Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

 Albert Camus - Sivullinen

Harmillisesti lukemisesta on ehtinyt kulua useampi kuukausi nyt kun kirjoitan tätä arviota. Sivullinen on pyörinyt lukulistallani pitkään, mutta kesäloman kunniaksi korkkasin sen vihdoin. Kirja on pieni, tiivis ja tunnelmaltaan erittäin mieleenjäävä.
Lukematta ns. virallista analyysia suhtaudun tähän pienellä varauksella. Tai pikemminkin niin, että lukiessa kirjan lakoninen tyyli ja painostavan välinpitämätön tunnelma kyllä tekivät vaikutuksen, mutta sisältö tuntui jopa vähän liian paljaalta.
Kirja ei kuitenkaan jättänyt rauhaan lukemisen jälkeenkään. Päähenkilön teot ja niiden seuraukset pyörivät mielessä. Mitä "Kamyy" väittää? Väittääkö hän mitään? Mitä meidän pitäisi ajatella päähenkilöstä?
Mielenkiintoinen yksityiskohta on esimerkiksi se, että kirjan esittelytekstissä korostetaan, että päähenkilö Meursault "onnettoman sattuman seurauksena" ampuu miehen. Sen verran tässä spoilaan, että Camus'n tapa esittää tuo avainkohtaus antaa kyllä ymmärtää, että Meursault nimenomaan suunnitelmallisesti lähtee uudestaan aseen kanssa rannalle, eikä mitenkään täysin vahingossa tule tappaneeksi arabia (Oli upea tajuta mistä The Curen Killing of an Arab -biisin nimi tulee. Nykyään nimi toki canceloitu), vaikka hänen eleetön välinpitämättömyytensä tavallaan muuta esittääkin.
Jahkaan yhtä kohtausta, koska se on tapahtumallisesti koko romaanin ydin: Meursault saa kuolemantuomion, osin koska ei kykene osoittamaan sellaista sympatiaa muita ihmisiä kohtaan jota yhteiskunta häneltä odottaisi. Hän on tavallaan tietämättömässä tyhmyydessään periaatteen ihminen, joka toimii oman totuutensa mukaan, eikä osaa mitään muuta.
Toista maailmansotaa edeltävissä tunnelmissa ja sen aikana syntynyt romaani esittää sittemmin teiniyden ytimeen pesiytyneen kysymyksen: Onko millään mitään väliä? Tai ehkä ennemmin väitteen: Millään ei ole mitään väliä.
Romaanina Sivullinen on taitava. Niukka kieli soi Meursaultin ajatuksia, koko maailma vain taustakohinaa hänen välinpitämättömyydessään. Näin post-ironisena aikana luettuna Meursaultin toimia seuratessa herää silti ajatus, että kyllä hän välittää. Hän ei vain oikein osaa ilmaista tunteitaan. Tai sitten hänen nepsyydelleen ei osata antaa oikeanlaista tilaa, ja se ymmärretään väärin.
Nämä ovat nyt aika villejä tajunnanvirtaisia tulkintoja, älkää laittako liian suurta painoa.
Mielenkiintoinen kirja, ansainnut klassikkostatuksensa.

Ernest Hemingway - The Sun Also Rises

Henry Millerin Kravun kääntöpiirin luettuani mietin, että ihan hieno kirja, mutta "amerikkalainen mies panee Pariisissa" -genre on nyt hetkeksi nähty. Vaan niin huomaan lukevani Hemingwayn debyyttiromaania, jonka alkupuoli on varhaisempi versio Kravun kääntöpiirin tapahtumista.
Hemingway kirjoitti romaanin todellisiin tapahtumiin perustuen, muttei niitä toisintaen. Kirjassa brittiläiset ja amerikkalaiset "expatit" kiertävät Pariisin kahviloita ja etsivät seuraa vastakkaisesta sukupuolesta.
Päähenkilö Jake on ehkä kai ihastunut perijätär Brettiin, jolle vanhemmat herrasmiehet maksavat seurasta, kunnes Brettin kihlattu saapuu taas kuvioihin. Brett ei ole kiinnostunut Jakesta, mikä harmittaa ryyppäyksen ohessa Jakea. Kun sekalainen seurakunta kirjan toisella puolikkaalla matkustaa Pamplonaan seuraamaan härkätaistelua, samainen Brett tietysti ihastuu nuoreen härkätaistelijaan, mistä seuraa sitten monenlaista harmia.
Teemallisesti Hemingway käsittelee ensimmäisen maailmansodan arpeuttamaa "kadonnutta sukupolvea", joka toden totta kokoontui Pariisissa. Tympeä maailmankuva ja naisvihalla flirttaileva asenne (jep, aikakautensa tuote, mutta tunkkaista sitä on silti lukea) tekevät romaanista lopulta aika ohuen, vaikka Hemingwayn tapa kuljettaa romaania, taloudellinen mutta tyylikäs kieli ja henkilöhahmot lisäävätkin mielenkiintoa.
Mutta uusin taas lupaukseni, ei enää romaaneja joissa alkoholisoituvat miestoimittajat/kirjailijat paneskelevat Pariisissa. Olen kauan sitten lukenut Hemingwayn omaelämäkerrallisen Nuoruuteni Pariisin, mutta se oli muistaakseni tylsempi.

Frank Herbert - The Dune Messiah

Koska Dennis Villeneuven kolmas Dyyni-leffa perustuu tähän kirjaan, halusin lukea sen. Olen lukenut alkuperäisen Dyynin jo joskus lukiossa ja myöhemmin uudestaan englanniksi. Se on mestariteos, mutta olin aina vierastanut näitä jatko-osia ristiriitaisista arvioista johtuen. Dune Messiah yli 1o vuoden päästä siitä, mihin Dune-romaani (ja toinen elokuva) jäi: Paul Atreidesista on tullut koko universumin keisari ja puolijumala, Muad'Dib.
Romaani keskittyy hyvin tiiviisti Atreidesin hoviin. Hän meni poliittisista syistä naimisiin entisen keisarin tyttären kanssa, mutta Zendayan esittämä aavikkoleidi Chani on tietysti se Paulin todellinen sydämen valittu. Tässä romaanissa Chanikin alkaa jo oireilla Paulin näkyjen ja messias-kompleksin kanssa. Läpi romaanin kertaamme romaanin vertauskuvallista tasoa: Miten vaarallista on kun jotain palvotaan messiaana, millaista roolia uskonto näyttelee yhteiskunnassa, miten valta korruptoi.
Mutta Paul tietää kaiken tämän, hän on nähnyt loppunsakin. Romaani junnaa näissä tunnelmissa satoja sivuja. Chani ja Paul käyvät keskusteluja, Chani on huolissaan. Hänen poliittinen avioliittonsa toinen osapuoli kiertää juonittelemassa, Paul pysyy hovissaan, mitään ei tapahdu.
Tai siltä se ainakin tuntui. Pitkäveteinen ja vertauskuvissaan liian kirjaimellinen ja rautalangasta vääntävä romaani, jotta olisin voinut siitä tosissaan nauttia. Seuraavat osat jätän suosiolla väliin.

Frank Miller & Eddie Campbell - From Hell

Oli vihdoin aikaa lukea loppuun tämä viime joulun joululahjakirja. Alan Mooren sarjakuvaromaaneista olin tätä ennen lukenut mestarillisen Watchmenin ja hyvän V is for Vendettan. From Hell on verrokkejaan paljon vakavampi, runsaampi ja vähäeleisempi.
From Hell kertoo Viiltäjä-Jackin tarinan, hyvin laajalla linssillä ja koruttomasti. Vuoden 1888 syksyllä Lontoon Whitechapelissa tapetaan raa'asti neljä prostituoitua parin kuukauden sisällä. Poliisi ei löydä syyllistä, mutta lehdistölle osoitettu kirje "Viiltäjä-Jackilta" synnyttää legendan.
Virallinen historiankirjoitus ei edelleenkään tunne syyllistä, mutta Alan Moore on tehnyt valtavan määrän taustatyötä romaaninsa pohjaksi. Vaikka väkivaltaa on paljon ja maagista realismiakin harrastetaan, ei From Hell ole mässäily, vaan koruton kertomus ylempien yhteiskuntaluokkien koskemattomuudesta tuon ajan tuomioistuinten edessä. Moore nimittäin esittää (eikä tämä ole yksin hänen teoriansa), että Viiltäjä-Jack oli itse asiassa hovin lääkäri, jolle kuningatar antaa tehtäväksi siivota pois tieltä neljä prostituoitua, jotka kiristävät hänen hulttiopoikaansa aviottomalla lapsella (joka siis oikeastikin on hänen). Vapaamuurareihin kuuluva lääkäri hoitaa homman niin intensiivisesti että kaikkia hirvittää, mutta paha saa lopulta palkkansa. Vai saako?
Moore kirjoittaa loppusanoissa muista eri aikoina vallinneista teorioista ja syistä miksi päätyi tähän ratkaisuun. En tiennyt Viiltäjä-Jackin legendasta kovin paljoa, mutta kun se on saatettu tarinaksi näin upeasti rakennetun ja tyyliltään virheettömän sarjakuvaromaanin muodossa en voi muuta kuin suositella muitakin sukeltamaan Whitechapelin synkille kaduille katsomaan kuinka mitätön oli ihmishengen arvo viktoriaanisen ajan Lontoossa.

Rachel Cusk - Outline

Cuskia on paljon hehkuteltu joten piti minunkin sitten tarttua.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tyyliin, joka on hyvin hallittu ja mietitty. Päähenkilö matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittamista. Romaani muodostuu lähinnä keskusteluista muiden ihmisten kanssa. Tai vielä enemmän niin, että muut kertovat tarinoitaan hänelle. Päähenkilö ei ole kovin innostunut kenenkään tarinoista. Jotkut niistä tuntuvat tunkeilevilta, jotkut tylsiltä. Ystävien ongelmiin päähenkilö ei oikein osaa suhtautua.

Thomas Mann - Tohtori Faustus

Tämä vuosi on ollut hyvä rästissä olleiden kirjojen suhteen. Oikeastaan Thomas Mannilta minun piti lukea ensin Taikavuori, mutta kun olen lukenut paljon Jungia ja Jung viittaa jatkuvasti Goethen Faustiin niin tartuin ensin tähän. Goethen Faust on - kuten tunnettua - runomuotoon kirjoitettu versio vanhasta eurooppalaisesta tarinasta, jossa Faust tekee sopimuksen paholaisen kanssa ja saa tältä jumalaiset kyvyt. Runosaaga ei nyt kiinnostanut joten tartuin samaan tarinaan Jungin aikalaisen Thomas Mannin kirjoittamana.
Tämä oli tosiaan ensimmäinen Mann. Ei tarvinnut lukea pitkälle, kun ymmärsin miksi häntä pidetään kirjallisuuden raskassarjalaisena. Tohtori Faustus on virheettömäksi hiottua, hallittua, kerroksellista ja paikoin jopa naurettavan mahtipontista tekstiä. Kerroksellisuus tulee ensi sijassa siitä, että kertojaminä on päähenkilö, säveltäjä Adrian Leverkühnin ystävä, joka on päättänyt kirjoittaa Adrianin erikoisen elämäntarinan muistiin.
Näin romaaniin tulee aikatasoja, kun välillä kirjaa kirjoittava opettajaystävä Serenus Zeitblom taustoittaa mitä on tekemässä. Kirjan työstäminen myös kestää vuosia, joten pääsemme romaanin valmistuessa seuraamaan, miten Saksa syöksyy 1930-luvun edetessä syvemmälle pimeyteen. Taitavasti Mann ei suoraan upota Hitleriä tai natseja kertomukseen, mutta kiertoilmaisujen kautta Zeitblom kuljettaa lukijaa kansallisylpeyden kautta epätoivoon ja henkiseen kodittomuuteen.
Toisin kuin ajattelin, ei paholainen, Mefistoteles, näyttele kirjassa juuri minkäänlaista roolia. Yhdessä ainoassa kohtauksessa kuvataan Leverkühnin tapaamista paholaisen kanssa, ja kirjan loppuvaiheilla paholainen käy korjaamassa talteen oman puolensa sopimuksesta.
Suurin osa kirjasta siis kuluu sairaalloisen ja eristyksiin vetäytyvän säveltäjä Leverkühnin elämää kuvaillessa. Myös tämän lähipiiri Münchenissä saa paljon huomiota. Seurapiirirouvat ensin kukoistavat, kunnes Saksan lailla sortuvat morfiinipäissään murhahommiin.
Olisin antanut kirjalle viisi tähteä, mutta se oli minusta liian pitkä. Edellämainittujen lisäksi järkähtämätön tyylin hallinta ja se, että Mann sai kirjan valmiiksi vuonna 1947 tekevät siitä kuitenkin loistavan kokemuksen. Kirjailija kykeni varsin vaivihkaiseen mutta tarkkaan analyysiin kansakuntansa tilasta vain pari vuotta maailmansodan päättymisen jälkeen.
Jälleen niitä kirjoja jotka jäävät mieleen pyörimään. Hämmentävä, massiivinen ja taitava teos.

