Koska kumminkin rakastatte listauksia. Tämä on sitäpaitsi tärkeä - jollain oudolla mittarilla mitattuna ainakin!

Jo tätä kerätessä tajusin, että näitä on ihan hemmetin paljon. Joten kertokaa omat suosikkinne tuonne kommentteihin. Idean postaukseen sain eilen arvostelemaltani My First Band -levyltä, jonka Manilla Vanilla -biisin lopussa on mahtavan kuuloista pälpätystä lisäämässä levyn tunnelmaa.

Rap-musasta näitä olisi löytynyt vaikka kuinka, mutta otin vain pari suosikkiani. Enkä millään muistanut missä biisissä lainataan Bill Hicksiä.

Paradise Lost - Forever Failure

Sadat - ellei tuhannet - doomahtavat metallibiisit, doom-biisit ja niiden johdannaiset ovat menneet pilalle kökköjen puhekohtien vuoksi. Paradise Lost lainasi Charles Mansonia, ja homma toimii helkkarin hienosti. "I understand rules and regulations, I don't understand sorry. I'm sorry I was born, that's what my mother told me", tai jotain sinne päin. Löytyy yhdeltä kaikkien aikojen suosikkilevyistäni, eli Draconian Timesiltä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Jay-Z & Kanye West - Ni**as in Paris

N-words in Paris, kuten Bill Burr tämän biisin nimen lausuu. Keskellä biisiä on kohtaus Will Ferrellin mahtavasta Blades of Glorystä. "I don't even know what that means. - No one knows what it means, but it sounds provocative!"

Sopii Jaykan ja Kanyen itseironiselle we are the kings -levylle, ja biisiin ihan tunnelmansa puolesta myös. Tai ehkä tämä on tarvittava comic relief liian totisen todistamisen välissä. Ei, kyllä se on niin kuin ensin sanoin: Tällä levyllä kunkut pitävät hauskaa, ja tämä on yksi osa sitä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Pantera - Domination

Pakollinen! "Fart stinks like a motherfucker", ja sitten paahdetaan! (Luulin pitkään että se oli "fart six", missä ei ole tietenkään mitään järkeä). Ei tämä oikeastaan tarvitse sen enempää selittelyjä. Cowboys From Hellin armottomin paahtobiisi. ÄIJÄ-humoristinen huudahdus. Nautin.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Metallica - To Live Is To Die

Uh, meidän kaikkien rakastama Cliff Burton delasi, ja Cliffin muistelolevyllä kundit (miinus levyltä pois miksattu Newsted) riffittelevät ensin kuusi ja puoli minuuttia Burtonin osaksi säveltämiä linjoja, ja pitävät sen jälkeen puheen, joka on kai puoliksi saksalaiselta runoilijalta, puoliksi Burtonilta peräisin. Muistan kun tämä kosketti teininä niin, SNIFF. Sitten vielä muutama minuutti riffejä.

"When a man lies he murders some part of the world. These are the pale deaths which men miscall their lives. All this I cannot bear to witness any longer. Cannot the kingdom of salvation take me home?"

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Wu-Tang Clan - Little Ghetto Boy

Räpissä näitä olisi toki ihan helvetisti, mutta otetaan nyt tämä Wu-Tang Foreverilta löytyvä pätkä, jossa THE PIG, eli poliisi tulee paikalle kun maestrot käryttelevät. Little ghetto boyt eivät osaa käsitellä tätä asiaa.

UP AGAINST THE FUCKING WALL, UP AGAINST THE FUCKING WALL!

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Guns N' Roses - Get In the Ring

Voi hitto, oli nämä hienoja aikoja kun GUNNARIT oli vedossa! Use Your Illusioneilla bändiä ei pysäyttänyt mikään. Oli voimaa, oli vaaraa, oli VITTU kaikkea!

Joku oli erehtynyt sanomaan poikkipuolisen sanan Axl Rosesta (mm. Kerrangin Mick Wall joka on kirjoittanut Axlista kirjankin) ja sehän piti tietysti kostaa verisesti biisin muodossa. Eli TULKAA VITTU KEHÄÄN ja potkin teitä perseelle.

Näin suomeksi sanottuna.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Disclaimer: Tunnen melko hyvin joitain My First Bandin jäseniä. En tietenkään silti kehuisi heidän levyään, jos se ei olisi oikeasti hyvä.

Olen ollut aivan hemmetin MEHUISSANI siitä, että My First Band vihdoin onnistuu myös albumimitassa. Bändin debyytti oli aikoinaan melko raakilemainen, kun taas kakkoslevy Mercury & Glitter hyppäsi huomattavasti eteenpäin, mutta kärsi tasapaksuudesta ja siitä ettei kaikki loksahtanut paikoilleen.

Mutta nyt kolisee. Kolmas levy on nimeltään Corazon, eli sydän.

My First Band operoi Suomessa "melko" haastavalla kentällä, eli pirteän, teatraalisen ja anteeksipyytelemättömän popin parissa. "Kenttä" ja "parissa" mainittu... no, pahoittelen lepsua ilmaisua, mutta esimerkiksi Mercury & Glitterin The Ark -viboja ei ole rock-yleisön helppo sulattaa.

Alan itsekin olla melkoisen täynnä The Arkia tässä vaiheessa maailmanhistoriaa, joten on hienoa, että My First Bandkin on ottanut valtavan askeleen eteenpäin. Corazon ei pelkästään bailaa, vaan se KOURAISEE. Sillä on napakasti eteenpäin kulkeva ja turboahdettu moottori, mutta iso sydän (eli se CORAZON, tajusitteko?).

Toisin sanoen aiemmin bändi ei koskettanut. Nyt koskettaa.

Oikeastaan Corazon on mahtavalla tavalla omituinen albumi. Se ei tunnu liian harkitulta, vaan siinä on seikkailun tuntua. Ikään kuin sitä ei olisi suunniteltu, vaan se olisi tapahtunut.

Tämä kuvailu tuntuu tietysti abstraktilta jos ei ole kuullut levyä, mutta sain ennakkokappaleen levystä jo huomattavan aikaisin ja tässä on ollut rutkasti aikaa luukuttaa albumia.

Aluksi se jopa hämmensi. Don't Break My Corazon on tietysti loistava single, mutta levyn parasta antia ovat maalailevat tunnelmapalat, kuten DeLorean, Let It Go, Thank You For Your Heart, Dame De Voyage tai levyn paras biisi Manilla Vanilla.

Monessakin mielessä tällaista levyä ei ole tehty Suomessa koskaan. Toisaalta My First Bandin tekninen osaaminen on todella korkealla tasolla. Sovitukset eivät kuulosta bändin tekemiltä - siis siinä mielessä, että ne pyrkivät pois kitara-basso-koskettimet-rummut-ratkaisuista. Toisaalta Antti Koivulan uhkarohkea tapa tulkita biisejä ei onnistuisi kovin monelta.

Tavallaan My First Band ei ole matalan intensiteetin musiikkia missään mielessä. Se vaatii uskoa ja halua lähteä juttuun mukaan. Elää vähäsen mukana. Kylmiltään kuunneltuna se saattaa pelästyttää ja vaatia liikaa.

Välillä tämä on kuin Baz Luhrmanin ja David Lynchin yhdessä ohjaaman scifi-leffan soundtrackilta. MISTÄ tämä oikein tulee? Mahtavaa kun ei tajua eikä näe mitään ajatusrakennelmaa musiikin taustalla, se vain on.

