Minulle Beck on ollut tärkein joskus Odelayn ja Mellow Goldin aikaan. Muistan kun tavattiin istua ystäväni Kimmon keittiössä lauantaiöisin ja kuunnella Shit kicking truck driving neighbours downstairsia. Pelattiin Magic the Gatheringia ja keitettiin nuudeleita. Miten Kimmon vanhemmat saivat koskaan nukuttua, se on mysteeri, muttei kuulu tähän. Täydellistä slacker-musaa slacker-vaiheen nuorille siis.
Sea Change osui myös tärkeään hukassa olemiseen kohtaan varhaista aikuisuuttani, ja sitäkin on tullut kuunneltua paljon.
Modern Guiltia en oikein tajunnut, enkä tätäkään levyä varsinaisesti osannut odottaa.
Morning Phase iski HETI kun kuulin sen pari viikkoa sitten ensi kertaa. Olin töissä, ja kuuntelin levyä kuulokkeilla. Uppouduin täysin Beck Hansenin luomaan maailmaan, joka on paljon velkaa Sea Changelle, mutta joka on silti tavallaan sen vastakohta.
Sea Change on luovuttanut ja itseensä käpertynyt. Morning Phase on hidas ja raukea herääminen maailman kauneimpaan aamuun. Herääminen tapahtuu toki surullisena, mutta ei luovuttaneena.
Woke up this morning/ From a long night in the storm/ Looked up this morning/ Saw the roses full of thornsPaitsi että levy on tunnelmaltaan velkaa Sea Changelle, sillä soittaa myös paljon samoja heppuja. Myös Beckin isä on mukana, orkestraatiota tekemässä.
Levy on täydellisen hallittu alusta loppuun. Minulle on ihan se ja sama vaikka Beck olisi keksinyt nämä temput jo mainitulla sisarlevyllä - tämä musiikki tulee jostain Beckin sisältä, eikä hän ole liikaa ajatellut sitä. En oikein osaa selittää mitä tarkoitan, mutta Morning Phasea kuunnellessa tulee pakonomainen tarve huokailla syvään. Samalla vähän itkettää, vaikkei tiedä miksi.
Levyllä on myös omituisen tenhoava uudelleenkuunteluarvo. Ensimmäisellä istumalla kuuntelin levyn kolmesti, ja nytkin yleensä tuplat joka kuuntelukerralla. Se on se tunnelma. Tenho. Imu.
Beck on muutenkin mahtavanoloinen tyyppi. Nihilistisen lämpimästä puolivitsikkäästä altsupörisijästä kasvoi levollinen aikuisten miesten itkettäjä.
Voi helvetti sentään, kuunnelkaa vaikka Wave, tai Morning, tai Blue Moon, tai Blackbird Chain. Tai - jos uskallatte - levyn päättävä Waking Light.
Kauneinta musiikkia mitä olen pitkään aikaan kuullut.
Onpas tosiaankin hieno levy!
Tässä kun toipilaana on joutunut pakosti ottamaan lungisti, niin on tullut kuunneltua todella paljon. Tenhoa ei vähentäne se, että itsellekin tuo Sea Change kovasti maistui. Sen hienous tuli aikoinaan todella älyttyä vasta hieman jälkijunassa. Ja pentele, täytyykin laittaa Sea Change heti soimaan pitkästä aikaa!
Minulla on myös teoria siihen, miksi laitat tämän levyn usein uudestaan soimaan: Nimittäin etenkin levyn päättävä biisikolmikko on timanttinen - todella vaikuttava lopetus albumille.
Lopuksi voisi vielä hieman jälkiviisaasti todeta, että tätähän se Scott Pilgrim vs. World -leffan soundtrackilta löytynyt hieno Ramona -biisi enteili!
Hyvin summattu Kai! Levyn tunnelma pysyy myös hyvin kasassa koko levyn läpi.
"Morning Phasea kuunnellessa tulee pakonomainen tarve huokailla syvään. Samalla vähän itkettää, vaikkei tiedä miksi. "
Ei paljon lisättävää. Taisin aina välillä unohtaa hengittää. Tätä on kauneus.