Heikki Kännö - Runoilija

Kännöltä olin tätä ennen lukenut vain Mehiläistien, jonka hurja vauhti ja sekopäinen keitos eri aineksia viehättivät paljonkin. Nyt Kännölle kävi epäonninen sattuma sikäli, että otin Runoilijan lukuun sen jälkeen kun olin ensin tankannut tuhdin määrän Jungia (joka viittaa usein Goethen Faustiin ja Nietzschen eri teoksiin) ja vielä Thomas Mannin Tohtori Faustuksen. Näiden kahden jälkeen Kännön viihteellinen rillumarei-versio Faustin tarinasta tuntui melko lailla kioskikirjallisuudelta.
Muutenkin olen parin Kännön jälkeen oppinut hänen trooppinsa: Taidehistoriaa, historiallisia henkilöitä, esoteriaa, yliluonnollinen elementti. Toki nämä keitoksen ainekset ovat itselleni hyvin mieleisiä, mutta Runoilijassa Kännö oli saanut kustannustoimittajalta luvan märehtiä eri osia liian pitkään. Kirjassa oli ainekset loistavaksi 300 sivun romaaniksi, mutta kirjamessuilla kun vilkaisin herran Mehiläistien jälkeistä tuotantoa, niin mammuttitauti lie päässyt iskemään kun jokainen kirja lisää aina edellisen paksuutta 10-20 prosentilla. Eikä siinä mitään, minä rakastan paksuja romaaneja, mutta silloin pitää olla myös paljon aineksia!
Tarinassa puolalainen teatteriseurue kohtaa murhasta etsityn Runoilijan, joka osoittautuu aikamoiseksi surkimukseksi, joka kuitenkin on kykenevä inhottavuuksiin. Sitten Runoilija seuraa paholaiselta saamaansa tehtävää ja etsii Italiassa majailevan Nietzschen, missä tarinaan liittyy mukaan myös ihana oopperalaulajatar ja tämän Woland-henkinen kummisetänsä. Ja sitten sitä mennään ympäri 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Eurooppaa, Rudolf Steinerkin pääsee kyytiin ja kaikenlaista sattuu.
Jos (ja luultavasti kun) luen vielä Kännöä, niin toivon seuraavan kirjan olevan vähemmän Juoppohullun päiväkirjaa ja enemmän Tohtori Faustusta. Vähemmän ilmiselvä, enemmän rivien välissä.

C. G. Jung - Dreams

Tämä kirjoituskokoelma sisältää Jungin kirjoituksia unista, kuinka ollakaan. Hänestä on vaivihkaa tullut erittäin isosti ajatteluuni vaikuttanut kirjoittaja, eikä tämä kokoelma tehnyt poikkeusta kiinnotavuudessaan.
Suurin osa teksteistä on Jungin tieteellisempää puolta. Toki ajatus mandala-kuvion ja alitajunnan yhteydestä saattaa tuntua häröltä, mutta Jung t0distaa väittämänsä erittäin laajan muinaiskulttuurilähdekirjaston ja puolueettoman tahon keräämän unimateriaalin pohjalta. Mandala-jakso onkin tämän kokoelman kiinnostavinta antia.
Muuten se täydensi tietojani Jungin suhtautumisesta uniin. Spoiler alert: Jungille unet ovat kaikki kaikessa. Ne ovat helpoin ja suorin reitti alitajuntaamme, tai oikeastaan sieltä kohti tietoista mieltä, ja unien viestejä on syytä kunnioittaa. Rationalisoituneessa yhteiskunnassa unien viestit tuntuvat obskuureilta ja "järjenvastaisilta", mutta Jung väsymättömän lempeästi kertoo, miten unet ovat paljon enemmän kuin "toiveiden toteutumia", kuten hänen alku-uransa oppi-isä Sigmund Freud tunnetusti väitti. Toiveet ovat vain yksi osa unien viestejä, alitajunta pyrkii unilla myös ohjaamaan ihmistä kohti individuaatiota, eli äärimmäisen rehellisyyden ja itsetutkiskelun kautta saavutettua itsensä tuntemista, joka takaa myös tietoiselle minälle onnellisen ja täyttymyksellisen elämän.
Myös unien symboleiden ja ihmisen jumalkäsityksen yhteyttä perataan jälleen, mikä onkin vähintään yhtä mielenkiintoista kuin alitajunnan korjausliikkeinä esiin tulevat unet.
Onneksi löysin Jungin. Minusta ei tullut Jung-uskovaista, koska analyyttinen psykologia ei ole uskonto, mutta kuten arvion alussa totesin, on Jung avannut omaa ajatteluani näkemään ylirationalisoinnin toiselle puolelle, arvostamaan alitajuntaa yhä enemmän - vaikka olin jo aiemmin erittäin kiinnostunut tästä minämme ympärillä olevasta aidosti uuden tiedon lähteestä

Hip hei ja taas mennään. Ollut niin painavia kirjoja että pakko purkaa tässä jo yhden kuun jälkeen ettei tule yhteen blogaukseen liian paksulti sanottavaa.

Virginia Woolf - Mrs. Dalloway 

Jos puhutaan modernismista kirjallisuudessa, niin useimmiten mainitut teokset ovat T.S. Eliotin The Waste Land, James Joycen Ulysses ja Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Kaksi ensin mainittua olen jo lukenut (Waste Landin moneen kertaan) joten oli selvää että Woolfin näkemykseen pitää myös tutustua.

Eikä se pettänyt. 

Mrs. Dalloway on valtavan tiivis romaani. Woolf rytmittää tekstiään kiihkeästi ja tulee lyhyessä romaanissa käyttäneeksi enemmän puolipisteitä kuin mihin olen tätä ennen törmännyt koko lukuhistoriassani. Ja toki teoksen tunnistaa myös modernismiksi: Löytyy symboliikkaa, tajunnanvirtatekniikkaa, vaihtuvia kertojia, vaihtuvia näkökulmia ja mitä vielä. 

Niin, romaani sijoittuu yhteen päivään, aivan kuten Ulysseskin. Jos Ulysseksen päivä on 16. kesäkuuta, niin Dalloway Dayta vietetään vakiintuneen tavan mukaan 13. kesäkuuta. Ihan kohta siis, nämä molemmat! Ensi vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Mrs. Dallowayn julkaisusta, joten ehkä silloin juhlat ovat isommat, toistaiseksi Ulysses Day on vienyt päiväromaanibileiden kuninkuuspaikan. Dalloway Day voisi olla myös viikkoa myöhemmin, sillä se sijoittuu "keskellä kesäkuuta olevaan keskiviikkoon", mutta 13. kesäkuuta on tosiaan Woolf-tutkijan päättämä päivä joten sillä mennään. 

Vain hiukan yli 120-sivuiseksi romaaniksi Mrs. Dalloway on valtavan tiivis. Woolf maalaa nopein vedoin, ja kirjan iästä huolimatta henkilöt ja heidän tunteensa ovat hyvin tunnistettavia, vaikka Woolf ei todellakaan yliselitä. Ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoituneen Septimus Smithin ahdistuksen kuvaaminen tuntuu jopa modernilta, varsinkin kun se on kirjoitettu aikana jona psykoanalyysi ja analyyttinen psykologia olivat vielä uunituoreita ajatuksia. Jungin ja Freudin kirjoitukset toki tunnetusti kiinnostivat modernisteja, joten ehkä Woolf on poiminut sieltä Septimus Smithin oireita ymmärtämättömän kohtelun tuon ajan lääkäreiden käsissä. Upea trauman kuvaus joka tapauksessa. 

Varsinaista juonta kirjassa ei tietenkään ole, mutta se kertoo päällisin puolin seurapiirirouva Clarissa Dallowayn päivästä ennen hänen järjestämiään seurapiirijuhlia. Clarissan maailmaa järkyttää heti aamusta hänen entisen ihastuksensa, lapsuudenystävä Peter Walshin vierailu. Clarissa hylkäsi nuoruudessa Walshin naimatarjouksen, ja vaiheilee nyt renttumaisen miehen edelleen tuntuvaa vaikutusta, mutta tajuaa lopulta ettei Walsh olisi tehnyt häntä onnelliseksi - toisin kuin hänen tylsän arvokas poliitikkomiehensä. Walsh käy läpi samaa rullaa, ja katuu jo Intiassa tehtyä säätöään naida brittisotilaan vaimo jonka eroasioita on tullut Lontooseen hoitamaan. No, en aio selostaa koko juonta tässä, mutta kertomani on hyvä esimerkki päänsisäisistä monologeista joista romaani koostuu. 

Pidän modernismiromaaneista ylipäätään, koska pidän tavasta jolla ne jättävät ajatukselle tilaa. Siksi Mrs. Dallowaykin tuntui herkulliselta lukukokemukselta joka jäi pitkäksi aikaa päähän pyörimään. Erityisen hieno oli loppu, joka modernismin tyyliin ei ollut mikään juonikuvioiden yhteenpunonta, vaikka tietynlainen kliimaksi olikin. 

Joka tapauksessa tämän ja Ulysseksen luettuaan voi hyvin todeta, että taidemuotona romaani ei ole juuri sadassa vuodessa kehittynyt, vaikka tietysti viimeisen sadan vuoden aikana on julkaistu valtava määrä merkittävää kirjallisuutta - koko romaanin kulta-aika periaatteessa. Onkin jännittävää nähdä mitä romaaneille käy tulevaisuudessa kun ihmiset lukevat pitkää muotoa vähemmän ja vähemmän, kuuntelun ja lyhyemmän muodon vallatessa alaa. 

Kurt Vonnegut - Breakfast of Champions

Luin pari vuotta sitten uudelleen Slaughterhouse Fiven, ja se pärisi erittäin vaikuttavalla tavalla. Kuten ko. kirjan arviossa totean, rakastin Vonnegutin kirjoja lukioikäisenä, mutta aikuisena uudelleenluku avaa hänen romaaneistaan tasoja jotka menivät aikoinaan kokonaan ohi. Siksi hankin hyllyyn tämän toisenkin Vonnegut-klassikon kun siihen törmäsin Söderin English Bookstoressa muutama viikko sitten. 

Efekti oli sama kuin Teurastamo 5:n kanssa: Henkeähaukkovan monitasoista ja ajatuksia herättävää romaanikirjallisuutta, joka puettu Vonnegutille tyypilliseen yliyksinkertaisen ja humoristisen proosan kaapuun.

Breakfast of Champions kertoo lyhyesti sanottuna amerikkalaisesta yhteiskunnasta, itsemurhasta, Slaughterhouse Fiven tapaan vapaasta tahdosta ja mielenterveydestä (tai toisin ilmaistuna mielen sairauksista). Romaani on sikäli intertekstuaalinen että Vonnegut-lukijat tunnistavat siitä monia muissa kirjoissa esiintyviä hahmoja. Toinen päähenkilö Kilgore Trout on useista Vonnegutin kirjoista tuttu scifi-kirjailija, jonka kekseliäitä romaaneja julkaistaan lähinnä pornolehdissä. Hän matkustaa romaanissa Midland City -nimiseen kaupunkiin taidetapahtumaan jossa hänen scifi-romaaninsa juoni suistaa skitsofreniasta kärsivän Pontiac-kauppias Dwayne Hooverin lopullisesti raiteiltaan. Taidetapahtumaan on saapunut myös kirjailija Vonnegut itse, joka tosin tarkkailee tapahtumia sivusta.