Don't Break My Corazonin lisäksi kovimpia pop-hittejä ovat Teenage Dreamstage, Parachute ja Freedom Fighter, mutta en kyllä osaisi sanoa mikä näistä olisi paras single, kun koko levy on jotenkin niin kaikesta muusta tällä hetkellä kuultavasta musasta erillään.

Upea levy. Suosittelen.

Hitto, tämä on nyt vähän laillisesti epäselvää toimintaa, kun Pop On And On -sivusto on sitten iltapäivän poistanut nuo kaksi Robyn & Röyksopp -biisiä. Luulin, että olivat ihan luvan kanssa pistäneet pari biisiä tulevalta ep:ltä näytille, mutta toisin kävi.

Minä nuo biisit ehdin joka tapauksessa kuunnella monta kertaa, joten kirjoitan nyt tähän hieman mitä kuulin.

Ensinnäkin ilahduin suuresti kun kuulin norjalaisten ja ruotsalaisten yhdistävän voimansa. Robynin ja Röyksoppin aiempi yhteistyö The Girl and the Robot vuodelta 2009 kuulostaa mahtavalta, ja molemmat ovat olleet hetken hiljaa, joten yhtälössä on pelkkää hyvää.

Robynin ja Kleerupin With Every Heartbeat on parhaita pop-biisejä viimeisen 15 vuoden ajalta, ja ilokseni ensimmäinen vuodettu biisi Every Little Thing on hieman samankaltainen helmi. Robyn osaa toki näppärän ja nokkelan poppaamisen myös (hänen kolmen ep:n sarjastaan löytyy kosolti esimerkkejä), mutta With Every Heartbeat tai Call Your Girlfriend -tyyppisessä kohtalokkaassa soundissa hän on silti omimmillaan.

Toinen vuodettu biisi Do It Again kuulosti... no, Röyksoppilta enemmän kuin Robynilta. Sanoisin enemmän jos biisiä ei olisi poistettu. Joka tapauksessa ehdin innostua siitäkin. Kaikin puolin soundi oli enemmän kuin tekijöidensä summa. Näiden kahden KUULUU tehdä yhdessä musaa! Robyn tarvitsee consistent (tämä on nyt ihan Andy McCoy -hetki, mutta mitä se on suomeksi?) soundisen levyn, hyvät tuottajat/säveltäjät.

Lienee selvää, että Flow kaappaa näiden kahden yhteiskiertueen Suomeen? Saako jo olla tohkeissaan?

Olen #muuten haastatellut Robynia silloin kun hän esiintyi edellisen kerran Flow'ssa. Ihanan vakava ja ammattimainen pop-artisti. Tappakaa minut, mutta käytän nyt tässä sanaa KEIJUKAINEN.

* (Kuva: Promokuva, Stereogumin sivulta)

Aina silloin kun ei tule uusia hyviä levyjä, voi kirjoittaa vanhoista loistavista levyistä. Minulla on ollut Suudelmitar-cd melkeinpä siitä lähtien kun se ilmestyi, mutta tarina vinyyliversion saapumisesta kotiini löytyy täältä.

Suudelmitar ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Olen kuunnellut sitä viime aikoina taas melko lailla paljon. Se kuulostaa edelleen loistavalta.

Pitkään levy oli minulle hyvin aikaan ja paikkaan sidottu - eli opiskeluaikaan Tampereella. Suudelmittaresta huokuu Annikinkadun puutalokorttelit, Telakan terassi, humanistiset tieteet ja Tampere muutenkin.

Ennen tätä levyä Leinonen oli tehnyt musiikkia Valumon kanssa, ja Suudelmitar oli ensimmäinen "sooloalbumi" sitten Raastinlauluja-debyytin. Valumo-levyillä Leinonen oli kehittänyt dramaattisen iskelmäprinssi-hahmonsa, joka on varmasti paljolti hän itse, mutta silti selkeästi hahmo.

En tiedä onko tämä Suudelmittaren maailmoja syleilevä uskis-hippi tarkoitus olla hahmo, vai onko se vain Leinosta, mutta se joka tapauksessa pukee häntä. Ei ennen tätä eikä tämä jälkeen ole Ville Leinonen tehnyt näin hienoa levyä - vaikka on hän toki hyviä levyjä tehnyt, muttei näin hyvää.

Kuten Suudelmittaren romanttisehko lisänimi kertoo, tämä levy ei edusta mitään tuhnuista realismia, jota nykyään niin paljon kuulee. Suudelmitar on runoutta, rakkautta, kieloja veden pintaan, autuaat on suven usvaiset aamut, kutsuin, niinkuin yö kutsuu mua vieläkin luokseen.

Jotenkin hienoa kuulla kauniita pilvilinnoja kaiken todellisuuden jälkeen. Se kuulostaa raikkaalta.



Löyhähköinä teemoina ovat tosilta tai kuvitelluilta matkoilta kerätyt kokemukset, vuodenajat ja Jumala. Ja tietysti se rakkaus. Toteutus on maanläheinen, mutta sovituksissa on paljon järkeä ja sisältöä. Kliseisesti voisi käyttää sanaa KUUNTELULEVY, mikä tarkoittaa sitä, että toistuvilla kuunteluilla biisien taustalla kuulee vaikka mitä.

Nimibiisi on tietysti hurja lähtö, mutta sen jälkeinen laskeutuminen kohti Kiitoslaulua on hienointa mitä levy voi ihmiselle tehdä. EN VOI olla käyttämättä kliseitä, mutta maestro Leinosen mukaan on tällä levyllä niin helppoa ja miellyttävää lähteä - vaikka olisi ateisti! Jotenkin hänen jumaluutensa on aika animistista tällä kertaa, mikä on täysin sivuasia.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä levyä, ja jos sydämessäsi on edes hitunen lämpöä jäljellä, ota ihmeessä "tyypit". Levyllä ei ole yhtään heikkoa biisiä. Tykkään aika harvasta KOKONAISESTA Suomi-levystä, mutta miesartistien löyhähkössä genressä tämä on kärkipaikoilla Olavi Uusivirran Minä olen hullun ja Samuli Putron Elämä on juhlan kanssa.

Kiitos Ville Leinonen,
koko pitkän levyn opetat mua
Oot luonain
B-puolen päättyessä kutsut lepohon mua.

Tilastot kiinnostaa aina. Siis minua. Piinaviikon (oliko se tämä vai ensi viikko?) päätteeksi rehti top 10 -postaus.

En henno paljastaa tarkkoja lukuja, mutta ne ovat tuhansia, eivät kymmeniä tuhansia. Bloggerin statistiikka tosin mittaa vain osumia tiettyyn artikkeliin, kun aika moni blogin lukija tulee aina etusivulle ja lukee siitä uusimmat tekstit.

Google Analyticsin mukaan iso osa kävijöistä tulee aina blogin etusivulle, joten he eivät tilastoidu mihinkään artikkeliin. Tätä listaa voi siis pitää linkatuimpien artikkelien listana.

Listauksessa näkyy se, että olen viime kesästä lähtien postannut blogiin paljon aktiivisemmin, mikä on kasvattanut kävijämääriä mukavasti - kaikki artikkelit ovat ajanjaksolta viime syksystä tähän päivään.

Muuten voi todeta, että levyarviot ja helposti Googlesta löytyvät asiat kiinnostavat (HBO Nordic ja Netflix ovat paljon googletettuja sanoja).

