Henry Miller - Tropic of Cancer (Kravun kääntöpiiri)
Pitkään oli ollut ajatuksissani lukea tämä, mutta epämääräisistä syistä se oli jäänyt. Onhan tämä kuitenkin usein mainittu klassikko, joka tosin on sikäli palannut historiansa alkuun, että se on jälleen hiukan sopimaton ja mauton. Taustaksi: Miller kirjoitti tämän 1930-luvun alussa, mutta kirja julkaistiin USA:ssa vasta 1960, koska sitä pidettiin liian pornografisena. Nykysilmin luettuna kirja on paikoin ankean maskuliininen. Kaikki vastaantulevat naiset ovat huoria, jopa Pariisi on huora jota Miller jenkkiystävineen nussii kunnes se ryhtyy vaatimaan heiltä jotain takaisin. Tässä tosin saattaa olla koko kirjan idea. En silti usko, että Miller ajatteli naiskuvansa parodiseksi, omaelämäkerrallinen romaani heijastelee tuon ajan renttunen asenteita vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Mutta on romaanissa paljon hyvääkin. Sen hengästyttävä pahoinvoivan humalainen spermasuihku istahtaa modernismin kaanoniin, eikä autofiktiivisyys estä sen yleismaailmallisuutta. Miller luotaa ihmisyyttä, mutta samalla aikaa, ja erityisesti aikaa yhtenä ulottuvuutena.
On the meridian of time there is no injustice: there is only the poetry of motion creating the illusion of truth and drama.
Erityisesti romaanin alussa koettu alkutilanteen luotaus värisyttelee tavalla jota kirjallisuudesta haen. Itse asiassa Miller toteaa Tropic of Cancerin sivuilla, että romaaneista tulisi etsiä osia jotka tekevät kokonaisuudesta arvokkaan. Juuri sellainen romaani Tropic of Cancer on. Ei juonellinen, paikoin turruttava loputtomissa huoritteluissaan ja panokohtauksissaan, mutta välähdyksinä kipeän elinvoimainen ja viisauden äärelle johdattava.
The cancer of time is eating us away. Our heroes have killed themselves, or are killing themselves. The hero, then, is not Time, but Timelessness.
Musiikki on yksi romaanin kantavista voimista. Päähenkilö on Millerin tapaan paikkaansa ja uraansa etsivä kirjailija, mutta sanataiteen sijasta Miller pitää musiikkia suurimmassa arvossa. Tässä lainauksessa hän on tavoittanut samalla yhtyeeni Haamuvaltakunnan ytimen:
To sing you must first open your mouth. You must have a pair of lungs, and a little knowledge of music. It is not necessary to have an accordion, or a guitar. The essential thing is to want to sing. This then is a song. I am singing.
Sami Kuusela - Pohjalta - Happoradion tarina
En ole suuri bändielämäkertojen ystävä. Olen todennut tämän blogissa monesti aiemminkin, mutta niiden kaavamaisuus ja markkinoinnillinen luonne hankaavat vastaan. Poikkeuksiakin toki on.
Sain kuitenkin tämän Happis-kirjan postissa, ja olen pitkään pitänyt bändistä, joten päätin tarttua toimeen. Selvisi, että osaltaan kirjassa oli mainittuja bändikirjojen ongelmia, mutta osaltaan se oli oikein onnistunut.
Ensin pitää mainita aiheen rajauksesta sen verran, että kaikista eniten tämä oli Aki Tykin tarina. Rajaus johtuu joko siitä, että mitä suurimmassa määrin Aki Tykki on tärkein osa Happoradiota, siitä että hän puhui haastatteluissa eniten, tai siitä että kirjailija Sami Kuusela ja Aki Tykki ovat läheisiä keskenään jolloin rajaus tuli ikään kuin kiinnostuksen sanelemana.