Midland Cityn avulla Vonnegut kertaa USA:n historiaa yliyksinkertaistetulla tyylillään. Olen melko varma, että Goodreadsin arvostelijat valittavat n-sanan käytöstä, mutta minä sanoisin että silloin lukijalta menee romaanin pointti ohi. Toki olen valkoinen keski-ikäinen mies joten minun lie helppo sanoa. Mutta joo, n-sanaa jonkin verran luvassa, liittyy elimellisesti kirjan tyyliin ja valittuun aiheeseen, eli tässä tapauksessa sisäänrakennettuun rasismiin joka on USA:n perusta. Vonnegut kirjoitti romaanin heti Slaughterhousen perään, joten hänellä oli melkoinen flow-tila 1970-luvun alussa (BoC ilmestyi 1973). 

Rakastan Vonnegutin piilosyvällistä tyyliä ja jatkuvaa oivallusten virtaa. Rakastan hänen tapaansa kuljettaa tarinaa ja teemoja kevyesti kuin heliumpalloa tekstin mukana. Niin perinpohjaisen nerokas tämä ei ollut kuin Slaughterhouse, mutta loistava romaani joka tapauksessa. 

Carl G. Jung - Yliluonnollisen psykologiaa

Harvoja suomennettuja Jungeja, jonka löysin mainiosta rajatiedon kirjoihin keskittyneestä Aioni-kirjakaupasta Helsingin Kaartinkaupungista. Vain hieman yli satasivuinen teos kuvaa Jungin potilassuhdetta spiritismissä kunnostautuneeseen 16-vuotiaaseen tyttöön. 

Jung käy läpi hyvin yksityiskohtaisesti ja neutraalisti kuvauksen jokaisesta spiritismi-istunnosta ja taustoittaa ensin hieman "yliluonnollisen" psykologiaa yleisesti: Mistä mahdollisesti transsitilassa nähdyt näyt ja käydyt keskustelut syntyvät, miten se vertautuu (1900-luvun alkupuolen) psykologisessa kirjallisuudessa dokumentoituihin ilmiöihin. Lopulta Jung purkaa pala palalta näkijätytön istunnot ja löytää niille psykologisen selityksen.

Kirja edustaa Jungin tuotantoa ajalta ennen hänen kollektiivisen alitajuntateorian kirkastumista, ja on aika yksinkertainen ja tylsä opus verrattuna joihinkin myöhempiin kirjoituksiin tai tutkimuksiin (Aion, Undiscovered Self, Man and His Symbols)

Carl G. Jung - Undiscovered Self

Jungin elämän viimeisiä julkaistuja töitä tässä. Kirja sisältää kaksi esseetä, joista jälkimmäinen, unia ja niiden tarkoitusta luotaava löytyy myös Man and His Symbols -kirjan alusta, mutta siinä selkokielisempänä versiona. Kirjan ensimmäinen essee Undiscovered Self -  The Dilemma of the Individual in Modern Society sen sijaan on loistava tiivistelmä Jungin ajatuksista hänen elämänsä loppupuolella. Se on provokatiivinen katsaus nykyihmiseen joka on menettänyt kosketuksen itseensä ja alitajuntaansa, ja joka tätä tyhjiötä täyttämään palvelee joko valtiota, rahaa tai molempia. Jungin Aion-kirjasta tuttu teema uskonnon psykologisesta merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille on pinnalla tässäkin tekstissä. Vaikka en kirkkoon kuulukaan niin hämmästyttävää kyllä ymmärrän mistä Jung puhuu - ja olen itsekin joitain vuosia sitten päättänyt, että sen sijaan että käyttäisin energiaa rationaaliseen debatointiin jumalan olemassaolosta, voisin keskittyä elämässäni ihmeen mahdollisuuteen. En siis niin, että toivoisin löytäväni jeesuksen tjsp, vaan että hyväksyn ja kuuntelen mieltäni ja maailmaa, koska se mahdollistaa onnellisemman elämän kuin raivopäinen ateismi. Tälle ajatukselle olen löytänyt valtavasti kaikupintaa Jungin teksteistä - ja tämän lisäksi varsinkin Aion - Researches on the Psychologhy of the Self on erittäin suositeltavaa luettavaa "jumaluuden" synnystä. 

Joka tapauksessa Undiscovered Selfissä Jung peräänkuuluttaa ihmisten uskallusta ja halua kasvattaa itsetuntemustaan "individuaatioprosessin" kautta, jonka ytimessä on yhteyden luominen oman alitajunnan kanssa, ja ymmärrys sen kollektiivisesta alitajunnasta ammentaviin viesteihin. Tähän liittyy myös oman "varjon" eli jokaisessa ihmisessä olevan pahuuden hyväksyminen ja siihen tutustuminen. 

Kirja on kirjoitettu 1950-luvulla, joten Jung on erityisen kauhistunut Neuvostoliitosta ja uskonnonkaltaisena massana valtiota seuraavista ihmisistä, mutta olen varma että nykymaailman somekulttuuri ajaisi Jungin aivan yhtä jykevään paatokseen. Vaikka hänen peräänkuuluttamansa individualismi on saavutettu, olisi hän varmasti kauhuissaan siitä miten vähän ihmiset uskaltavat kohdata omaa sisintään. Toisaalta yhteisten rituaalien katomainen yhteiskunnasta on myös Jungin mielestä negatiivinen asia. Lääkkeeksi eurooppalaisille hän tarjoaa periaatteessa katolisen kirkon seremoniallista uskontoa, mutta se taitaa olla vähän turhan vaikeasti nieltävä pilleri, ainakin minulle. 

Olen kuitenkin kiitollinen siitä että ymmärsin ryhtyä tutkimaan Jungin ajattelua, se on ollut pitkästä aikaa suurimpia ahaa-elämyksiä tuottavaa kirjallisuutta. Vielä on muutama avainopus lukematta, onneksi. 

Tervetuloa taas lukupäiväkirjaani. Tällä kertaa ensin tanakka satsi analyyttisen psykologian pehtooria ja sitten pari romaania kylkeen. 

C.G. Jung - Aion & C.G. Jung (ja muutamat muut) - Man and His Symbols

Edellisessä lukupäiväkirjassa avasin Jungin elämäkerran herättämiä tuntemuksia ja yritin parhaani mukaan myös kertoa ummikoille mistä tässä sveitsiläispsykologissa on kyse. No, kollektiivisen alitajunnan ajatus resonoi sen verran vahvalla intuition tasolla että upposin suoraan melko syvälle Jungiin, ja jatkoin hänen tekstiensä tutkimista näillä kahdella niteellä, joista toisen (Aion) löysin Kampista antikvariaatista ja toisen minulle toi tyttöystäväni Lotta suoraan Amerikasta Barnes & Noblelta. Onneksi hän toi kolme eri Jungia joten kaksi on vielä lukematta. Älkää muuten missään nimessä lukeko tätä seuraavaa "esitelmääni" kovin tieteellisenä tekstinä, kunhan vaahtoan. Asiavirheitä on varmasti. 

ENIVEI, näistä kirjoista Aion – alaotsikoltaan "Researches into the Phenomenology of the Self" – on kokonaan Jungin kirjoittama osa hänen laajaa tuotantoaan, kun taas Man and His Symbols on juuri ennen Jungin kuolemaa valmistunut "kansankielinen" kokoelma esseitä hänen ajatustensa ympäriltä. Kahdeksankymppinen Jung kirjoitti kirjaan hyvin selkokielisen kuvauksen analyyttisen psykologian ja alitajunnan perusteista ja ohjeisti sitten viittä analyyttiseen psykologiaan perehtynyttä psykologia laajentamaan aihetta eri osa-alueilta.

Toisin sanoen jos Jungin päiväkirja on luettu ja haluat lisää suhteellisen helposti nieltävää tietoa Jungista, niin suosittelen Man and His Symbolsia. Se on suomennettu nimellä "Symbolit - piilotajunnan kieli", sen saatavuudesta minulla ei ole tietoa. Tuota voi toki suositella myös ensimmäiseksi Jungiksi, sillä elämäkerrassaan hän menee huomattavasti enemmän tiloihin monin paikoin. 

Kiinnostavimpia esseitä ovat Jungin alustuksen lisäksi ehdottomasti hänen elämänkertansakin kirjoittaneen Aniela Jaffen analyysi modernista taiteesta ja piilotajunnasta sekä M-L Von Franzin kirjan päättävä katsaus tieteen ja piilotajunnan tai laajemmin analyyttisen psykologian yhteyksistä. On otettava huomioon, että esseet on kirjoitettu vuoden 1960 tienoilla, eikä Jungin paikoin varsin lennokas maailmanselitys ole muutenkaan nikottelematta tiedeyhteisön nielemä. Mutta tavallaan sekin on osa piilotajunnan maailmaa, jossa Jungin lanseeraama synkronisiteetti selittää satunnaisilta tuntuvat ilmiöt merkityksellisen samanaikaisiksi, ja että perinteinen kausaliteetti voidaan unohtaa kun tämä kollektiivisen alitajunnan kautta fyysiseen maailmaan yltävä yhteys jyllää. 

Ei, minusta mitään kirjaa ei kannata lukea "kuin Raamattua". Jotkut Jungin teoriat tuntuvat edelleen, kohta sata vuotta myöhemmin täysin pähkähulluilta tai vähintään liian lennokkailta (synkronisiteetti vaikkapa), mutta toisaalta hänen ajattelussaan on intuitiivisesti niin syvälle uppoavia asioita, että välillä suorastaan huimaa lukiessa. Ja sitä paitsi lääketieteessä on vasta viime vuosikymmeninä ruvettu puhumaan epigenetiikasta, eli siitä miten ominaisuudet voivat periytyä ilman että ne ovat DNA:ssa (tämä nyt hyvin maallikkoselityksenä, katsokaa Wikistä) – joka tapauksessa tuolla tutkimusalalla on erittäin paljon yhteistä kollektiivisen piilotajunnan kanssa. Jos vaikka miettii populaarilääketieteessä erittäin suositun Gabor Matén kirjoituksia trauman jäämisestä kehoon tai hermostoon ollaan jo käytännössä aika lähellä Jungia, joka (kuten hän itsekin ennen kuolemaansa kirjoitti) keksi joitain asioita täysin intuitiivisesti, eli toisin sanottuna piilotajunnan ohjaamana, jotka tiede vasta myöhemmin todisti oikeiksi. Ja samalla hän muistutti, että Antiikin Kreikan filosofit ymmärsivät joitain fundamentaalisia asioita tieteestä varsin intuitiivisin keinoin selittämällä ne osin jumalallisina asioina - jälleen kerran tietoa a priori jonka Jung uskoo tulevan kollektiivisen piilotajunnan johdattamana. 

Huomaan että aiheeseen voisi mennä paljon syvemmällekin. Tyydyn kuitenkin palaamaan tuohon mainitsemaani nykytaide-esseeseen. Jaffe huomauttaa Jungin ajatuksia lainaten, että renessanssiaikana taide kääntyi tieteen ja rationaalisuuden hullaannuttamana ulospäin, kuvaten siitä eteenpäin satojen vuosien ajan vain ulkoisen maailman asioita. Mutta koska taiteessa ja aidossa luovuudessa on aina myös kyse piilotajunnan kanavoimisesta, voi tällaisesta rationaalisen ajan taiteesta osin myös lukea symboleja - ei kuitenkaan niin paljoa kuin tätä edeltävästä taiteesta aina luolamaalausten päivistä lähtien, jossa eläinarkkityypit toistuvat suoraan Jungin teorioita mukaillen. 

Joka tapauksessa vasta ekspressionismi ja sitä seurannut moderni taide käänsi taiteilijoiden katseet taas toden teolla sisäiseen maailmaan. Jopa siinä määrin, että Kandinskyn (joka täysin Jung-mystisessä SYNKRONISITEETTISESSÄ yhteensattumassa on lempitaiteilijoitani) "hengen taiteesta" päästiin varsin lyhyessä ajassa Kasimir Malevitsin mustaan neliöön, joka oli muotona niin paljaana, että symbolinen merkitys alkoi jo hälvetä - symboliikkaa pääsee nimittäin syntymään vain silloin kun se heijastuu alitajunnan symbolina jonkun muun asian kautta, neliöt ja viivat esteettisinä sommitelmina ovat vain taiteen teoriaa. Ei siis ihme, että joka taidesuuntauksella piti olla oma manifestinsa jossa sisäänpäin kääntyneen taiteilijan maailmaa selitettiin auki. Kävin muuten juuri viime kuussa Münchenin Lenbachaus-museossa jossa on merkittävä Kandinsky-kokoelma. Harmittaa etten ostanut hänen Concerning the Spiritual in Art -esseetään kirjamuodossa, mutta se on onneksi luettavissa ilmaiseksi netistä. 