Artikkeli radioiden soittolistoihin liitetyistä väärinkäsityksistä taitaa olla viraalein kirjoittamani juttu. Harmi, ettei sellaisia aiheita tule vastaan joka viikko. Olen myöskin käyttänyt Facebookin Like Buttonia blogissa vasta pari kuukautta - olisi pitänyt tajuta sen ylivertaisuus jo aiemmin, verrattuna tuohon kirjoituksen alaosasta löytyvään minipieneen share-nappiin.

Tässä ne ovat, suosituimmuusjärjestyksessä. Also Sprach Jussi all time top 10:

1. Levyarvio: Jenni Vartiainen - Terra
2. Levyarvio: PMMP - Matkalaulu
3. Kuka voittaa Voice of Finlandin vuonna 2013
4. "Levy-yhtiöt ostavat biisejä radioiden soittolistoille"
5. Netflix vai HBO Nordic?
6. Levyarvio: Stam1na - SLK
7. Levyarvio: Haloo Helsinki! - Maailma on tehty meitä varten
8. Vuoden levyt 2013: Kotimaiset top 10
9. Miksi juoppo muusikko on Suomessa sankari?
10. Tänään arvostelemme Uuden musiikin kilpailun osallistujat vuonna 2014   

 

Tänään oli Record Store Day eli Levykauppapäivä! Logistis-perheteknisistä syistä johtuen ehdin käydä Fredan Levykauppa X:ssä vasta klo 12, jolloin suurin osa kaikesta hyvästä oli jo kadonnut. En siis ostanut mitään varsinaista RSD-tuotetta.

Stupidossa olisi ollut Stone Rosesin The Stone Roses -levyä, mutta tämän kuulin vasta jälkeenpäin. Voihan pylly. Ostin sitten Death Cab for Cutien Narrow Stairs -lp:n ja JVG:n Mustaa kultaa -lp:n. Jälkimmäinen 8€, ja se on kumminkin klassikko!

Tärkeintä tässä päivässä oli kuitenkin aikamatka melkein 20 vuoden taakse. Näin Äxässä itseni. Tai meidät - kaveripiirin. En aikuisia "meitä", vaan meidät melkein vuotta sitten kun minä olin - sanotaan vaikka 17-vuotias.

Paikalla oli porukka, joka oli tullut Helsinkiin Levykauppapäivää varten jostain muualta. Aivan niin kuin "me" matkustimme Tampereelle levyjä katsomaan ja ostamaan.

Mustiin pukeutuneet finninaamaiset pojat intoilivat Ulverin ja Katatonian spessujulkaisujen ympärillä.  "Sukunimi X on kateellinen jos mä otan tän, niin kateellinen!". Sitten siirtymä seiskatuumaisten ääreen. Hermostunutta naurua, tohkeilua ja vaiheilua.

Kaikki aikamatkailukirjoja ja aiheesta kertovia elokuvia katsoneet tietävät, että jos tapaa itsensä toisesta ajasta, ei itseensä saa koskaan yrittää vaikuttaa ettei aika-avaruus nyrjähdä. Siksi en tohtinut ryhtyä puhumaan pojille.

Mitäkö olisin sanonut?

Kyllä se siitä. Tai ei välttämättä. Musiikista intoilu ei tule koskaan tuntumaan muille ihmisille niin tärkeältä kuin teille. Suurin osa ihmisistä ei koskaan ymmärrä. Mielestänne parhaat bändit jäävät aina vaille ansaitsemaansa huomiota.

Tulee tietenkin myös se päivä, kun ymmärrätte ettei sen tarvitse olla niin ehdotonta. Tai ehkä tulee. Jos ei tule, toivon kärsivällisyyttä.

Saatte "pillua", mutta ette ihan vielä. Ja jos näin tapahtuu, se ei johdu siitä, että intoilette musiikista.

Jos perustatte bändin, pitäkää hauskaa.

Ja jos vielä 20 vuoden päästä ajatte paikalle autollanne, ettekä löydä Stone Rosesin lp:tä jota olitte tulleet hakemaan, älkää välittäkö, se levy on kumminkin Spotifyssä. Lähtekää kotiin perheen luo.

Älkää laskeko levyihin käyttämiänne rahoja. Älkääkä murehtiko että olette käyttänet liikaa rahaa levyihin. Mitä sitten? Tärkeintä on olla onnellinen, ja jos levyt tekevät onnelliseksi niin antakaa palaa.

Pitäkää kropastanne huolta. Kaljamaha ei näytä hyvältä bändipaidan kanssa. Tajuatte sen varmaan vähän myöhässä, mutta ette liian myöhässä.

***



En tiedä miksi tuli surullinen olo nähdä itsensä nuorena. Tai sellainen kaihoisa. Hyvinhän minulle kävi, minulla on työ musiikin parissa! Intoilu kannatti! Mutta en uskaltaisi nuorelle itselleni sanoa, että se kannattaa.

Se on täällä! Nimittäin Also Sprach Jussin virallinen Kaljanjuontilista.

Koska teen soittolistoja joka tapauksessa työkseni, niin ajattelin tässä oman toimen ohessa pyöräyttää täydellisen kaljanjuonnin taustalle sopivan Spotify-soittolistan.

Mitä kaljanjuontilistaan tarvitaan:

• Sopivasti nostalgia-arvoa eli nuoruudesta tuttuja biisejä
• Mieluiten kitaramusiikkia, muu musa sopii paremmin jonkun muun päihteen kanssa
• Mukanalaulettavuutta
• Ronskia elämänasennetta
• Ei slovareita 
• Ei liian hienoa musiikkia
• Periaatteessa grungea, skeittipunkkia ja altsurokkia

Itse nautin tästä listasta parhaillaan tämän Brooklyn Breweryn ja Sinebrychoffin Two Three Porterin kera. Toimii!

 

Luin tänään aamulla e-Hesaristani, että sähkökirjojen myynti ei ole Suomessa edelleenkään millään tavalla merkittävää bisnestä - ja itse asiassa digitaalisten kaunokirjojen myynti laski Suomessa viime vuonna 14 prosenttia koko digikirjaliikevaihdon pysyessä suurin piirtein samoissa edellisvuoteen verrattuna.

Tässä kirjoituksessa ei ole kysymys siitä, että itse aikaisena omaksujana toivoisin, että suomalaiset "tajuaisivat" vihdoin digikirjojen ylivertaisuuden. Rupesin yleisestikin ottaen miettimään, miksi musiikkibisneksen murros ei kirja-alalla ole - ainakaan Suomessa tapahtunut vielä niin radikaalisti.

USA:ssa ja Briteissä digikirjojen myynti on noin 25 prosenttia kokonais"kakusta" Suomen luvun ollessa 8. Tai tässä kohtaa täytyy heti nostaa esiin ensimmäinen välihuomautus: Näihin tilastoihin ei ole laskettu Amazonin Kindle Storesta, iTunesista tai Googlen kaupasta ostettuja digikirjoja, koska nämä tahot eivät lukujaan Suomeen ilmoittele.

Minä ostan kirjoja vain Kindle Storesta, joten olen tämän tilaston silmin ihminen joka ei osta kirjoja. Joo, tiedetään, Laila Hietamiestä ostava jengi ei osta Kindle Storesta, mutta kyllä mainituista helppokäyttöisimmistä ja halvimmista digikirjakaupoista luettavaa hankkivaa jengiä silti JONKIN verran on.