Ei rajaus paljoa häirinnyt, ja kyllä muutkin jäsenet saavat perkausta, mutta dramaturgiassa ja kronologiassa kirja seuraa lämpimän ymmärtävästi ja syvällisesti Tykärin jalanjälkiä. Olin joskus googlannut jäsenten oikeat nimet, mutta olin totaalisesti unohtanut, että Aki on oikeasti Jussi, kuten minäkin. Huippaa. Jatkan Tykiksi kutsumista.
Hyvää kirjassa oli lämpimän otteen lisäksi se, että se oli kohteensa näköinen. Se pyrki selvittämään ja ymmärtämään kohdettaan. Miksi Happoradio on sellainen kuin se on. Mikä Happoradiossa on ainutlaatuista.
Huonompaa kirjassa oli ajoittain lepsu ja formaattiin sopimaton kieli. Suurinta murhetta aiheuttivat sanomisesta käytetyt muut verbit. Minusta vain lastenkirjoissa henkilö "tuhahtaa", "naurahtaa", "töräyttää" tai "puuskahtaa". Jos tunnetila ei käy lainauksesta ilmi, kannattaa asiasisältö kirjoittaa auki sanallisesti. Tai tällaisen dogman alla minä elän. Myös tekstin tietty kaverillisuus häiritsi otetta. Kirja oli kohtelias ja paikoin ulkokultainen. Oli selvästi päätetty, että kerrotaan "kaikki", ja tämä fiilis välittyi (tämä siis kehu, rohkeitakin asioita paljastettiin), mutta kuvailuissaan ja arveluissaan Kuusela päätyy välillä hymistelemään ilmiselville alkoholiongelmille vähän setämäisellä tavalla.
Ei siis paras lukemani bändikirja, mutta rennosta ja kaverillisesta otteesta johtuen lukemisen jälkeen tuntuu, että tunnen bändin jäsenet paremmin, ja että olemme toisillemme läheisiä (disclaimer: tunnen kyllä Happikset työn kautta, mukavia sällejä kaikki tyynni), vaikka he eivät samaan aikaan ole lukeneet vastaavaa paljastuskirjaa minusta.
J. M. G. Le Clezio - The Giants
Tämä se on villi kirja. Luin tämän toiseen kertaan, koska ensimmäisestä on aikaa ja tämä kirja ei kertaluvulla kulu. Le Clezio sai Nobelin vuonna 2008, jolloin Nobel-akatemia kuvaili hänen työtään "runollisesta seikkailullisuudesta ja aistillisesta ekstaasista". Koska tätä romaania on vaikea pukea sanoiksi, allekirjoitan ensihätään tuon palkintoraadin kuvailun (vaikkei palkinto toki tullut tästä 1973 julkaistusta romaanista yksinään).
Lyhyesti kuvailtuna The Giants kertoo aavikolla nököttävästä Hyperpolis-supermarketista ja sen liepeillä olevista ihmisistä. Kahdesta työntekijästä, työntekijän ystävästä ja lähistöllä asuvasta mykästä pojasta. He kaikki ovat vastentahtoisia silminnäkijöitä ja sivullisia Hyperpoliksen edustamalle kulutusyhteiskunnalle. "Rauhallisuudeksi" kutsuttu tyttö ei kestä Hyperpoliksen valoja ja jatkuvaa viestitulvaa, "Koneiksi" kutsuttu talonmies-mekaanikko ei kestä varomattomasti ilmaan heiteltyjä sanoja, "Rauhallisuuden" infotiskillä työskentelevä ystävä haluaisi tehdä jotain muuta, ja lähistöllä asuva "Tyhmä Bogo" on Koneiden tapaan sanoille allerginen.
The Giants (kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu) on abstraktiuden ja runollisuuden lisäksi selkeästi kapitalismin ja erityisesti sen symbolina näyttäytyvän mainonnan vastainen romaani. Usein kapitalismikritiikit ovat melko lapsellista hamppukaupunki-faabelia, mutta Giants puree. Kaikkialla läsnä olevat Yhtiöt ovat ottaneet sanat ja ajatukset haltuunsa, eikä kenelläkään ole enää kykyä tai halua ajatella itsenäisesti. Armoton keinovalo tunkeutuu kaikkialle ja lamauttaa aistit. Mainosviestit turruttavat ajattelun.