APUA minä en saa tätä kirjoitusta koskaan loppuun. Jungin maailma on supermielenkiintoinen, ja se, että päätin kurkistaa alitajuntaani ja ryhtyä tekemään taidetta Haamuvaltakunnan muodossa on aikuisikäni onnistuneimpia päätöksiä. Tein sen ennen kuin tutustuin Jungiin näin syvällisesti, mutta hyötyjä Jung kuvailee mainiosti: Vain alitajunta tarjoaa uutta tietoa ja alitajunnan ja tietoisen tajunnan balanssi ja omaan alitajuntaan tutustuminen on ihmisen suurimpia ja tärkeimpiä seikkailuja. 

Aion-kirja on vielä paljon tätä syvempi. Se tutkii "self" eli "itsen" symboliikkaa erityisesti uskonnoissa. Jung on käynyt läpi valtavan määrän taustamateriaalia uskontojen historiasta, ja löytänyt toistuvia arkkityyppejä ja symboleja, jotka selittävät sekä uskontojen syntyä että tarpeellisuutta. Lyhyesti sanottuna hän esittää, että "jumaluus" tuntuu analyyttisen psykologian silmin tarkasteltuna ihmisen reaktiolta "itseen", joka on ihmisen psyyken piilossa oleva ydin, osa alitajuntaa. Tietoisen minän näkökulmasta kaikkivoipainen ja intuitiivisia vastauksia tarjoava alitajunta on "jumala" joka täydellistää minäkuvan, ja jota symboloi useimmiten ympyrä. Myös Kristus-symboli toistuu uskonnoissa jo kauan ennen kristinuskoa, samoin kalasymboli. Jung esittää, että protestanttisuuden ja rationaalisuuden nousun myötä ihminen on erkaantunut jumaluuden ja ihmeen myytistä, jonka olemassaolo on mahdollistanut luontaisen tavan kuunnella alitajuntaa. On helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä nykyisen "tiedonjälkeisen aikakauden" oireiluihin, mutta jätän sen esseen nyt tässä kirjoittamatta. Joka tapauksessa Aion on valtavan mielenkiintoinen, joskin uuvuttavan määrän muinaisuskontojen ja kristinuskon yksityiskohtaista symbolien luettelointia sisältävä kirja, josta lainasin Haamuvaltakunnan tulevaan kesäsingleen aiheen. Biisi käsittelee ihmisen kokemusta "itsen" käsitteestä joka näyttäytyy jumaluudesta. Kyllä, eikö kuulostakin letkeältä kesähitiltä jota hoilataan ympäri kesäterasseja? "Hänessä on sisällä kaikki eikä hän ole minkään sisällä" on biisin kertsi. Se kuvaa itseä - self - tai sitten jumalaa, joka on Jungin mukaan sama asia. 

Heikki Kännö - Mehiläistie

Lupaan etten tee tästä arviosta niin pitkää kuin Jungeista. Mutta OLIPA HELVETIN VIRKISTÄVÄ JA HYVÄ KIRJA! Koska kaikki on sattumaa tai johdatusta tai sattuman johdatusta, liittyy tämä kirja suoraan Jungin ajatuksiin ja Wassily Kandinskyyn. Heikki Kännö on kuvataiteilija, mutta myös varsin vaikuttavan kajahtaneita romaaneja kirjoittava kirjailija. Mehiläistie on hänen esikoisensa, mikä tuntuu minusta käsittämättömältä. Se on taiteen olemusta pohtiva yliluonnollisia elementtejä sisältävä trilleri, jossa vilisee natseja, nykytaiteilijoita, mehiläisiä, aikamatkustusta ja joka yhdistää poliittis-taidefilosofiseen trilleriin perhesaagaa ja absurdia huumoria. 

Tämä kirja oli niin hyvä, että minua harmitti useaan otteeseen etten ole osannut kirjoittaa sitä itse. Mehiläistie tarjoaa ajateltavaa, mutta on silti häpeilemättömän viihdyttävä kohellus ja kaahaus läpi aikojen ja taidesuuntausten. Lyhyesti juonesta: Natsi-Saksan asevoimissa toimii pieni yksikkö, joka kerää taidetta ja etsii yksilöitä joilla on tiettyjä erityislahjoja. Uralin vuoristoon tipahtaneen lentäjän kohtalo herättää ryhmän huomion – tai lähinnä se, että lentäjä koneineen katoaa viikoksi jonnekin ennen kuin hänet löydetään. 

Mehiläistietä ei voi suositella aivan kaikille, mutta jos olet lukenut näin Jung-vetoista postausta tähän asti niin voin saman tien kehottaa sinua tarttumaan tähän kirjaan. Pitää kesällä lukea lisää Kännöä, mahtaako taso olla pysynyt seuraavissa romaaneissa. 

Gabrielle Zevin - Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow 

Itsellseni täysin tuntematon kirjailija aiemmin tämä Zevin, mutta hän on ilmeisesti nuortenkirjailijana varsin suosittu. Aikuisille suunnattuja kirjojakin on tätä ennen ehtinyt tulla neljä. Luin myös että tämän kirjan elokuvaoikeudet oli ostettu kahdella miljoonalla jo ennen kirjan julkaisua. Että ihan kiva. 

Kirja kertoo kolmesta ystävyksestä, Samista, Marxista ja Sadiesta, jotka päätyvät perustamaan menestyvän pelifirman 2000-luvun alussa. Sam ja Sadie ovat ystäviä lapsuudesta lähtien, kun kolarissa vammautuneen jalkansa takia pitkiä aikoja sairaalassa viettävän Samin pelikaveriksi ilmaantuu siskonsa syövan takia sairaalassa hengaava Sadie. 

Kuten olettaa saattaa, pelit ovat isohkossa roolissa romaanin tarinaa. Peleissä ollaan myös sisällä. Ei tosin niin tehokkaasti kuin Neal Stephensonin Reamdessa. Kekseliäämmin kuitenkin kuin Ernest Clinen Ready Player Onessa joka on kioskikirjallisuutta tähän tai Reamdeen verrattuna. 

Kirjan nimi tulee Shakespearen Macbethin kohtauksesta, jota kirjan hahmo Marx nuoruudessaan näyttelee, jos mietitte. En juonipaljastusten vuoksi kerro miksi tuo lainaus on tärkeä. 

Samin ja Sadien vaikean ihmissuhteen ympärille kiertyvä romaani on minusta parempi setupiltaan kuin varsinaiselta tarinaltaan. Tai ainakin tarina jää jossain vaiheessa pahemman kerran junnaamaan paikoilleen, kuten toki pitkät ihmissuhteetkin joskus. Joka tapauksessa innostuneen alun jälkeen ihastukseni hälveni hieman loppua kohden, vaikka erittäin uskottava pelimaailman - sekä pelien sisäisen maailman että pelibisneksen - kuvaus toimi hienosti loppuun saakka. En myöskään kaipaa tarinoihin aina closurea, kaikkiea muuta, mutta silti romaanin keskivaiheen tyhjäkäynti oli paikoin hieman raskasta. 

Myös aasialaisamerikkalaisuuden kuvaus ulkopuolisuuden tunteineen ja huumori Anna Lee -nimen anonymiteetin ympärillä olivat erittäin oivaltavia. 

Seuraavaksi varmaankin Virginia Woolfia ja lisää Jungia. Hyvä lukuvuosi tulossa tästä! Maailmassa on liikaa hyviä kirjoja. 

C. G. Jung & Aniela Jaffe - Unia, ajatuksia, muistikuvia

Noniin, tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat isompia kuin mikään blogiteksti minkä tässä rajallisen ajan ja kykyjen puristuksessa pystyn kirjoittamaan. Minua harmittaa, että luin tämän kirjan vasta nyt. Olen ollut kiinnostunut Jungin arkkityyppi- ja symboliteorioista parikymppisestä lähtien, ja jossain AMK-esseessä etsiskelin Hayao Miyazakin elokuvista Jungin arkkityyppejä. Tai arkkityyppisiä hahmoja, nyt kun tunnen Jungin arkkityyppiteoriaa paremmin ymmärrän, että se mitä ko. kirjoituksessa (jonka aika on onneksi unohtanut) tarkoitin oli Jungin arkkityypeistä suodattuneet tarinalliset "arkkityypit", ei aivan protagonisti-antagonisti-tasolla, vaan siitä laajemmalle laventaen.

Oli miten oli, tämän nyt lukemani Jungin "elämäkerran" lukuvuoro oli ollut tulossa pitkään, en vaan ollut törmännyt sihhen missään. Onneksi rakas ystäväni ja mm. alkemistisia ja teosofisia tekstejä tutkinut Ilkka riensi apuun ja kiikutti Skoda Superbillaan Jungin kirjan suoraan kotiini.

Käytin tuossa aiemmin lainausmerkkejä elämäkerta-sanan ympärillä, koska vaikka tämä on tavallaan Jungin elämäkerta, jonka on kirjoittanut hänen ystävänsä ja työtoverinsa Aniela Jaffe (josta en tiedä muuta kuin tuon kirjan takakannesta löytyvän määritelmän "ystävä ja työtoveri", mutta oletan siis että psykologi), kirja sijoittuu huomattavasti enemmän Jungin sisäisen kuin ulkoisen maailman kokemuksiin. Tämän hän toki mainitsee heti alussa, ja jo silloin ymmärsin, että olen törmännyt erittäin poikkeukselliseen kirjaan.

Tunsin toki aiemmin lukemieni artikkelien perusteella Jungin maailmaa, mutta elämäkerta avasi myös ihmistä ajatusten takana. Ja kuten Jung itsekin toteaa, joskus persoonalähtöinen tapa kertoa joku asia on tieteellistä tapaa täsmällisempi – samalla tavalla ajatusten taustalla olevaan ihmiseen tutustuminen laventaa ymmärrystä myös tieteellisemmistä teksteistä. Jung oli erittäin poikkeuksellinen ihminen, ajattelussaan uniikki, vaikka tavallaan hänen ajattelunsa on meidän kaikkien tietoista ja tiedostamatonta aivotoimintaa. 

Jos siis olet tippaakaan kiinnostunut ihmisen psyykestä, itsetuntemuksesta, minäkuvasta, ja etenkin ALITAJUNNASTA, tämä kirja on erittäin suositeltava retki Jungin pään kautta lukijan omaan päähän. Hänen johtavin teoriansa tiivistettynä on se, että ihmisillä on kollektiivinen alitajunta, jonka kuvat heijastuvat arkkityyppien kautta meidän alitajuntaamme ja ohjaavat sieltä toimintaamme (vaistoina) tietyissä tilanteissa. Siinä Jungin analyyttisen psykologian ydin, joka sekin on teoria josta voisi kirjoittaa (ja on kirjoitettu) kirjastollinen teoksia. Mielenkiintoisinta Unia, ajatuksia, muistikuvia -teoksessa on se, miten kirjan kirjoittamisen aikaan yli 80-vuotias Jung kertaa matkansa kohti kollektiivisen alitajunnan löytämistä. 

Siihen liittyy usein toisteltu välirikko Freudin kanssa, mutta myös alitajunnasta kanavoitu "seitsemän saarnaa kuolleille" -kirjanen vuodelta 1916, joka oli tavallaan kollektiivisen piilotajunnan teoria runollisessa muodossa. Jung esittää saarnoissaan kuolleille (tämä lyhyt kirjanen löytyy Unia, ajatuksia, muistikuvia -kirjan liitteistä), että ihmiskunnan tulisi kehittyäkseen ottaa omakseen mysteeriuskonto, joka yhdistää... hrmh... "arjalaisuutta" ja psykoanalyysia. Ei hän mikään natsi-ideologi silti ollut. Seitsemän saarnan kuolleille kirjoittamisen aikaan Jung oli elämäkertansa mukaan aika huonossa jamassa, mutta tuo kirjoitelma avasi ajatuksissa uusia polkuja.