Ja siinä tulikin ensimmäinen selittävä tekijä: Vaikka mainituissa kaupoissa on häviävän vähän suomenkielistä kirjallisuutta, niiden hintojen halpuus, käyttömukavuus ja laaja saatavuus tekevät niistä todella houkuttelevia vaihtoehtoja. Niin houkuttelevia, ettei Suomesta löydy lähellekään vastaavaa - tai Elisa Kirja taitaa olla lähinnä ainut kotimainen kilpailija joka edes jollain tasolla pystyy laittamaan mainituille kampoihin.

Tabletit ovat yleistyneet huimasti, joten kaluston PENETRAATIO alkaa pikku hiljaa huidella ihan järkevällä tasolla. Kun kotimainen tarjonta on vähäistä, ihmiset eivät kaiketi vielä tiedä, miten halpaa ja helppoa englanninkielisten digikirjojen ostaminen on.

Kirjastojen korkea käyttöaste on sekin varmasti selittävä tekijä. En ole perehtynyt siihen, miten kirjastojen digikirjojen lainausoikeuksista päätetään, mutta lienee selvää ettei kirjasto voi tarjota rajatonta määrää uutuuskirjoja ilmaiseen lainaan. Sen verran mitä olen Helmetin digilainaussysteemiin tutustunut, ei se ainakaan kätevyydellä voi kaupallisten kumppaneiden kanssa kilpailla.

Sitten on tietysti myös se niin usein cd-levyjen kanssa (joita ei kohta osta enää kukaan) kuultu selitys: MÄ TARVIN SEN FYYSISEN ESINEEN. PAPERIA ON NIIN KIVA HIPELÖIDÄ. Just. Se on kuulkaa ennakkoluulo. Sain hetki sitten naiseltani Joël Dickerin kirjan, joka oli paperinen. Sitä oli yhtä helvettiä lukea sängyssä, millään siitä ei saanut hyvää otetta. iPadilta lukeminen on sen sijaan käytännöllistä eikä käsi väsy koskaan. Että siinä teille fyysistä esinettä.

Pahinta suomalaisen kustannusalan kannalta on tietysti se, että nyt kun Suomalaisella kirjakaupalla ja Akateemisella kirjakaupalla on karvaita ensikokemuksia, ne eivät ole vielä pitkään aikaan halukkaita panostamaan digikirjoihin senttiäkään lisää. Käynee siis niin, että jossain vaiheessa Jari Tervon uutuuskirjaa rupeaa liikkumaan ilmaiseksi netissä myös digijäärien tableteille, kun sitä ei ole helposti saatavilla digikirjana.

Toivottavasti en ole vahingossa kirjoittanut kertaakaan sanaa e-kirja, joka on aivan helvetin 1999.

Oli miten oli, tilanne on haastava ja vaikeasti ennustettavissa oleva. Voi olla, että suomalaiset ostavat vielä 10 vuotta aivan tyytyväisinä Sofi Oksasensa paperisina, mutta voi olla, että tablettien PENETRAATIO (tuota sanaa ei voi kirjoittaa kuin caps lock pohjassa) edesauttaa digikirjojen istumista suomalaisten lukutottumuksiin yllättävänkin nopeasti, jolloin korkean alv-kannan rampauttama hinta ja vaatimattomat kauppapaikat estävät laillisen digimarkkinan yleistymisen.

No, paha tässä toisaalta huudella syyllisten perään, kun en itse ole koskaan ostanut ainuttakaan suomalaista digikirjaa. Eikä siinä mitään VIKAA ole, että paperikirjat myyvät, mutta jossain vaiheessa se murros tulee.

Olen monta vuotta siirtänyt läppärin kuvaa televisioon HDMI-piuhan ja sen Macbookin näyttöporttiin sopivan sovitinpalikan avulla. Pari viikkoa sitten kävi kuitenkin niin, että tuo sovitinpalikka meni rikki.

Googlatessani varaosaa sattui silmään, että Google Chromecast on nyt saatavilla myös Suomessa. Sen voi joko tilata Googlelta tai ostaa yksinoikeudella Gigantista (tai ainakaan sitä ei ole missään muualla myynnissä). Tämä ei ole Gigantin mainos, mutta sieltä kävin palikan joka tapauksessa ostamassa.

Tiesin laitteesta kattavan esittelysivun perusteella kaiken tarvittavan, mutta huomasin että myyjä ei tiennyt. Ei se mitään, kävin ostamassa sen Gigantista koska halusin laitteen tänään, en ihmiskontaktin vuoksi.

Chromecast maksaa 35 euroa, mikä oli yksi pääsyistä valita juuri se, eikä esimerkiksi Apple TV. Halpa! Laita on näppärän näköinen, tosin kun kiinnitin sen tv:n HDMI-porttiin, se jäi kokonaan piiloon. Ainut mainoskuvan aiheuttama harha on, että Chromecast tarvitsee virtaa pienellä USB-johdolla joko television USB-portista tai adapterin kanssa töpselistä. En ymmärrä tekniikkaa, mutta eikö ole mahdollista ottaa HDMI-portista tarvittava virta? Olisi näppärämpää.

** Korjasin tähän virheellistä tietoa Apple-TV:stä, väärinkäsitys, pahoittelut, ja kiitos Twitterin tietäjille **

Apple TV:n omaa appia käyttäessä Netflixistä on saatavilla vain Suomi-versio, mutta Airplaylla voi lähettää silläkin läppärin kuvaa telkkariin - ja silloin siis esimerkiksi Mediahintin avulla jenkki-Netflix pyörii. Mediahint - näin minulle kerrottiin - on tosin muuttumassa maksulliseksi, joten täytyy Chromecastinkin kanssa etsiä joku toinen vaihtoehto. Kyllä niitä ilmaisia vastaavia ilmaantuu markkinoille aivan varmasti. Apple-TV vertailu on siis hinnan osalta helppo päätös, toisaalta siinä on monipuolisten tarpeiden ihmisille enemmän vaihtoehtoja.

Kommentoikaas #muuten Apple-TV-ihmiset, onko se läppärin matskun peilaaminen Airplayn avulla telkkariin toimiva ratkaisu? Pätkiikö kuva? Pystyykö esim. Areenaa, Katsomoa tms. siedettävästi katsomaan?

Chromecastin asennus ja käyttö on todella naurettavan helppoa. Paketissa oli kolmiosaiset ohjeet, ja ruudulle ilmestyvät ohjeet auttoivat eteenpäin. Laite oli käyttövalmis kirjaimellisesti kolmessa minuutissa. iPadille ja iPhonelle asensin myös Chromecast-appin, mikä rupesi toimimaan moitteettomasti.

Sisällön siirto onnistuu läppärillä vain Chrome-selaimesta. Selaimeen ilmestyi Chromecast-lisäosan asennuksen jälkeen pieni nappi "Cast this tab", joka on vasta beta-vaiheessa. Netflixissä ja YouTubessa Chromen kautta näytettynä on Cast this -nappi, joka toimii paljon varmemmin kuin tuo "Cast this tab". Esimerkiksi Yle Areenassa ei ole vielä natiivitukea tuolle, mutta on ilmeisesti tulossa. Nytkin Yle Areenan castaus tosin toimii, mutta aika heikkolaatuisesti verrattuna Netflixin ja YouTuben natiivitukeen.

