyä ja tässä yön yli mietittyäni uskallan sanoa, että hyviä levyjä kumpikin. Anna Puu on löytänyt uutta tatsia musiikkiinsa, vaikka paljon tuttua ja turvallista on mukana. Närhi puolestaan toi markkinoille yllättävän poppis levyn, joka iskee meikään helposti. Pakko kuitenkin sanoa, että Anna Puun herkkyys vetoaa enemmän, Tuhlarilta löytyy kuitenkin pari höhlempääkin hetkeä (Hetken tie on kevyt ja rasittavan hirveä Varjo biisin kertsi).
Höh, kirjoitin tänne eilen kommentin, mutta se ei olekaan tallentunut.
Anna Puun tekstien aiheet ovat juu synkempiä kuin sillä edellisellä, mutta ei se tunnelma oikein välittynyt. ENemmän hänen musiikistaan välittyy edelleen sellainen raukea sunnuntaipäivä 70-luvun arvokankaasta tehdyn verhon läpi suodatetussa auringossa.
Pop ei tässä ollut mikään negatiivinen määre. ANna Puu tekee folkahtavaa poppista, Laura Närhi isoa syntikkapoppia.
Hienoa että tämä väkinäiseksikin pelattu vastakkainasettelu aiheuttaa mielipiteidenvaihtoa.
JÄNNÄ nähdä miten ensi viikon sunnuntaina albumilistalla järjestytään.
Luultavasti järjestyksestä listalla ei tule olemaan epäselvyyttä. Toisen levyn ilmestymisestä olen saanut tietoa monesta tuutista, toisen ilmestymispäivämäärän huomasin Anttilan kuvastosta...
... ja oikeassa olin.
En tiedä kuinka iso ero oli, mutta Anna Puun eduksihan tuo tosiaan ratkesi. Levy-yhtiö tiedotti että Närheä oli SHIPATTU (joka ei siis määritä listasijoitusta) reilusti yli 10 000 kpl.
Robin voitti kuitenkin molemmat. Just chillin'