Uraauurtavan analyyttisen psykologian lisäksi tutustumme siis Jungiin, joka mm. rakennutti kivisen tornin Zürich-järven rannalle, näki siellä asuessaan kuolleiden esiinmarssin, tajusi jo lapsuudessaan että hänellä on kaksi persoonaa, joista toinen, "vanha mies", oli selkeästi enemmän kosketuksissa alitajuntaan, ja on itse asiassa yksi Jungin nimeämistä arkkityypeistä, latinaksi "citrinitas". 

Nämä Jungin ajatukset ruokkivat ahnaasti kiinnostustani alitajuntaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut "tiedosta" – älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, uskon tieteeseen, mutta tarkoitan sitä, että ihmiselle henkilökohtaisesti alitajunta on ainut kokonaan uuden tiedon lähde, muiden aistien välittämä on vain heijastumaa olemassaolosta. Erityisesti tämä kiinnostaa tietysti siksi, että kaikki taide asuu ja syntyy piilotajunnan kautta, tai ainakin merkityksiä tarjoava taide. 

En nyt referoi koko teosta tässä, mutta suosittelen sitäkin lämpimämmin tätä kirjaa. Seuraavaksi minulla luvussa Jungin Aion ja Man and His Symbols, joista ensinmainittu keskittyy kollektiivisen alitajunnan ja "itsen" käsitteeseen ja jälkimmäinen nimensä mukaisesti niihin kaikille yhteisiin symboleihin.

Stella Harasek - Pimeä aine

Tähän disclaimerina alkuun, että Stella on koulukaverini. Kävimme yhdessä mediakoulua, jossa pystyi opiskelemaan mm. valokuvausta. Eli siis tutun ihmisen kirjaa tässä arvioin. Minusta tuntuu että nämä disclaimerit joita silloin tällöin blogissa viljelen tuntuvat enemmän fleksailuilta, mutta ei se haittaa, ehkä ne ovat sitäkin. 

Pimeä aine on Stellan ensimmäinen - ja sanoisin että varsin pitkään odotettu - romaani. Pitkään odotettu siksi, että Stellan blogia lukeneet ja muutenkin hänen kiinnostuksensa kohteensa tunteneet aavistivat jo pitkään, että hänessä ehdottomasti olisi romaani - luultavasti useita - sisällään. 

Ja niinhän siellä oli! Pimeä aine on debyytiksi kunnianhimoinen, ehjä ja huolella rakennettu. Se sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, mikä on teemallisesti ja ajallisesti herkullinen valinta. Teemallisesti siksi, että tuolloin elettiin analogisen ja digitaalisen murrosvaihetta niin valokuvauksessa kuin vaikka musiikissakin. Sama murrosvaihe näkyy päähenkilö Varpun elämässä. Varpu on unohtanut tiettyjä asioita ja haluaisi unohtaa toisia. Ovatko muistot kuin huonoilla kemikaaleilla valmistettuja filmivedoksia vai korruptoitumiselle alttiita digitaalisia tiedostoja, jotka saattavat kadota kovalevyn kolahtaessa betoniin? 

Kunnianhimoinen teos on muun muassa siksi, että se kuvaa Varpun lisäksi kahden muun ihmisen elämää rikkaalla ja herkullisen tunnistettavalla tavalla. Varpun tarinan vastapareina toimivat opettaja Daniel (johon Varpu rakastuu) ja tämän vaimo Mia. Tässä on minusta (ajankuvan lisäksi) Pimeän aineen onnistunein elementti: Varpun tuskainen ja poukkoileva varhaisaikuisuus on tuttua kaikille sen kokeneille, eikä hänen valintojensa epäloogisuutta ja lapsellisuutta halua tuomita liian jyrkästi. Toisaalta Danielin ja Mian kolmekymppisessä pesänrakennusvietissä ja "ollaanko me nyt sitten aikuisia" -kipuilussa on siinäkin paljon tuttua. Stella (ärsyttääkö teitä muuten kun kutsun kirjailijaa etunimellä?) onnistuu kuvaamaan molempien elämänvaiheiden kipukohtia herkullisen oivaltavasti, ja osa teoksen kunnianhimoisuutta onkin juuri sen kyky kertoa kahden eri sukupolven kasvutarina samaistuttavasti. 

Opiskeluaika yliopistokaupungissa sijaitsevassa media/taidekoulussa oli minulle hyvin samaistuttavaa, koska olen Stellan tavoin elänyt sen. Hän löytää kirjaansa juuri sopivat TYYPIT kuvaamaan tuon ajan ympäristöä ja keskusteluja tekemättä niistä kuitenkaan stereotyyppisiä. Myös musiikin sisällyttäminen romaaniin on erittäin onnistunutta. Se samaan aikaan tukee tarinaa ja henkilöhahmojen rakennusta, mutta on myös samanlainen itseisarvo kuin Nick Hornbyn High Fidelity (Uskollinen äänentoisto) -romaanissa. 

En pitänyt romaanissa siitä, miten sinänsä vahvat ja verevät kuvat tuntuivat usein niin romantisoiduilta. Varpu oli ahdistunut, mutta "cooliuteen" pyrkivällä tavalla. Daniel tuntee syyllisyyttä kaksoiselämästään Varpun kanssa, mutta potee huonoa oloaan niin, että tärkeintä on se miltä poteminen näyttää, ei itse tunne tai päänsisäinen maailma. Kyky luoda tällaisia kauniita ja tarkkoja kuvia on tietysti myös Stellan vahvuus kirjoittajana, mutta jyrkästi sanottuna joskus tuntui kuin lukisi kuvausta herkullisen loftin sisustuksesta, ei masennuksesta kärsivän ihmisen tunne-elämästä. Paino sanalla JOSKUS, useimmiten tunne kyllä välittyi. 

Minusta kirjan tarina jäi myöskin puolivälin jälkeen polkemaan paikoilleen, kunnes aivan loppusivuilla päästiin siihen symbolisuuteen ja abstraktiuteen jota nimen ja Varpun isää muistelevien jaksojen lisäksi toivoin muuallekin kirjaan. 

That said, romaani oli silti ehdottomasti onnistunut siinä, mitä se lähti tekemään. Ja kuten myös todettua, se on skaalaltaan ja symbolisilta tasoiltaan (valokuvauksen lisäksi ainakin Danielin ja Mian rintamamiestalon lahoaminen nuorenparin valuessa kohti pidemmän liiton realiteetteja) onnistunut. Minua ei haittaisi vaikka Stellan seuraavatkin romaanit sijoittuisivat vuosituhannen vaihteeseen. Se on minun ikäiselleni ihmiselleni sopivan tunnistettava mutta jo vähän nostalginen ja siksi toivein ja unelmin projisoitu ajanjakso. Harasek bibliographic universe, ihmissuhteita, eroja, coming-of-age-tarinoita ja seikkailuja nimeämättömässä yliopistokaupungissa joka voisi olla vaikka Tampere, vaikkei olekaan Tampere.

Sue Monk Kidd - Book of Longings

Kirjan nimestä ei ehkä heti tajuaisi, että tämä romaani kertoo Jeesuksen vaimosta. Mutta se kertoo. Sue Monk Kidd on tehnyt erittäin huolellista taustatyötä ja kirjoittanut kirjan Anasta, joka oli kuvitteellinen Jeesuksen vaimo, ja jonka elämäntarina selittää mitä Jeesus teki niinä "kadonneina" vuosina joista raamattu ei kerro. Mutta enemmän tämä on tarina Anasta, joka on Herodeksen kirjurin tytär, mutta joka ei suostu hänelle määrättyyn avioliittoon, eikä myöskään Herodeksen jalkavaimoksi, joten isä karkottaa hänet talostaan, minkä jälkeen hän päätyy yhteen markkinoilla tapaamansa nasaretilaisen puusepän kanssa, joka asuu äitinsä, veljensä ja siskojensa kanssa vaatimattomassa talossa, kierrellen lähiseuduilla hanttihommissa. 

Anan tarina vie kuitenkin myös Alexandriaan, jonne hän lähtee Yaltha-tätinsä kanssa. Ana ja Yaltha ovat antiikin ajan feministejä, joita possunrasvassa uitetut pomomiehet eivät komentele, vaan he tekevät kuten itse haluavat. sydäntään ja aivojaan seuraten. 

Sue Monk Kidd ei selkeästi ole halunnut tehdä uskovaisille liian provokatiivista teosta Jeesuksesta, mutta varmasti fundamentalisti-kristityt ovat hänelle suuttuneet, kun hän kehtaa mennä väittämään että Jeesuksella oli vaimo ja perhe-elämää (spoileri: sukupuoliyhteyttäkin harjoitetaan). Ana kirjoittaa Jeesuksen tarinan papyruksille talteen muiden tärkeiden tarinoiden ohessa, jotka lopuksi piilotetaan maaperään, josta Sue Monk Kidd ne varmaankin löysi (tämä oli huumoria).

Book of Longings on kirjoitettu kauniilla kielellä ja kuten todettua kaikesta huomaa, että taustatyöt on tehty enemmän kuin huolella. Romaani on mielenkiintoinen, lämminhenkinen ja sen kieli on taitavan kaunista, ajan henkeä mukailevan runollista ja paikoin filosofista. En kuitenkaan saanut romaanista hirveästi irti tämän taitavuuden ja historiallisesti mielenkiintoisen tarinan lisäksi. Eli voin suositella tarinan lukemista, se antaa elämyksiä, mutta minulle tästä ei ollut lukemisen jälkeistä iloa. Päähän ei jäänyt pyörimään ajatuksia, ja se on minulle romaanin todellinen testi.

Seuraavaksi lukuvuorossa ovat mainittujen kahden Jung-teoksen (Aion ja Man and His Symbols) lisäksi Heikki Kännön alun perusteella LOISTAVA Mehiläistie ja Gabrielle Zevinin niinikään erittäin mielenkiintoinen, tietokonepelien tekijöistä (ja tietysti metatasolla monesta muusta asiasta) kertova Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow.

 Olen ollut laiska, joten tässä taas yhtenä pakettina loppuvuoden luetut kirjat. Toivottavasti en unohtanut mitään! Paperiset kirjat eivät jää muistiin pilveen, joten niitä saattaa tästä jäädä pois. 

Hernan Diaz - Trust

Pitkästä aikaa luin uutta kirjallisuutta, ihan tänä vuonna ilmestynyttä. Vai oliko tämä 2022? No, ihan sama, Hernan Diaz on joka tapauksessa saanut Pulitzerin tästä teoksestaan joka on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Luotto. Kirja kertoo 1900-luvun alkupuolella eläneestä newyorkilaispariskunnasta ja osakemarkkinoista samaan aikaan. Mielenkiintoisen kirjasta tekee itse miljöön ja tapahtumien (jostain syystä erityisesti 1920-luvun USA on aina kiehtonut minua, tässä sukelletaan erityisesti pörssiromahduksen aikoihin ja New Yorkin rahapiireihin) lisäksi se, että tapahtumiin tarjotaan käytännössä neljä näkökulmaa. En halua spoilata liikaa, mutta käytännössä sairaalloisen filantrooppivaimon ja misantrooppisen sijoitusneromiehen tarinasta on kaksi elämäkertaversiota ja muutama taustoittava versio. 

Eikä kannata huolestua, saattaa kuulostaa monimutkaiselta mutta ei ole sitä. Diaz on äärimmäisen taitava kirjoittaja sekä lauseen että rakenteen puolesta, ja Trustista heijastuu sekä aiheen vankkaa tuntemusta, että nimensä mukaisesti upeaa keskustelua kertojan luotettavuudesta. Romaanissa on juuri sellaista "hienoa" jonka voi kuvitella tekevän vaikutuksen Pulitzer-raatiin (vai onko se joku laajemman joukon äänestys, selvittäkää te jos kiinnostaa), ja mukana on myös sopiva annos yhteiskunnallisuutta. Mutta kaikkien tasojensa alla se on myös kertomus ihmisyydestä.

Pitkästä aikaa uusi romaani joka ei ollut vain tekninen taidonnäyte tai vain syvällinen kuvaus ihmisestä tai vain tarkka historiallinen romaani tai vain kasa mieleen sinnikkäästi pyörimään jääviä kysymyksiä. Trust oli kaikkea tätä - ja jos olisin töissä Madison Avenuella niin sanoisin - ja vielä enemmän.