Kännykän tai iPadin kautta homma toimii tuetuissa appeissa. Tämä saattaa olla hyvä syy tutustua Google Play -leffavuokraamon tarjontaan, kun sen pystyy heittämään suoraan ruutuun. CASTAAMAAN saatana!

Vikoja: Jostain syystä Chromecast kieltäytyi läppärin kautta castaamaan (noniin, tehdään siitä uus enkkuverbi twiittaamisen jne. kylkeen) Family Guyn jaksoa. Ruudulle tuli ilmoitus, että tätä sisältöä ei voi castata. MITVIT.

Hieman myös epäilen sitä, miten paljon Chromecast varastaa wifistä kaistaa ollessaan toimimattomana, olen jotenkin havaitsevinani että iPhonen wifi-yhteys hitailee.

Päivän käytön perusteella yleiskokemus on kuitenkin ERITTÄIN positiivinen.  Apple TV on ronskisti kalliimpi, joskin monipuolisempi ominaisuuksiltaan. Omat tarpeeni ovat kuitenkin melkeinpä täysin Netflixin ja Yle Areenan siirtämisessä televisioruutuun, joten kun tuo Areena-tuki saadaan, niin tämä on minulle täydellinen laite.

Twitterissä Jani Lilja kommentoi, että hänen YouTube-käyttönsä on Chromecastin myötä kasvanut tuntuvasti. TÄmä on helppo uskoa. Hauskimmat kotivideot on vuosia ollut Nelosen suosituimpia ohjelmia. YouTube on täynnä ihmisten kuratoimia omia Funniest videos -listoja, joita voi katsoa silloin kun haluaa, ja siis myös telkkarista, iPad kaukosäätimenä.

Teknisiä ongelmia/pätkimistä varmaankin tulee tulevaisuudessa esiintymään, mutta toivottavasti vähenevässä määrin. Langaton yhteys on kuitenkin aina langaton -> piuha on varmempi.


JÄLKIKIRJOITUS: WHAT DA FAK??? Chromecast on viisaudessaan ESTÄNYT Mediahintatun (joka muuten on muuttunut maksulliseksi) sisällön castaamisen. "Nimike ei ole saatavilla", lukee vaan.

Saatanan rotat, sanon minä. Voi olla et pitää sittenkin ostaa Jenkki-Flix sisältöä varten ihan rehti HDMI-piuha (tai siis se MBP-lisäosa).

On se vaan tänäkin vuonna paras suomalainen musiikkiviihdeohjelma koskaan. Nimittäin The Voice of Finland eli twittavallisemmin #tvof.

Nimittäin sen verran antaumuksella olen jälleen ruudun ääressä viihtynyt etten nyt malta olla kirjoittamatta jotain neljästä äsken finaaliin äänestetystä laulajasta. Kauden alussa kirjoitin silloisista suosikeistani, joista ei ole tämän jakson jälkeen enää kukaan jäljellä.

Tänään käytiin siis kahdeksan laulajan semifinaali. Joka tiimistä oli jäljellä kaksi laulajaa joista toinen tiputettiin illan lopuksi pois.

Taso oli sinänsä hyvä, ettei siellä mitään noloja fiaskoja ole joukossa (vrt. Idols pari viimeistä vuotta), mutta aika outo oli silti semifinaalin tulos, ainakin minun korvilleni. MUISTAKAA MYÖS, että finaaliinmenijät ja ne, jotka tältä kaudelta oikeasti menestyvät artisteina on tietysti ihan eri asia.

Äänestyssysteemi oli jälleen todella outo ja epäselvä. Ensin tuomarit jakoivat äänet 60-40, sen jälkeen tuli jotain Deezer-ennakkoääniä (kuinka monta Deezer-käyttäjää Suomessa on?) ja sitten perinteiset puhelinäänet. Lopputuloksena oli hyvää tv-viihdettä, mutta artistisen lahjakkuuden kannalta onneton mahalasku.

Mennäänpä pareittain. Boldattuna jatkoonmenijä.

Michaelin joukkueesta vastakkain olivat Tiia Erämeri ja Siru Airistola.

Tiia on ollut yksi kovimmista yllättäjistä tämän vuoden kisassa. Vähän karski poikatyttö, jolla on laulaessa persoonallinen irvistys. Veti tänään Etta Jamesin At Lastin. Tuhahtelin heti aluksi, että just, Etta Jamesia ei voi kukaan tässä kisassa klaarata, mutta Tiian veto oli itse asiassa tämän illan parasta antia!

Sirun Celine Dion -veto perustui siihen, että hän pystyy laulamaan todella korkealta. Loppu siinä meni huutamiseksi, eikä biisissä ollut kovinkaan paljoa tunnetta. Tiia oli helposti parempi, ja hänellä olisi myös artistina tulevaisuutta, toisin kuin kabareehen sopivalla Sirulla.

Elastisen joukkueessa vastakkain olivat Erik Niemi ja Emma Schnitt.

No, tämä oli illan pareista vähiten oikeusmurha. Emma on upea laulaja, jolla on aidosti persoona mukana tulkinnassa. KUITENKIN Erik Niemi olisi potentiaalisesti Suomen seuraava suuri pop-tähti! Minä jos kuka musiikkipäällikkönä tiedän, miten vaikea Suomessa on breikata puhdasveristä popparia, ja Eriksissä olisi tähän ainesta. Ed Sheeran -veto oli huikea, ja Erikin kun saisi laulamaan suomeksi sellaista snadisti soulahtavaa poppia niin a vot! Mahtava tyyppi.

Emmastakin voi toki tulla vaikka mitä, mutta tuollaista isojen balladien laulajaa me ei varsinaisesti tarvita. Eli hänen tulisi löytää itsensä vielä tarkemmin, ja pian.

Miran joukkueesta vastakkain olivat Sofia Tarkkanen ja Tuuli Okkonen.

Okei, Sofian veto ei tänään ollut paras mahdollinen. Matkalla etelään ei ole Pariisin kevään vahvimpia biisejä, eikä hän saanut siihen itseään mukaan kuten edellisiin loistaviin tulkintoihinsa (tsekatkaa etenkin Lonely Boy). Sofia on kuitenkin suosikkini kaikista tämän kauden laulajista, ja uskon että hänessä olisi potentiaalia ihan oikeaksi levyttäväksi ja menestyväksi artistiksi. Ja onkin.

Tuuli on taitava ja teatraalinen laulaja, jolle pitää antaa propsit Kate Bushin upean biisin klaaraamisesta. Hän on kuitenkin melko persoonaton artistina, ja onkin enemmän taitava imitaattori kuin artisti. Teatteri-kabaree-varieteemaailmaan oiva tekijä, kuten Sirukin.

Annen joukkueesta vastakkain olivat Juho Schroderus ja Jussi Kari.

Okei, tämä oli käsittämättömin tuomio. Juho Schroderuksen olisi TIETYSTI pitänyt laulaa jotain muuta kuin joku outo Toton paskabiisi, MUTTA hän on artistina tuhansia kilometrejä (tai millä asteikolla haluatte artistin hyvyyttä nyt sitten mitatakaan) edellä Jussi Karia, joka on hyvä karaokelaulaja, mutta ei artisti.

Juho Schroderus on osoittanut, että huolellisella a&r-työllä hän on valmis tähtiartisti. Herkkä tulkitsija, naiset valuvat mahlaa. Jussi Kari yllätti edellisellä kerralla, mutta hänen Under the Bridgensä oli ihan Anna K -meininkiä. Epäilen, ettei hän oikein ymmärtänyt mitä lauloi.