No, nyt kun yritän kuvailla The Giantsin tehoa, alkaa se vaikuttaa lapselliselta. Mutta sitä se ei ole! Se järisyttää. Ei niinkään argumenteillaan, vaan runollisen temponsa vahvistamalla sanojen voimalla. Jos haluat lukea kirjoja jotka tuntuvat, lue tämä.
Esther Perel - Mating In Captivity
Mielestäni tämän kirjan nimessä on hauska kaksoismerkitys. Eläintarhan eläimiä yritetään saada parittelemaan, ja se on hankalaa. Pitkän ihmissuhteen häkissä olevia ihmisiä yritetään saada parittelemaan, ja se on hankalaa.
Esther Perel on amerikkalainen psykoterapeutti, joka avaa tässä kirjassa mielenkiintoisella tavalla nyky-yhteiskunnan avioliitoista löytyvää seksuaalisuutta potilaskertomustensa avulla. Hän pitää vastaanottoa New Yorkissa ja tietyt ajatusmallit ovat selkeästi amerikkalaisia, mutta kyllä eurooppalainenkin lukija löytää tästä paljon kaikupintaa.
In fact, security and passion are two separate, fundamental human needs that spring from different motives and tend to pull us in different directions.
Kirjan suurin oivallus on se, että turvallinen romanttinen rakkaus ja eroottisuuden kokemus viihtyvät eri kasvualustoilla, ja näiden yhteensovittaminen on se pitkien parisuhteiden iso urakka. Rakkaus pitää turvallisuuden tunteesta, läheisyydestä ja luottamuksesta, mutta eroottisuus vaatii eriytyneisyyden ja itsen kokemusta, tiettyä vierautta jotta voi heittäytyä viettiensä vietäväksi.
Samalla Perel puhuu odotuksista joita kulttuuri ja viihde ihmisten seksuaalisuudelle asettavat. Kun näihin odotuksiin yhdistetään mainittu rakkauden ja eroottisuuden erinapaisuus on jälki joskus rumaa. Pettämistä, salasuhteita, katkeruutta kumppania kohtaan. Eroottisuuden luonteen ymmärtäminen yhteisen avoimesti ja totta kai kommunikointi auttaisivat. Helpommin sanottu kuin tehty, tietysti.
Paljon kietoutuu kumppanin "omistamisen" teemaan ja romanttisen rakkauden ideaan istutetun mustasukkaisuuden ympärille. Eroottisuus tarvitsee epävarmuutta, tuntematonta tilaa ihmisten välille. Tämän tuntemattoman saavuttamiseksi saattaa riittää, jos lakkaamme ajattelemasta kumppanejamme "varmoina" ja "ominamme".
Love enjoys knowing everything about you; desire needs mystery. Love likes to shrink the distance that exists between me and you, while desire is energized by it. If intimacy grows through repetition and familiarity, eroticism is numbed by repetition. It thrives on the mysterious, the novel, and the unexpected. Love is about having; desire is about wanting.
Seksuaalisuuden luonnetta esitellessään Perel esittää rohkeitakin ajatuksia, ainakin tietyin Twitter-lasein luettuna. Miettikääpä vaikka seuraava pätkä suomeksi kirjoitettuna 60-vuotiaan miesterapeutin uudessa kirjassa:
I’d like to suggest that we might have more exciting, playful, even frivolous sex if we were less constrained by our cultural penchant for democracy in the bedroom.
Ollakseen amerikkalainen tietokirja tässä on aika vähän toistoa, mutta kyllä loppua kohden siihenkin perisyntiin päästään. Mating In Captivitya tuskin kannattaa pitää raamattuna, yhtenä ja ainoana totuutena, mutta mielenkiintoisia ajatuksia se varmasti herättää, suosittelen.