Alan Moore & David Lloyd - V for Vendetta

Kävin pitkästä aikaa kirjamessuilla, ja tämä oli yksi sieltä mukaan tarttuneista teoksista. Olen aiemmin lukenut Mooren Watchmenin joka ei ole pelkästään arvostettu sarjakuvaromaani, mutta myös yksi 1900-luvun romaaneista yleensä. 

V for Vendettan tapauksessa olen nähnyt elokuvan muutamaankin kertaan ennen itse sarjakuvan lukemista. Jälleen kerran sarjakuva oli syvällisempi ja rajumpi kuin elokuva, mutta en pysty sitä lähellekään Watchmenia silti nostamaan. Watchmen oli muodoltaan rajoja rikkova ja sarjakuvan muotoa uudistava, V for Vendetta on "vain" hieno sarjakuva. Ja itse asiassa muistin tätä lukiessani miksi en lue useammin sarjakuvia: Piirtäjä David Lloydin sinänsä hieno tyyli on paikoin aika abstrakti, samaan aikaan puhekuplissa menee kahdessa eri tasossa narratiivia mikä aiheuttaa lukijassa sekavan fiiliksen. Eikä minua haittaa haastava kirjallisuus, päinvastoin, mutta pienten sarjakuvaruutujen tihrustaminen käy paikoin turhauttavaksi. 

Hieno teos silti, mutta pidän taukoa ennen seuraavaan sarjakuvaromaaniin tarttumista. Kaikki eivät toki ole näin hankalasti seurattavia, vaikkapa Maus tai Perkeros ovat varsin miellyttäviä ja sujuvia tässä mielessä. Ja ehkä hankaluus johtuu myös siitä etten juuri lue sarjakuvia.

Aksel Sandemose - Pakolainen ylittää jälkensä 

No nyt on järkäle. Luin tätä ensimmäisen kerran parikymppisenä, mutta romaanin suht modernistinen ja kokeellinen rakenne oli silloin osin liikaa. Silti kirjan pääteema jäi kirkkaana mieleen: Janten laki. Kaikille pikkukaupungeissa asuneille tuttu ajatusrakenne, jossa yhteisö pyrkii painamaan kaikki sopivan alas. Saattaa olla että Janten laki on enemmän nuorten rauhattomien sielujen mielessä kuin mikään toteen näytetty sosiologinen malli pikkukaupungeissa, mutta minuun se joka tapauksessa teki niin suuren vaikutuksen, että romaanini Anti-Jante lainasi (parodisesti, kuten kirjan lukeneet huomaavat) nimensä Janten lailta. 

Sandemosen Jante oli oikeasti Nyköbing Tanskassa, mutta romaanissa Espen Arnakken Jante on Norjassa. Romaani näyttää fragmentteja, välähdyksiä, Espen Arnakken elämästä. Siitä, millaista oli kasvaa 1900-luvun alun norjalaisessa pikkukaupungissa, miksi hän pakeni Jantesta ja miksi hän murhasi ihmisen.

Romaani on rakenteensa ja tajunnanvirtaisuutensa vuoksi melko raskas lukea, mutta on samalla pakko ihailla Sandemosen otetta, jossa on samanlaista ankaruutta kuin myöhemmin maanmiehensä Knausgårdin elämäkerrassa. Tai että vaikka Knausgård puhuu kirjassaan useimmin toisesta legendaarisesta norjalaiskirjailijasta Knut Hamsunista niin on selvää että myös Sandemosen ehdoton ja kurjuuteen taipuvainen ilmaisu on vaikuttanut Taisteluni-sarjaan. 

Suosittelen kaikkia tutustumaan ainakin Janten lakiin, mutta uskaliaimmille suosittelen myös tutustumista siihen, miten Espen Arnakke ylitti jälkensä.

Sylvia Plath - Crossing the Water

Luin keväällä Syltyn Ariel-kokoelman, ja se jytisytti ja jylisytti minua. Se on hurja. Kertakaikkiaan hurja. Jopa siinä määrin, että äskettäin ilmestyneen Haamuvaltakunnan debyyttialbumin biisillä Ruudun taustakuvana maailmankaikkeuden viimeinen auringonlasku on suorahko lainaus eräästä Sylvian runosta. Lupaan tämän viittauksen bongaajalle ilmaisen Haamuvaltakunta-T-paidan. 

Crossing the Water on niinikään postuumi runokokoelma hieman Arielin runoja varhaisemmalta ajalta - Ariel kun on kirjoitettu muutama kuukausi ennen Plathin traagista itsemurhaa. 

Koska Ariel oli niin salama kirkkaalta taivaalta -tyyppinen isku, ei Crossing the Water pääse aivan samaan vaikuttavuuteen, mutta hieno runokokoelma sekin on. Tässä kohtaa huomaan, että kun näitä kirja-arvioita jättää rästiin niin ne pääsevät matkalla unohtumaan hieman. Eli jotta voisin täysipainoisesti kirjoittaa tästä kokoelmasta jotain lisää, minun pitäisi lukea se uudestaan. Minkä aion kyllä joskus vielä tehdä, mutta en nyt. 

Dylan Jones - Faster Than a Cannonball, 1995 And All That

Brittipopista on kirjoitettu paljonkin kirjoja, mutta en tiedä toista näin kattavaa. Dylan Jones yhdistää "suullisessa historiakirjassaan" (en tiedä mikä on virallinen nimi tällaiselle lähinnä lainauksista koostuvalle teokselle) brittipop-musiikin lisäksi britpop-ilmiöön myös taiteen ja muodin. Lopputulos on varsin pessimistinen mutta viehättävä kuvaus Thatcherin jälkeisen ajan kulttuurisesta auringonnoususta, joka päättyy pian kokaiinihuuruiseen krapulaan Tony Blairin Cool Britannia -hankkeen myötä.

Mielenkiintoisin kirjan ajatuksista liittyy juuri Thatcherin aikaan. Jones - ja monet muut ääneen pääsevät - esittää, että 80-luvun kulttuurivihamielinen ympäristö ja niukat resurssit pakottivat taiteilijat ottamaan vähistä resursseista kaiken irti. Syntyi vahva yhteishenki ja lyhyt yhtenäiskulttuurin pihahdus, jossa mukanaolleet kokivat vahvaa yhteishenkeä ja positiivista uskoa omaan tekemiseen. Lontoo oli taas "swinging London", aivan kuten 1960-luvun lopussa. Vajaan 30 vuoden sykleihin uskovat voiat siis ajatella, että Lontoo elää taas tietynlaista kukoistusta. No, ainakin brittein saarten monikulttuurinen rap on suuressa suosiossa.

Kirjan tarjoama pessimistisempi katsantokanta brittipop-ilmiöön huomauttaa, että vaikka maan alla kukki myös oikeasti vallankumouksellista musiikkia ravesta shoegazeen, näistä ensinmainitussa usein muiden kuin valkoihoisten miesten tekemänä, oli lopullinen brittipop vain 1960-luvun brittiläisen rockin ja popin uudelleenlämmittelyä kun Oasis, Blur ja monet muut ryöstökalastivat Beatlesin ja Kinksin katalogia.

Jos olet kiinnostunut lähinnä brittipop-ilmiön musapuolesta, suosittelen Luke Hainesin Britpop and My Part In Its Downfall -kirjaa, joka on hyvin haines-keskeinen, mutta silti myös kulttuurisesti pätevä kuvaus tuon ajan musiikista. 

Martin Amis - London Fields

Luin kesällä heti Faster Than a Cannonballin perään tämän Martin Amisin klassikon, joka on ollut lukulistallani jo aiemmin, mutta joka tuli ajankohtaiseksi kun Dylan Jones mainitsi, että Blurin jäsenet olivat saaneet paljon vaikutteita tästä romaanista. 

Jos Hernan Diazin Trust käyttää kerroksellisuutta ja merkityksen ja kerronnan tasoja taitavasti, on Amis samojen elementtien kanssa enemmän kuin kotonaan. London Fields on älyllisesti hykerryttävä, mutta myös tarkkanäköinen ja inhimillinen romaani. Ehkä inhimillinen on liikaa sanottu, Amisin katse on aina melko pisteliäs, mutta on siinä ymmärrystäkin mukana.

Tarina, jota Samson Young ryhtyy Lontoossa dokumentoimaan, on traaginen. Nicolalla on ennaltanäkemisen lahja. Niinpä hän on nähnyt ennalta myös oman kuolemansa. Nicola on koko elämänsä ajan käyttänyt lahjaansa omiin tarkoituksiinsa, ja luonut itselleen erittäin mukavan elämän. Keith - hänen tuleva tappajansa - on dartsiin hullaantunut törkyinen ja itsentunto-ongelmainen lad, joka halveksii vaimoaan ja pientä lastaan ja käyttää vapaa-aikansa Black Cross -pubissa. Guy on avioliiton kautta rikastunut (vai oliko se hän jolla oli vanhaa rahaa, vai hänellä ja vaimollaan molemmilla, en muista) vätys joka etsii seikkailua hirviömäisen lapsensa ja tylyn vaimonsa elämänpiirin ulkopuolelta. Seikkailun hän myös löytää kun törmää upeaan Nicola Sixiin. 

London Fields on sentyyppinen romaani josta pidän: Se saa haukkomaan henkeä nerokkaan rakenteensa ja tasojensa ansiosta, se jättää ajatuksia pyörimään päähän pitkään lukemisen jälkeen ja on lisäksi kirjoitettu törkyisen hienolla kielellä. Paljon muuta ei romaanilta voi pyytää. 

Leigh Bardugo - Ninth House

Halusin lukea myös jotain häpeilemättömän kevyttä. Niinpä tartuin tähän Hesarin hehkuttamaan Ninth Houseen, jonka kirjoittaja Leigh Bardugo on tullut tunnetuksi nuorille suunnatuista viihteellisistä fantasiakirjoistaan. Käsittääkseni Varjo ja riipus -sarja on hänen kirjoittamansa.

Ninth Housen setup lupaa paljon: Kurjista oloista ponnistava Galaxy "Alex" Stern saapuu Yaleen hämärin perustein myönnetyn stipendin turvin. Hänet otetaan osaksi "yhdeksättä taloa" joka valvoo muiden salaseurojen (Skulls & Bones jne) mustan magian käyttöä. Alexilla on nimittäin harvinainen lahja nähdä kuolleita – lahja, joka on aiemmin tehnyt hänen elämästään helvettiä. Salaseurojen mustan magian sekoilua seuratessa kuolleiden näkemisestä on kuitenkin paljonkin hyötyä. Mutta sitten nuori paikallinen ei-opiskelijatyttö tapetaan julmasti ja Alexin mentori katoaa mystisissä olosuhteissa...

Tämä oli aika paljon palikampi kuin ajattelin, vaikka pitikin olla aikuisille suunnattu. Eikä minulla itse asiassa ole mitään "YA-kirjallisuutta" vastaan, mutta tämä ei oikein tarjonnut kirjallisesti sellaista viihdyttävää imua jota vaikkapa Harry Pottereissa tai Lev Grossmanin The Magiciansissa. Koska tämä on fantasiakirjallisuutta, tässä on tietysti kolme osaa. Kai minun on ne kaksi muutakin pakko lukea, mutta teen sen mieluiten jossain palmun alla. En tosin tiedä milloin seuraavaksi menen palmun alle, mutta enihuu.

Shirley Jackson - We Have Always Lived in the Castle

Kuten niin moneen kirjaan aiemmin, sain tämänkin lukemiseen sysäyksen Samuli Knuutin Facebookista, missä hän esittelee 666 lukemaansa kirjaa. Shirley Jacksonin teoksen synopsis on erittäin vangitseva: pikkukaupungin laidalla sijaitsevassa kartanossa asuvat kolmisin isosisko, pikkusisko ja setä, koska suvun muut jäsenet murhattiin muutamaa vuotta aiemmin. Pikkukaupungin asukkaat ovat varmoja, että isosisko myrkytti perheensä, mutta romaanin kertojahahmona toimiva pikkusisko Merricat saattaa myös olla syyllinen.