JOS OLISIN a&r, tekisin MUUTAMAN SINGLEN Erik Niemen, Sofia Tarkkasen ja Juho Schroderuksen kanssa. Niiden perusteella katsoisin kenen kanssa kannattaa tehdä levy. Muut ovat tarjonneet meille hienoa tv-viihdettä, mutten usko että heistä on ainakaan vielä levyttäviksi artisteiksi. Mikko Sipolan ja kumppaneiden seuraksi TVOF-limboon sitten vaan.

Kirjoitan tästä samasta aiheesta seuraavassa Soundi-lehdessä, kannattaa siis hankkia se käsiinsä jos kiinnostaa.

Vaihteeksi vähän some-aiheestakin tänne. Olen tässä jo muutaman kuukauden ajan toiminut musiikkipäällikköyden ohella myös Voicen ja Radio Cityn yhteisömanagerina. Sen kautta olen tullut ajatelleeksi muun muassa brändien, artistien ja medioiden Facebook-ryhmiä entistä enemmän. Näin tehdessäni olen tajunnut, ettei Facebook-"fanien" (eli tykkääjien) määrällä ole ollenkaan niin suurta merkitystä kuin sivun sisällöllä.


Tai no. Tykkääjien määrästä voi toki päätellä miten suosittu tai kiinnostava brändi on kyseessä - varsinkin jos fanimäärä kasvaa vähillä päivityksillä.

Mutta jotta Facebookissa "olemisesta" saisi myös jotain markkinointihyötyä, pelkkä fanimäärä ei pitkälle riitä. On nimittäin niin, että muistaakseni yli 95% faneista ei "tykkäämisen" jälkeen käy ko. sivulla. Kaikki siis riippuu siitä, julkaiseeko sivu sisältöä joka nousee ihmisten news feedeihin.

Ja koska Facebook kehittää jatkuvasti news feedin toimintaa (helvetin top stories, tiedätte varmaan), se pyrkii palkitsemaan sisältöä, joka kiinnostaa. Siksi tykätyt ja kommentoidut statukset näkyvät myös niille, jotka eivät ole bändin, brändin, artistin, radiokanavan tai minkä hyvänsä instanssin faneja.

Siitä syntyy se oikea markkinointihyöty: Pääset lähelle ihmistä. Jos sinulla on 100 000 fania, mutta päivität jotain epäkiinnostavaa kerran viikossa, kukaan ei tiedä olemassaolostasi. Jos sinulla on 10 000 fania, mutta päivityksesi keräävät valtavasti peukaloita ja vilkasta (eli FB:n tapauksessa yleensä ei-kovinkaan-älyllistä) keskustelua, nouset niidenkin silmien eteen, jotka eivät sinusta vielä tienneet.

Armotonta, mutta toimivaa. Sisältö ratkaisee. Markkinointia, mutta sisältö edellä, mikä on tietysti ihan tervettä.

Paljastamatta liikesalaisuuksia esimerkiksi omassa työssäni pääsen ohjailemaan FB-sivuja, joilla kyllä on mukava määrä faneja, mutta joiden todellinen päivittäinen "reach" on moninkertainen fanimäärään nähden - koska jaettu sisältö kiinnostaa ihmisiä.

Tavallaan sama on tapahtunut musiikkibisneksessä nyt digitalisoitumisen myötä. Keskustelin erään levy-yhtiön edustajan kanssa aiheesta, ja hän kertoi, että Spotify- ja YouTube-suosion helppo mitattavuus on johtanut siihen, että enää ei hyväsuinen myyjä saa myytyä 10 000 cd:tä Anttilaan, jos sisältö ei oikeasti kiinnosta kuluttajia.

Tappakaa minut kun sanon tämän, mutta "content is king".

Ei ole muuten tullut levyarvioita pitkään aikaan tänne blogiin! Se johtuu siitä, etten ole pitkään aikaan kuullut niin hyvää uutta levyä että viitsisin hehkuttaa. Tai oikeastaan olen, kahtakin, mutta ne molemmat ilmestyvät vasta ensi kuun alussa enkä viitsi etuajassa hehkuttaa.

Tämä kirjakin ilmestyy vasta tämän kuun lopussa, mutta kirjoitan siitä nyt heti tuoreeltaan, kun se on tarkasti mielessä.

Kuten tätä blogia lukevat tietävät, olen Kindle-mies henkeen ja vereen, enkä hirveän usein lue suomennettuja paperikirjoja. Enemmän käytännön- ja mielenkiinto- kuin snobisyistä. Mutta tämä kirja on kirjoitettu alun perin ranskaksi, ja sen minulle kiikutti avopuolisoni S. Hardly, koska kustantaja oli lähettänyt hänelle ennakkokappaleen.

Eli siinä vaatimaton disclaimer: Kirja oli ilmainen. Saisin tosin töistä muutenkin ilmaisia kirjoja (kuten levyjäkin) joten ilmaisuus ei vaikuta mielipiteeseeni.

Kirjailija Joël Dicker on 28-vuotias sveitsiläinen, takakannen perusteella komea nuori mies. Onkin suorastaan ärsyttävän lahjakasta, että hänen esikoisromaaninsa on ehjä 800-sivuinen trilleri. Takakansi kertoo myös, että Ranskassa tätä kirjaa on myyty lähes miljoona kappaletta.

Siis miljoona. Esikoiskirjaa.

Kustantaja on Tammen Keltainen kirjasto, jota on totuttu pitäämään tietynlaisen laadun takeena. Siksi yllätyinkin hieman kun tajusin että kirja on trilleri. Ei Keltaisessa kirjastossa yleensä törmää trillereihin! Ja sanon tämän nimenomaan väheksyen, sillä dekkarit ja trillerit ovat viihdyttäviä viimeiseen sivuunsa asti, kun taas hyvät kirjat vielä vuosia sen viimeisen sivun jälkeen.

Dicker on pyrkinyt tekemään kirjastaan "enemmän kuin trillerin", ja siihen myös kustantaja uskoo. Tavallaan Dicker onnistuukin aikeessaan.

En hirveän usein trillereitä lue, mutta tämä on sellaiseksi äärimmäisen taitavasti ja hallitusti rakennettu. Paljastamatta liikaa, kerron että kirja kertoo Marcus Goldman -nimisestä kirjailijasta, joka on kirjoittamassa toista romaaniaan.

Ensimmäinen romaani oli menestys, mutta toisen syntyminen tökkii. Hän lähtee hakemaan apua vanhalta mentoriltaan Harry Quebertilta, joka asuu newhampshirelaisessa pikkukaupungissa. Paljastuu, että Quebertilla on 33 vuotta aiemmin ollut suhde 15-vuotiaaseen tyttöön. Sitten paljastuu, että tytön ruumis on haudattu Quebertin pihaan.

Tästä käynnistyy twinpeaksiaaninen juonikuvio, jota Dicker vie eteenpäin tuplarakenteella: Kirja joka kertoo kirjan kirjoittamisesta joka kertoo pikkukaupunkia ja koko USA:ta ravistelevasta murhamysteeristä.

Dicker sivuaa onnistuneesti osittain samoja teemoja, joista puhuin Philip Rothin Ghost Writerin yhteydessä: Mikä on kirjailijan vastuu? Mitä kirjailija voi käyttää kirjojensa materiaalina? Mikä on kirjailijan paratiisi? Miten kirjat syntyvät?