Kaplas, Haarma, Mattila - Popmusiikin uusi aika
Kahden musatoimittajaveteraanin (Mattila, Haarma) ja nuoremman polven toimittajan (Kaplas) kirjoittama kirja suomipopin synnystä ja valtakaudesta on mielenkiintoinen tietokirja. Toteutustavaksi on valittu mm. Please Kill Me -kirjasta tuttu "sanallinen historia", eli luvut koostuvat asiasta enemmän tai vähemmän tietävien ihmisten lainauksista. On mukaan onneksi ympätty muutama esseekin, onneksi, sillä ilman niitä kirjan analyyttinen anti jäisi ohuemmaksi.
Taustatyö on ollut laajaa ja huolellista, sillä haastateltavia on lähemmäs sata. Kirja etenee aihepiireittäin, eniten aihetta käsitellään tekijyyden eri aspektien kautta. Mukana on myös paljon musabisnestä, mikä oli miellyttävä lisä. Onpa radio-osiossa haastateltu myös tämän blogin kirjoittajaa, mikä oli tietysti kunnia.
Ymmärrän, että mielipidettä kuhunkin asiaan pitää kysyä enemmältä kuin yhdeltä ihmiseltä, mutta paikoin samanmielisten kommenttien toisto kävi raskaaksi, ja aiheutti kaipauksen perinteisempää kerrontamuotoa kohtaan. Mutta kuten Please Kill Me -punkhistoriikkia lukiessa, myös Popmusiikin uutta aikaa lukiessa osallisten omaan ääneen kerrotut kannat toivat aiheen lähelle. Pidin myös siitä, ettei kaikista aiheista oltu pyritty hakemaan konsensusta, vaan melko rohkeasti arvottamatta jätetty erimieliset kannat kirjaan.
Ilmiselvästi kaikille vähänkin aiheesta kiinnostuneille tarpeellinen teos. Samalla hieno toteemipaalu suomenkielisen popmusiikin asemasta ja vallasta maassamme.
Sylvia Plath - Ariel
Tätä ennen olin lukenut Sylvia Plathilta vain hänen ainoaksi jääneen romaaninsa, Bell Jarin, joka – kuten linkin takaa löytyvästä arviostanikin selviää – jätti jäljen. No, Ariel ei tyytynyt vain jättämään jälkeä, vaan viilsi syvälle.
Kyseinen runokokoelma julkaistiin postuumisti ja se koostuu Plathin joitain kuukausia ennen kuolemaansa kirjoittamista kauniisti soivista mutta brutaalin synkistä runoista. Ennen Arielia kirjailija oli yrittänyt itsemurhaa jo kerran, ja ollut sen jälkeen sairaalahoidossa. Kaikki nämä kokemukset heijastuvat Arielista, mutta myös ero aviomies Ted Hughesista.
Kuten todettua, Arielin runot ovat tiivistä ja hienosti soivaa lyriikkaa. Ne ovat kauniita, mutta lohduttomia. Verrattuna niin ikään postuumisti julkaistuun, mutta ajallisesti Arielia edeltäviä runoja sisältävään Crossing the Water -kokoelmaan (joka minulla on kesken), on Ariel henkilökohtaisempi ja kieleltään tarkempi. Vaikka runot on selkeästi kirjoitettu tunnemyrskyssä, Plath on syventynyt tekemään niistä vaivattomasti rullaavia, mutta silti syvällisiä. Tai, nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, ehkä hän ei ollut tunnemyrskyssä, ehkä hän oli rauhallinen koska tiesi mitä halusi sanoa, tai oli jopa luovuttanut sen tosiasian edessä, ettei hänellä ollut enää halua elää.
Joka tapauksessa Arielin lukeminen oli pakko tehdä pienissä erissä, koska sen runot ottavat paljon tilaa kun pääsevät suusta sisään. Paljon pureskeltavaa, mutta sopivina annoksina äärimmäisen tarpeellista ja tietyllä tavalla jopa nautittavaa sanataidetta.
I am terrified by this dark thing
That sleeps in me;
All day I feel its soft, feathery turnings, its malignity.