Shirley Jackson pohjasi romaaninsa kokemuksiin amerikkalaisessa pikkukaupungissa, missä hän asui miehensä kanssa kun tämä työskenteli paikallisen yliopiston professorina. Jacksoniin suhtauduttiin ilmeisen tylysti, mikä sai hänet kirjoittamaan omasta maailmastaan kartanossa. 

Romaanin ote on hyytävä mutta viehättävä. Merricat ja turvallinen Constance-sisko elävät eristyksissä toisistaan turvaa hakien, kun sairaalloinen Julian-eno sinnittelee mukana. Kun ulkomaailma alkaa kiinnostua heistä liiaksi, Merricat ja Constance vetäytyvät tiukemmin kuoreensa. 

Shirley Jacksonin tunnetuin teos lienee The Haunting of Hill House. Hänen Goodreads-profiilinsa mukaan muun muassa Stephen King on ottanut vaikutteita hänen työstään, mitä en ihmettele ollenkaan. Hän on erittäin taitava luomaan selittämättömällä tavalla hyytävän tunnelman, minkä lisäksi We Have Always Lived in the Castlen maailman rakenne jossa murhaaja on lukijan sympatiat ansaitseva ympäristönsä uhri on kutkuttava. 

Anna Perho - Olipa kerran talo

Anna on Suomen parhaan, pienimmän ja laiskiten kokoontuvan kirjakerhomme jäsen numero 1/2, joten tämä ei ole aivan objektiivinen arvio (mistä syystä käytän hänestä myös etunimeä tässä arviossa, kun se tuntuu luontevammalta), mutta mielestäni tämä Annan Ypäjältä ostaman talon ympärille rakentuva kirja on todella hieno. Se on raikas yhdistelmä lifestyle-tietokirjaa, maukkaan rentoa autofiktiota ja ajankuvaa 70-90-lukujen Lounais-Suomesta.

Kuten kaikki Annan someja seuranneet tietävät, hän osti synnyinseudultaan upean vanhan hirsitalon, jonka remontointi osoittautui ruusuisia kuvitelmia suuremmaksi ja huomattavasti kalliimmaksi projektiksi. Talon ostamisen ja remontoinnoin kuvaus vie ehkä 1/3 kirjasta. Loput kaksi kolmannesta Anna kuvaa erittäin vetävästi ja kiinnostavasti omaa nuoruuttaan hevosten ja kirjallisuuden parissa, ja polkuaan menestyväksi mediayrittäjäksi ja luennoitsijaksi. Sen lisäksi Anna taustoittaa sadan vuoden takaista talonpoikaiselämää Lounais-Suomessa itselleen tyypillisen viihdyttävän informatiivisella ja oivaltavalla tavalla. 

Erittäin suositeltava kirja tämä. En tosin ole varma onko tätä tekstiversiona saatavilla, itse sain käsikirjoituksen pienellä kerjäämisellä haltuuni (flex). Toivottavasti Anna kirjoittaa lisää autofiktiota, ja itse asiassa Olipa kerran talo herättää toiveen fiktiosta menestyneiden tietokirjojen oheen. 

Henry Miller - Tropic of Cancer (Kravun kääntöpiiri)

Pitkään oli ollut ajatuksissani lukea tämä, mutta epämääräisistä syistä se oli jäänyt. Onhan tämä kuitenkin usein mainittu klassikko, joka tosin on sikäli palannut historiansa alkuun, että se on jälleen hiukan sopimaton ja mauton. Taustaksi: Miller kirjoitti tämän 1930-luvun alussa, mutta kirja julkaistiin USA:ssa vasta 1960, koska sitä pidettiin liian pornografisena. Nykysilmin luettuna kirja on paikoin ankean maskuliininen. Kaikki vastaantulevat naiset ovat huoria, jopa Pariisi on huora jota Miller jenkkiystävineen nussii kunnes se ryhtyy vaatimaan heiltä jotain takaisin. Tässä tosin saattaa olla koko kirjan idea. En silti usko, että Miller ajatteli naiskuvansa parodiseksi, omaelämäkerrallinen romaani heijastelee tuon ajan renttunen asenteita vastakkaista sukupuolta kohtaan.

Mutta on romaanissa paljon hyvääkin. Sen hengästyttävä pahoinvoivan humalainen spermasuihku istahtaa modernismin kaanoniin, eikä autofiktiivisyys estä sen yleismaailmallisuutta. Miller luotaa ihmisyyttä, mutta samalla aikaa, ja erityisesti aikaa yhtenä ulottuvuutena. 

Sami Kuusela - Pohjalta - Happoradion tarina

En ole suuri bändielämäkertojen ystävä. Olen todennut tämän blogissa monesti aiemminkin, mutta niiden kaavamaisuus ja markkinoinnillinen luonne hankaavat vastaan. Poikkeuksiakin toki on. 

Sain kuitenkin tämän Happis-kirjan postissa, ja olen pitkään pitänyt bändistä, joten päätin tarttua toimeen. Selvisi, että osaltaan kirjassa oli mainittuja bändikirjojen ongelmia, mutta osaltaan se oli oikein onnistunut. 

Ensin pitää mainita aiheen rajauksesta sen verran, että kaikista eniten tämä oli Aki Tykin tarina. Rajaus johtuu joko siitä, että mitä suurimmassa määrin Aki Tykki on tärkein osa Happoradiota, siitä että hän puhui haastatteluissa eniten, tai siitä että kirjailija Sami Kuusela ja Aki Tykki ovat läheisiä keskenään jolloin rajaus tuli ikään kuin kiinnostuksen sanelemana. 

Ei rajaus paljoa häirinnyt, ja kyllä muutkin jäsenet saavat perkausta, mutta dramaturgiassa ja kronologiassa kirja seuraa lämpimän ymmärtävästi ja syvällisesti Tykärin jalanjälkiä. Olin joskus googlannut jäsenten oikeat nimet, mutta olin totaalisesti unohtanut, että Aki on oikeasti Jussi, kuten minäkin. Huippaa. Jatkan Tykiksi kutsumista. 

Hyvää kirjassa oli lämpimän otteen lisäksi se, että se oli kohteensa näköinen. Se pyrki selvittämään ja ymmärtämään kohdettaan. Miksi Happoradio on sellainen kuin se on. Mikä Happoradiossa on ainutlaatuista. 

Huonompaa kirjassa oli ajoittain lepsu ja formaattiin sopimaton kieli. Suurinta murhetta aiheuttivat sanomisesta käytetyt muut verbit. Minusta vain lastenkirjoissa henkilö "tuhahtaa", "naurahtaa", "töräyttää" tai "puuskahtaa". Jos tunnetila ei käy lainauksesta ilmi, kannattaa asiasisältö kirjoittaa auki sanallisesti. Tai tällaisen dogman alla minä elän. Myös tekstin tietty kaverillisuus häiritsi otetta. Kirja oli kohtelias ja paikoin ulkokultainen. Oli selvästi päätetty, että kerrotaan "kaikki", ja tämä fiilis välittyi (tämä siis kehu, rohkeitakin asioita paljastettiin), mutta kuvailuissaan ja arveluissaan Kuusela päätyy välillä hymistelemään ilmiselville alkoholiongelmille vähän setämäisellä tavalla. 

Ei siis paras lukemani bändikirja, mutta rennosta ja kaverillisesta otteesta johtuen lukemisen jälkeen tuntuu, että tunnen bändin jäsenet paremmin, ja että olemme toisillemme läheisiä (disclaimer: tunnen kyllä Happikset työn kautta, mukavia sällejä kaikki tyynni), vaikka he eivät samaan aikaan ole lukeneet vastaavaa paljastuskirjaa minusta.  

J. M. G. Le Clezio - The Giants

Tämä se on villi kirja. Luin tämän toiseen kertaan, koska ensimmäisestä on aikaa ja tämä kirja ei kertaluvulla kulu. Le Clezio sai Nobelin vuonna 2008, jolloin Nobel-akatemia kuvaili hänen työtään "runollisesta seikkailullisuudesta ja aistillisesta ekstaasista". Koska tätä romaania on vaikea pukea sanoiksi, allekirjoitan ensihätään tuon palkintoraadin kuvailun (vaikkei palkinto toki tullut tästä 1973 julkaistusta romaanista yksinään). 

Lyhyesti kuvailtuna The Giants kertoo aavikolla nököttävästä Hyperpolis-supermarketista ja sen liepeillä olevista ihmisistä. Kahdesta työntekijästä, työntekijän ystävästä ja lähistöllä asuvasta mykästä pojasta. He kaikki ovat vastentahtoisia silminnäkijöitä ja sivullisia Hyperpoliksen edustamalle kulutusyhteiskunnalle. "Rauhallisuudeksi" kutsuttu tyttö ei kestä Hyperpoliksen valoja ja jatkuvaa viestitulvaa, "Koneiksi" kutsuttu talonmies-mekaanikko ei kestä varomattomasti ilmaan heiteltyjä sanoja, "Rauhallisuuden" infotiskillä työskentelevä ystävä haluaisi tehdä jotain muuta, ja lähistöllä asuva "Tyhmä Bogo" on Koneiden tapaan sanoille allerginen. 

The Giants (kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu) on abstraktiuden ja runollisuuden lisäksi selkeästi kapitalismin ja erityisesti sen symbolina näyttäytyvän mainonnan vastainen romaani. Usein kapitalismikritiikit ovat melko lapsellista hamppukaupunki-faabelia, mutta Giants puree. Kaikkialla läsnä olevat Yhtiöt ovat ottaneet sanat ja ajatukset haltuunsa, eikä kenelläkään ole enää kykyä tai halua ajatella itsenäisesti. Armoton keinovalo tunkeutuu kaikkialle ja lamauttaa aistit. Mainosviestit turruttavat ajattelun. 

No, nyt kun yritän kuvailla The Giantsin tehoa, alkaa se vaikuttaa lapselliselta. Mutta sitä se ei ole! Se järisyttää. Ei niinkään argumenteillaan, vaan runollisen temponsa vahvistamalla sanojen voimalla. Jos haluat lukea kirjoja jotka tuntuvat, lue tämä. 

Esther Perel - Mating In Captivity

Mielestäni tämän kirjan nimessä on hauska kaksoismerkitys. Eläintarhan eläimiä yritetään saada parittelemaan, ja se on hankalaa. Pitkän ihmissuhteen häkissä olevia ihmisiä yritetään saada parittelemaan, ja se on hankalaa. 

Esther Perel on amerikkalainen psykoterapeutti, joka avaa tässä kirjassa mielenkiintoisella tavalla nyky-yhteiskunnan avioliitoista löytyvää seksuaalisuutta potilaskertomustensa avulla. Hän pitää vastaanottoa New Yorkissa ja tietyt ajatusmallit ovat selkeästi amerikkalaisia, mutta kyllä eurooppalainenkin lukija löytää tästä paljon kaikupintaa. 

Kirjan suurin oivallus on se, että turvallinen romanttinen rakkaus ja eroottisuuden kokemus viihtyvät eri kasvualustoilla, ja näiden yhteensovittaminen on se pitkien parisuhteiden iso urakka. Rakkaus pitää turvallisuuden tunteesta, läheisyydestä ja luottamuksesta, mutta eroottisuus vaatii eriytyneisyyden ja itsen kokemusta, tiettyä vierautta jotta voi heittäytyä viettiensä vietäväksi. 

Samalla Perel puhuu odotuksista joita kulttuuri ja viihde ihmisten seksuaalisuudelle asettavat. Kun näihin odotuksiin yhdistetään mainittu rakkauden ja eroottisuuden erinapaisuus on jälki joskus rumaa. Pettämistä, salasuhteita, katkeruutta kumppania kohtaan. Eroottisuuden luonteen ymmärtäminen yhteisen avoimesti ja totta kai kommunikointi auttaisivat. Helpommin sanottu kuin tehty, tietysti. 

Paljon kietoutuu kumppanin "omistamisen" teemaan ja romanttisen rakkauden ideaan istutetun mustasukkaisuuden ympärille. Eroottisuus tarvitsee epävarmuutta, tuntematonta tilaa ihmisten välille. Tämän tuntemattoman saavuttamiseksi saattaa riittää, jos lakkaamme ajattelemasta kumppanejamme "varmoina" ja "ominamme".