Eli kirjassa ihan oikeasti on SISÄLTÖÄKIN, ei vain juonta. Mutta sitä juonta on paljon enemmän kuin sisältöä. Lopulta juoni alkaa kieppua niin, että kirjan kyllä ahmii innokkaasti loppuun, mutta asia hälvenee harmillisesti juonikuvioiden loppumattoman kierteen taa.

Toisaalta kirjan takakanteen painettu mainoslause pitää paikkansa: "Jos luet yhden kirjan vuodessa, se on tämä". Jos ihan oikeasti luet vain yhden kirjan vuodessa, tämä on ehdottoman suositeltava kirja. Se on armottoman viihdyttävä, mutta se ei ole pelkkä cliffhanger-viihdehöttö.

Yksi tärkeä teema on tietysty nabokovilainen "kielletty rakkaus". Lolita. 15-vuotias Nola Kellergan rakastuu Harry Quebertiin, joka itseään vastaan taistellen antaa lopulta periksi ja vastarakastuu. Rakkauden korkeaveisu! Se oli oikeaa rakkautta! Vai oliko? Oliko Nola aikuistunut liian aikaisin? Onko sillä väliä mitä Nola ja Harry tunsivat - onko vain lain kirjaimella väliä?

Täytyy tunnustaa, etten ole Nabokovin Lolitaa lukenut. Pitäisi varmaan. Tai siis se on toki to-read-listalla, mutta niin on paljon muutakin.

Jos siis haluat viihtyä, pelätä yöllä lukiessasi ulkoa kuuluvia ääniä, jäädä kirjaan koukkuun MUTTA SILTI saada myös hieman henkistä pääomaa kirjasta, lue Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Joël Dicker kirjoitti itsensä hassusti tähän kirjaan sisään. Sekä Harry Quebertilla että Marcus Goldmanilla oli valtavan suositut esikoiskirjat, mutta nro kakkosen kanssa oli vaikeaa (lievästi sanottuna). Miten käy nuorelle sveitsiläisnerolle?

Tänään tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Kurt Donald Cobain ampui itseään haulikolla päähän autotallinsa yläpuolella olevassa huoneessa.

Tarina on luultavasti blogin lukijoille tuttu, joten en sitä sen kummemmin tässä sivua. Haluan sen sijaan kirjoittaa Nirvanan ja Kurt Cobainin vaikutuksesta itseeni.

Olen lukenut Nirvanasta ja Cobainista muistaakseni ainakin kuusi kirjaa. Kyseessä on siis aihe, jota olen opiskellut paljon elämäni aikana. Varsinainen merkitys muodostui kuitenkin silloin teininä - suurelta osin vasta Cobainin kuoleman jälkeen.

Mutta kyllä se kuolemakin tuntui kamalalta. Siihen ei jotenkaan osannut suhtautua, kun sitä ennen kukaan läheiseksi kokemani julkkis ei ollut kuollut. Olin MTV Newsin varassa Kurt-tietoineni, ja muistaakseni siitä Rooman-yliannostuksesta ja vieroituksista puhuttiin paljonkin.

Minä ostin ihan täysin sen Kurt Cobainin "antakaa mun olla, te ette vittu tajua" -tarinan. Se tuntui osuvan niin hyvin omaan elämään. Jälkikäteen ajateltuna se osuu tietysti kaikkien teinien elämään, koska teininä kukaan ei nyt vaan tajuu.



Mutta silloin se osui minuun, ja kokemus oli tietysti valtavan henkilökohtainen. Kuoleman jälkeen ilmestynyt Unplugged In New York muodostui varsinkin videomuodossa imagoesikuvakseni. Paskaisissa hiuksissa ja nuhjuisessa villatakissa pistävillä silmillään tuijotteleva vaivaantuneen näköinen mies oli täydellinen esikuva juuri kitaran löytäneelle nuorelle, joka tunsi itsensä valtavan ulkopuoliseksi satakuntalaisessa pikkukaupungissa.

Tai ulkopuoliseksi lukuunottamatta kaveripiiriä, jossa vaihtelevan intensiivisesti rakastettiin Nirvanaa.

Luulen, että Kurt Cobain tiesi, mikä on hänen imagonsa vahvuus. Tai siis: Hän oli aidosti sellainen kuin hän oli, mutta hän ymmärsi miksi nuoret pitävät hänestä.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten Nirvana tuhosi tukkametallin. Ja siinä on paljon perää. Nuoriso ei edes Los Angelesissa enää ostanut sitä meikattua nukkemiestä joka lauloi tytöistä ja autoista. Saati sitten Satakunnassa. Aberdeen oli kuin Huittinen! Ainakin minusta. From the Muddy Banks of the Sammunjoki.

Yritin näyttää melko paljon Kurt Cobainilta. Ei hävetä. Myöhemmin minulla oli Nirvana-coverbändikin, jonka nimi oli Narvana. Soitimme keikkoja Salossa ja Tampereella, mm. YO-talolla! Ei paha hei. Minä lauloin, tietysti. Tai siis "lauloin".


Jos vielä yritän vastata otsikon kysymykseen, niin valtavasti. Kurt Cobain merkitsi minulle kaikkea, musiikillista heräämistä! En osannut idolisoida hänen itsetuhoista elämäntapaansa, mutta musiikkia, imagoa ja laulujen sanoituksia kyllä.

Kun ensimmäisellä yhtyeelläni Unmursuassilla (?!) oli keikka Huittisten-Vampulan yläasteella, yritin lähteä lavalta kuin Kurt Cobain - ilman encorea, ilman imelää kiitospuhetta yleisölle. Kitara tarttui mikrofoniin ja sähelsin sen kanssa, cool lavaltalähtö epäonnistui.

Uskon, että mainitun teini-ikäisille täsmäosuvan asenteen vuoksi yhä uudet sukupolvet tulevat löytämään Nirvanan musiikin ja Kurt Cobainin legendan. Mutta minä olen sitä sukupolvea, jolle Nirvana tulee aina olemaan tärkeämpi kuin Beatles, Rolling Stones, Doors tai kuka ikinä onkaan nykysukupolven tärkein artisti.

Tämä oli toinen Philip Rothini. Ensimmäinen oli American Pastoral, joka nosti Philin suoraan suosikkikirjailijoideni joukkoon.

Ghost Writer on täysin erilainen kirja. Itse asiassa vähän samalla tavalla kuin Don DeLillon Underworld on erilainen verrattuna vaikka Cosmopolisiin. Eli toinen on iso, kokonaista kansaa luotaava kirja, toinen pieni, nerokas ja abstraktimpi.

Ghost Writer on ilmestynyt vuonna 1979, ja sillä on ilmeisesti taustaa kritiikissä, jota Roth sai Amerikan juutalaisyhteisöltä joistain kirjoituksistaan. Ghost Writerin päähenkilö on Rothin alter ego Nathan Zuckerman, joka on kirjoittanut tarinan juutalaisen sukunsa ahneista käänteistä. Hänen vanhempansa ja paikallinen vaikutusvaltainen rabbi ovat sitä mieltä, että Zuckermanin kirja vastaa natsien tekoja. Se lisää juutalaisvihaa.

Kirja sijoittuu iltaan ja yöhön, jonka Zuckerman viettää idolisoimansa kirjailija E.I. Lonoffin kotona. Hän on jollain tavalla tekemässä Lonoffista isähahmoaan hänen oman isänsä noustua häntä vastan juutalaistarinasta johtuen.

