Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Edellisessä postauksessani melkein pari viikkoa sitten lupasin palata tähän levyyn. Nyt palaan. Muutin tässä välissä ja kärsin ikävän jäykästä flunssasta, joten siinä selityksiä postaamattomuudelle. Muuten blogi ei pidä varsinaista kesälomaa, vaikka vähän yli viikon pausseja saattaa tullakin.

Mutta National. Natikka. Natsku. High Violet oli bändin edellinen julkaisu. En oikeastaan edes tajunnut rakastavani levyä ennen kuin olin kuunnellut sitä kolmen viikon ajan työmatkoilla junassa. Nyt kuljen työmatkani pyörällä tai henkilöautolla, joten vastaavaa strategiaa en ole voinut Trouble Will Find Me:hen kokeilla. Tiesin kuitenkin, ettei tämän kanssa voi lähteä höntyilemään.

Heti kärkeen on sanottava, että ei tämä muutaman viikon kuuntelun perusteella ikävä kyllä ole Nationalin paras levy. MUTTA ei se myöskään ole ansainnut sitä brutaalihkoa backlashia jota olen ollut havaitsevinani suomalaisessa musiikkimediassa (joka on, kuten tiedämme, laaja kuin khaleesien aro).

Vaikka Trouble Will Find Me ei ole Nationalin paras levy, se on todella hyvä levy. Myönnettävä on, että levyn keskivaiheilla ote aavistuksen kirpoaa, mutta tappavan rauhallinen ja painava orkestraatio yhdistettynä julman kauniiseen tunnelmaan on edelleen voittamaton yhdistelmä. Matt Berninger ei tällä levyllä ylly rokkaamaan, vaan meno pysyy kautta levyn rauhallisempa kuin aiemmin. Tämä on minusta yksinomaan hyvä asia, sillä reippaammissa biiseissä Natikka on aina ollut heikoimmillaan. Berningerin punaviinipöhnäinen ja Brooklyn-tavalla rähjäinen karisma ei sovi irrotteluun, vaan musertavan surun ja hyperkuivakan huumorin välittämiseen.

Sanoituksetkin ovat jälleen loistavia - vaikka tuskin yhtenäisiksi tarinoiksi tarkoitettuja. Itse asiassa levyn rauhallisen tempon ansiosta värssyihin pääsee entistä nopeammin sisään. Pink Rabbitsista löytyy Natikan uran muistettavin sanoituspätkä (no okei, heti I'm half awake in a fake empiren jälkeen):

"You didn't see me I was falling apart
I was a white girl in a crowd of white girls in the park
You didn't see me I was falling apart
I was a television version of a person with a broken heart"

Parasta tässä levyssä - kuten High Violetissakin - on loputtomalta tuntuva kulumattomuus. Uuteen kuuntelukierrokseen lähtee aina mielellään, varsinkin jos on shuffle-kuuntelija kuten minä, ja keskivaiheen loiva notkahdus ei häiritse.

Tulee löytymään vuoden parhaiden levyjen listalta tässä blogissa, luulen.

Toivottavasti tulevat keikalle. Kolme National-keikkaa nähtynä! (Ruis, Ankka, Kulttuurilato).

"Ehkä epätodennäköisin innostuminen vuonna 2013!", ajattelin, kun innostuin Alice In Chainsin uudesta albumista vuonna 2013. Mutta kun tarkemmin ajattelin, ei se sittenkään ollut niin ihmeellistä, sillä Black Gives Way To Blue oli kaikista (ainakin omistani) ennakko-odotuksista poiketen onnistunut ensimmäinen albumi ilman päihdesekamelskaan kuollutta Layne Staleyta.

William Duvallin laulu kuulosti Provinssissa näkemälläni keikalla (olisko ollut vuonna 2009, vain nörtit tarkistaa) Layne Staleylta, mutta sitten paljastuikin, että edelleen kuultavissa oleva samankaltaisuus johtuu siitä, että Layne ja William molemmat laulavat leadit tuplana Jerry Cantrellin kanssa - joka tietysti edelleen on bändissä mukana.

Niin, jottei pohjstuksesta tulisi liian pitkä lopetan sen sanomalla, että Black Gives Way To Blue oli hiukan tasapaksu, mutta rentoutunut ja laadukas irtautuminen Staleyn kuoleman aiheuttamasta jumituksesta.

Mutta mutta. The Devil Put Dinosaurs Here on paljon parempi levy kuin BGWTB. Koska tuskan murtama Staley ei enää laula bändissä, kuulostaa Seattle-kauden murheellisin ja raskain yhtye nykyään mahtavan rennolta. AMERIKAN-ROKILTA jopa, muttei niin falskilta kuin.... no, kaikki muut metalli- tai grungevaikutteista rokkia veivaavat jenkkibändit.

Levyllä on tyhmä nimi, mutta kuunnelkaapa vaikka ensimmäinen single Stone.


Videolla huomiota kiinnittää myös Jerry Cantrellin fleda. Mieshän näyttää tyylikkäältä! Ja ehkä vähän Layne Staleylta jotenkin... jos ukolle pistäisi vielä ne Bono-aurinkolasit päähän, niin mielikuva on valmis. No joo, EI SITTEN NÄYTÄ. Mutta erilaiselta hän kyllä näyttää.

Tästä on kolmessa päivässä ehtinyt muodostua levy, jota tiedän kuuntelevani vielä PALJON tänä vuonna. Vanhaa Alice In Chainsia oli vaikeaa kuunnella edes yhtä kokonaista levyä, kun Staleyn tuska musersi kuulijan alleen. Nyt levyllä soi kylläkin surullista rokkia tekevä bändi, mutta biiseissä on rentoutta, ja Nick Rasculzinzniznezin tuotanto on suorastaan FRESH.

Stone on hyvä avaussinkku, mutta levyltä löytyy vielä parempiakin biisejä. Levyn päättävä Choke on parhaita AIC-biisejä koskaan (ei pre- ja post-Staley AIC:tä tosin kannata verrata), Low Ceiling on niinikään huikea ROKKI, kuten myös Hollow. No joo, voisin luetella tähän tyyliin melkeinpä jokaisen biisin, mutta sanonpa vielä, että iisimmän osaston Breath On a Window on myös huikaiseva.

Miten tuo "rokki"-sana pyöriikin tässä arvostelussa? Se ajatus minut vain äsken koiran kanssa iltalenkillä levyä kuunnellessani valtasi. Että tässä on pitkästä aikaa ihan "tavallinen" rock-albumi, jossa ei ole mitään turhaa kikkailua, joka on tekijältään ihailtavan itsevarma suoritus. Hyviä levyjä syntyy silloin, kun bändi tietää mitä tekee. Tässä he tietävät. Vuoden parhaita rock-levyjä. Kestää kuuntelua.

Seuraavana vuorossa - parin päivän päästä - arvio The Nationalin HYPERodotetusta albumista. Tai siis: Minä olen odottanut sitä helvetisti. Vielä en uskalla arviota kirjoittaa. PItää kuunnella paljon.