Seksuaalisuuden luonnetta esitellessään Perel esittää rohkeitakin ajatuksia, ainakin tietyin Twitter-lasein luettuna. Miettikääpä vaikka seuraava pätkä suomeksi kirjoitettuna 60-vuotiaan miesterapeutin uudessa kirjassa:

Kaplas, Haarma, Mattila - Popmusiikin uusi aika

Kahden musatoimittajaveteraanin (Mattila, Haarma) ja nuoremman polven toimittajan (Kaplas) kirjoittama kirja suomipopin synnystä ja valtakaudesta on mielenkiintoinen tietokirja. Toteutustavaksi on valittu mm. Please Kill Me -kirjasta tuttu "sanallinen historia", eli luvut koostuvat asiasta enemmän tai vähemmän tietävien ihmisten lainauksista. On mukaan onneksi ympätty muutama esseekin, onneksi, sillä ilman niitä kirjan analyyttinen anti jäisi ohuemmaksi. 

Taustatyö on ollut laajaa ja huolellista, sillä haastateltavia on lähemmäs sata. Kirja etenee aihepiireittäin, eniten aihetta käsitellään tekijyyden eri aspektien kautta. Mukana on myös paljon musabisnestä, mikä oli miellyttävä lisä. Onpa radio-osiossa haastateltu myös tämän blogin kirjoittajaa, mikä oli tietysti kunnia.

Ymmärrän, että mielipidettä kuhunkin asiaan pitää kysyä enemmältä kuin yhdeltä ihmiseltä, mutta paikoin samanmielisten kommenttien toisto kävi raskaaksi, ja aiheutti kaipauksen perinteisempää kerrontamuotoa kohtaan. Mutta kuten Please Kill Me -punkhistoriikkia lukiessa, myös Popmusiikin uutta aikaa lukiessa osallisten omaan ääneen kerrotut kannat toivat aiheen lähelle. Pidin myös siitä, ettei kaikista aiheista oltu pyritty hakemaan konsensusta, vaan melko rohkeasti arvottamatta jätetty erimieliset kannat kirjaan. 

Ilmiselvästi kaikille vähänkin aiheesta kiinnostuneille tarpeellinen teos. Samalla hieno toteemipaalu suomenkielisen popmusiikin asemasta ja vallasta maassamme. 

Sylvia Plath - Ariel

Tätä ennen olin lukenut Sylvia Plathilta vain hänen ainoaksi jääneen romaaninsa, Bell Jarin, joka – kuten linkin takaa löytyvästä arviostanikin selviää – jätti jäljen. No, Ariel ei tyytynyt vain jättämään jälkeä, vaan viilsi syvälle. 

Kyseinen runokokoelma julkaistiin postuumisti ja se koostuu Plathin joitain kuukausia ennen kuolemaansa kirjoittamista kauniisti soivista mutta brutaalin synkistä runoista. Ennen Arielia kirjailija oli yrittänyt itsemurhaa jo kerran, ja ollut sen jälkeen sairaalahoidossa. Kaikki nämä kokemukset heijastuvat Arielista, mutta myös ero aviomies Ted Hughesista. 

Kuten todettua, Arielin runot ovat tiivistä ja hienosti soivaa lyriikkaa. Ne ovat kauniita, mutta lohduttomia. Verrattuna niin ikään postuumisti julkaistuun, mutta ajallisesti Arielia edeltäviä runoja sisältävään Crossing the Water -kokoelmaan (joka minulla on kesken), on Ariel henkilökohtaisempi ja kieleltään tarkempi. Vaikka runot on selkeästi kirjoitettu tunnemyrskyssä, Plath on syventynyt tekemään niistä vaivattomasti rullaavia, mutta silti syvällisiä. Tai, nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, ehkä hän ei ollut tunnemyrskyssä, ehkä hän oli rauhallinen koska tiesi mitä halusi sanoa, tai oli jopa luovuttanut sen tosiasian edessä, ettei hänellä ollut enää halua elää. 

Joka tapauksessa Arielin lukeminen oli pakko tehdä pienissä erissä, koska sen runot ottavat paljon tilaa kun pääsevät suusta sisään. Paljon pureskeltavaa, mutta sopivina annoksina äärimmäisen tarpeellista ja tietyllä tavalla jopa nautittavaa sanataidetta.

I am terrified by this dark thing
That sleeps in me;
All day I feel its soft, feathery turnings, its malignity.

Okei, kun olen viime ajat suunnannut luovan energiani Haamuvaltakunta-musiikin tekemiseen niin ei ole ollut energiaa tehdä bloggausta jokaisesta lukemastani kirjasta. Niinpä päätin koota ne ensimmäisen kvartaalin päättymisen kunniaksi yhden postauksen alle. 

Joan Didion - Year of Magical Thinking 

Joulukuussa alkaneeseen Didion-putkeen piti tuossa alkuvuodesta ottaa heti toinen opus. Tämä on Didionin myöhemmän tuotannon tunnetuin teos, essee-tietokirja aviomiehen kuolemaa seuranneesta surusta.

Netflixistä löytyy Joan Didionista mainio dokumentti, Center Will Not Hold nimeltään, ja siinä todetaan, että tämä on "ensimmäinen ateistin kirjoittama kirja surusta". Väitteen paikkansapitävyydestä en tiedä, mutta Didionin asiaan paneutuva ja samaan aikaan henkilökohtainen tyyli luo todella syvällisen pohjan tälle kirjalle. Didion ei tyydy autofiktion keinoin rypemään surussaan, vaan hän kerää journalismin keinoin lisää lihaa luiden ympärille. 

Tämä kirja syvensi Didion-innostustani, mutta romaanitaiteen ystävänä Play It As It Lays viehätti huomattavasti enemmän. Harvinaislaatuinen ja koskettava kirja kuitenkin.

Hilary Mantel - Wolf Hall

Ostin tämän kirjan aikoja sitten ja aloitinkin sitä mutta kiinnostus herpaantui. Otin sen lomalukemiseksi Los Angelesin matkalle joulukuussa ja tämä alkusysäys riitti loppuun asti. Mantel kertoo erittäin yksityiskohtaisesti Henry VIII:n ajoista 1500-luvun englannissa, mutta niin että keskushenkilönä on kuninkaan läheiseksi neuvonantajaksi alimmista yhteiskuntaluokista noussut nokkela ja neuvokas Thomas Cromwell. 

Kirja vilisee historiallisia henkilöitä, ja ilman kirjan alusta löytyvää henkilöluetteloa sen seuraaminen olisi erittäin hankalaa. Seuraamista hankaloittaa myös Mantelin tapa vältellä Cromwellin nimen kirjoittamista: Aina kun puhutaan "hänestä" lukijan pitää olettaa että kyseessä on Cromwell, vaikka konteksti antaisi olettaa että viitataan edelliseen nimeltä mainittuun. Minun lukuaivoni ei tottunut tähän käytäntöön koko kuudensadan sivun matkalla, mikä aiheutti hiukan turhautumista, mutta muuten Mantelin historiallinen proosa ilahduttaa monivivahteisuudellaan, "näytä, älä kerro" -asenteellaan ja yksityiskohtien rikkaudellaan. 

Tämä oli vasta ensimmäinen kirja trilogiasta. En ole nyt ihan heti seuraavaan osaan tarttumassa, sen verran pitkäpiimäistä Mantelin kerronta kuitenkin on. Kiinnostuin kyllä Boleyneistä ja Tudoreista, ja nyt pitäisi vain selvittää mikä Mantelin kertoma on historiallista ja mikä fiktiota. 

Sally Rooney - Conversations With Friends

Olen nyt sitten lukenut kaikki Sally Rooneyt. Normal Peoplesta se lähti, ja vaikka Normal People on edelleen se vahvin ja rakkain Rooney niin kyllä tässä debyytissäkin on paljon mihin ripustautua. 

Elementit ovat Rooneynsa lukeneille tuttuja: Nuoria akateemisia aikuisia Irlannissa, hieman heitteillä, itseään ja toisiaan vajavaisuuksillaan satuttaen. Sanomattakin selvää että tällainen keitos maistuu minulle erinomaisen hyvin. 

Rooneyn "tyypit" ovat tuttuja 2010-luvun kaupunkilaisille, mutta hän ei maalaa ihmisistä liian karikatyyrisiä, vaikka ensivilkaisulla siltä saattaisi tuntuakin. Ehkä teemojen käsittely on tässä esikoisessa hiukan karskia ja pinnallista verrattuna kahteen myöhempään romaaniin, mutta erittäin toimivaa coming of age- torttua joka tapauksessa.

Jim Shooter & Mike Zecki  - Salatut sodat

Egmont julkaisi tästä Marvelin 1980-luvun klassikkotarinasta uuden kokoavan painoksen ja minä sen tietysti tilasin. Luin tämän oikeastaan viime vuoden puolella mutta sisällytän tähän alkuvuoden postaukseen, toivottavasti kestätte. 

Alun perin 12 lehdessä julkaistu tarina oli lopulta yllättävänkin ehjä, ja siinä on paljon myöhempiin sarjakuvalehtiuniversumin avaintapahtumiin vaikuttavia kohtia. Muistan, että kun itse luin suomenkielisiä Marvel-sarjakuvia vasta 1990-luvulla, oli Mail Man joutunut alituiseen lisäämään selventäviä asteriskeja, että tässä muuten viitataan sitten Salattuihin sotiin. 

Oli siis hieno kokemus vihdoin ymmärtää mistä on kyse, kuten myös on hienoa omistaa tämä nopeasti loppuunmyyty laitos. Suosittelen kaikille MCU-elokuvia seuraavalle tämän lukemista, sillä lähivuosina sama tarina on jossain muodossa tulossa myös Marvel-leffoihin.

Rick Rubin - Creative Act: A Way of Being

Tästä Rick Rubinin luovuuskirjasta on kohistu ainakin omassa internet-kuplassani melko paljon. Ja onhan siinä merkittävä määrä varsin naulan kantaan osuvia ajatuksia luovasta prosessista. 

Rick Rubin on, kuten monet varmaan tietävät, musiikkituottaja jonka CV kattaa merkittävän määrän merkittäviä yhtyeitä ja albumeja. Kuitenkaan Rubin ei omien sanojensa mukaan osaa juuri soittaa eikä varsinkaan käyttää studiotekniikkaa riittävällä tasolla levyntekoon. Hänen lahjansa on kuunteleminen ja olennaisuuksien ymmärtäminen ja kirkastaminen.

Tämän kirjan kautta ymmärtää myös millainen oraakkeli Rubin muusikoille varmasti on. Hän ei keskity bridgeihin tai kertsin sointukääntöihin, vaan siihen miten luova ihminen saa itsestään mahdollisimman paljon irti. 

Koska kyseessä on amerikkalainen self help -opus, sen heikkoudet ovat samoja kuin muissakin alan töissä: Creative Act sisältää valtavan määrän toistoa ja suurimmat ja kirkkaimmat oivallukset koetaan ensimmäisen 50 sivun aikana. Joko kustannustoimittajat eivät suostu laittamaan self help -kirjaan uutta informaatiota alun jälkeen koska toisto on tärkeää tai koska ihmiset eivät lue self help -kirjoista kuin alun, tai sitten on yksinkertaisesti niin, että useimmiten esiteltävä idea on lopulta sen verran kompakti, ettei taitavinkaan sanankäyttäjä saa siitä kuin 50 sivun verran irti.

Jos pystyy hyväksymään tämän puutteen niin Rubinin ajatuksista pystyy nauttimaan. Kuten mainittua olen itsekin viimeisen vuoden ajan antautunut musiikilliselle luovalle prosessille amatöörimäisen mutta sydämellisen läppäri-indie-aktini Haamuvaltakunnan kanssa, ja olen ollut jopa yllättynyt miten syvälle menevä parantava vaikutus prosessilla on ollut. Siksi Rubinin sanat osuvat otolliseen maaperään, ja uskallan suositella kaikille samaa: Käykää peremmälle mysteeriinne, luovuttakaa ohjat universumille. Voitte paremmin.

Parhaillaan minulla on luvussa kolme kirjaa. Henry Millerin Tropic of Cancer eli Kravun kääntöpiiri (panemista Pariisissa), Esther Perelin Mating In Captivity (panemista pitkässä parisuhteessa) ja Sami Kuuselan Pohjalta - Happoradion tarina (vähemmän panemista).