“We work in the dark—we do what we can—we give what we have. Our doubt is our passion and our passion is our task. The rest is the madness of art."

Lonoffin luona asuu myös Amy Bellette -niminen nainen, jonka Zuckerman uskoo olevan Diary of Anne Frankin kirjoittaja Anne Frank, joka olisikin selvinnyt holokaustista eikä kuollut Bergen-Bilsenin tuhoamisleirillä.

Juoni ei tässä - kuten melkeinpä missään muussakaan hyvässä kirjassa - ole kovin tärkeä, siksi tätä avaustani ei voi pitää spoilauksena.

Roth käsittelee äärimmäisen hienosti kirjailijuutta ja sitä, mitä kirjailijat voivat kirjoittaa muista ihmisistä. Vanha kirjailijalegenda E.I. Lonoff on tehnyt vaimonsa Hopen elämästä helvettiä hiomalla loputtomasti novellejaan  täydellisessä hiljaisuudessa, eli kirjailija voi tuhota lähiympäristönsä myös sillä tavalla.

Virtuous reader, if you think that after intercourse all animals are sad, try masturbating on the daybed in E. I. Lonoff’s study and see how you feel when it’s over.

Oikea Ghost Writer taitaa silti olla Zuckerman, joka kirjoittaa Amyn mielessään Anne Frankiksi, samalla kun haaveilee elämästä yhdessä tämän kanssa. Keksii hänet kummitukseksi. Kirjailijaksi, joka 11-vuotiaana kirjoitti mestariteoksensa.

There is obviously no simple way to be great, or so I was beginning to find out.

Upeata kamaa. Niin paljon hienoja lauseita, jotka tekee mieli lukea monta kertaa uudestaan.

Lyhyestä muodosta johtuen Roth on pystynyt hiomaan kirjan aivan jokaista yksityiskohtaa myöden. Välillä hän kuljettaa tarinaa ripeästi nykyhetkessä, siirtyäkseen kohta varoittamatta Zuckermanin fantasiaan tai muisteloon aiemmista tapahtumista.

Kirjan nimen merkitykselle on monta muutakin vaihtoehtoa. Kirjoittaako Roth Zuckermanin puolesta? Zuckerman kirjoittaa ainakin Amylle vaihtoehtoisen historian. Katuuko Zuckerman itse juutalaiskirjoituksiaan? Tuskinpa.

Nathan Zuckerman esiintyy monissa muissakin Rothin kirjoissa, mm. American Pastoralissa. A. Pastoralin pidempi muoto viehätti, mutta tämä oli myös aivan loistava kirja.

Suosittelen.

Tämä blogi on nyt hetken aikaa matkablogi, kun tuon Tallinna-merkinnän perään on posautettava heti vähän Lontoon-kuulumisia. Olin siis siellä ma-aamusta ti-iltaan. Matkan tarkoitus oli työperäinen, mutta vapaa-aikaakin jäi oikein mukavasti.

Ajattelin tänään fiilistellä mitä kaupungista jäi käteen tällä kertaa.

Olen käynyt Lontoossa ehkä 10 kertaa, mutta aina työmatkalla. En ole siis varsinaisesti koskaan ehtinyt kunnolla olla turistina ja nähdä vaikkapa Big Beniä tai Piccadilly Circusta. Nyt näin jälkimmäisen.

Mutta suurinta fiilistelyä aiheutti matkani varsinainen kohde, eli Ed Sheeran. Olin YleX:llä uuden musan toimittajana kun Edin eka levy + ilmestyi. The A Team teki tietysti suuren vaikutuksen, mutta myös Lego House ja Give Me Love.

Nyt miljoonia myynyt tavallaan peribrittiläisen näköinen punapää julkaisee toisen levyn, johon olin tutustumassa. Muutama biisi kuunneltiin levyltä, muutama biisi livenä - Ed säesti itseään pienellä akustisella kitaralla eikä laulua ollut vahvistettu mitenkään. Paikalla oli ehkä 25 ihmistä, joten keikka oli mahtavan intiimi.

Ed Sheeranissa on mahtavia kontrasteja. Toisaalta hän on herkkä katusoittaja-balladisti, toisaalta mustaa musiikkia itsensä imenyt moderni r&b-artisti. Hänen ensi viikolla ilmestyvä ensimmäinen sinkkunsa on Pharrellin tuottama, ja se kuulostaa - no, Pharrellin ja Ed Sheeranin sekoitukselta.

En ole varma onko muu materiaali vielä salaista, joten tyydyn sanomaan, että ainakin livenä kuultu rap-biisi teki todella suuren vaikutuksen. Tavallaan Mike Skinner -henkistä menoa, mutta paremmin räpättynä. Kännykkä piti jättää narikkaan, joten minulla ei ole edes kuvia Edistä. Aulassa kuvasin kuitenkin keikkapaikkana toimineen studion (Island Recordsin vanha studio, Seal oli samana päivänä käynyt äänittämässä jotain) seinältä löytyneen mahtavan kultalevyn. Studion käytävällä haisi myös vahvasti kannabis, mikä sekin kuului asiaan.



Kävin Lontoossa viimeksi muistaakseni 2,5 vuotta sitten. Nyt taisi olla ainoa kerta kun sää suosi. Lämmintä oli 20 astetta ja aurinko paistoi. Kävin myös juoksulenkillä Hyde Parkissa. Huikea kokemus. Keksin samalla uuden harrastuksen itselleni: Käy lenkillä maailman hienoimmissa puistoissa. Yksi nimi vedetty yli listalta! Tai oikeastaan kaksi, Kensington Gardens on ilmeisesti se toinen puoli ja Hyde Park toinen? Ei ollut aikaa lähteä Regent's Parkiin...


Ero viimekertaiseen oli myös se, että kortilla voi maksaa jo melko monessa paikassa. Ennen se oli täysin mahdotonta. Tykkään tästä kehityksestä. Kehitysmaa kehittyy.


Mitäs muuta... tämä on nyt ihan päiväkirjamerkintä, ei mitään punaista lankaa. Toimittaja Otto Talvio oli myös paikalla, ja hänen opastuksellaan kiersimme vähän pubejakin siinä. Oli terassikeli! Half pint, pint, what have you. Notting Hillissä lähinnä hengailin, kaunis mesta.



Levykaupat. HEI, levykaupat. Olin päättänyt etten tuhlaa paljoa rahaa, mutta oli sitä silti pakko käydä levykaupoilla. Mutta vain kahdessa. Honest Jon's ja Rought Trade West. Molemmat Portobello Roadilla (tai RT 10 metriä PB Roadista). Honest Jon'sissa oli MAHTAVA valikoima soulia, reggaeta, jazzia, funkia, hiphopia ja outoiluteknoa, tietty lähinnä vinyylinä.



Ostin John Coltranen My Favourite Thingsin, käytettynä. Neljä biisiä ihanuutta.

Rough Tradesta taas Stevie Wonderin Songs In the Key of Life. IHANA levy. Joku spesupainos missä paksu lyriikkavihko ja ekstrabiisejä.


Näin myös ystäväni Ollin joka tekee muutaman kuukauden ajan elokuvan jälkituotantoa Sohossa - minne muuten on keskittynyt iso osa maailman post production -osaamisesta.

Mitä muuta voisin sanoa? Oli mahtava käydä keväässä.