Asiaan.
Ensinnäkin pitää taas sanoa, että tällaisten TAPAUS-kirjojen ei pitäisi päästä valumaan minulta ohi. Pitäisi ottaa tavaksi lukea New York Timesista kirja-arvosteluja. Sitä Review of Booksia ei enää erillisenä edes ole, googlasin nyt. Ei tämä ollut siis sen lehden listaus. Eikä kyllä New York Timesinkaan. Jonkun laatulehden se oli, Oskari Onnisen Twitteristä bongasin. Vulture ehkä. Joka tapauksessa pitäisi skarpata. (EDIT: Se oli Vulturen listaus, nyt löysin itsekin. Paljon hyviä kirjoja, tuo 2666 pitää ehdottomasti lukea).
MUTTA SIIS.
Kirja kertoo Sibyllasta ja hänen pojastaan Ludosta, jotka asuvat Lontoossa. Sibylla on alun perin amerikkalainen motelliketjun omistajan tytär, mutta hän muuttaa Lontooseen ja saa yhden illan jutun lopputuloksena pojan. Hän ei koskaan ilmoita pojan isälle raskaudesta, mistä syystä Ludo kasvaa ilman isää. Superälykäs poika jaksaa 11-vuotiaaksi ennen kuin ottaa itse selvää isästään. Löytö on pettymys, joten hän esittäytyy muillekin potentiaalisille isäehdokkaille heidän kadonneena poikanaan.
No, kerroinpa koko "juonen", mutta sillä ei ole kyllä mitään merkitystä.
DeWittin kirja on eritoten muodon juhlaa. Hän on kirjoittanut sen välillä haastavaltakin tuntuvassa rytmissä, jossa välimerkkejä ei juuri käytetä ja puhujat saattavat vaihtua kesken lauseen. Tyyli on kuitenkin intuitiivinen, ja kun siihen tottuu, keskusteluissa pysyy paljon luonnollisemman tuntuisesti mukana kuin
- Ai niin jaa juu mitä, Jussi sanoi.
- Olet idiootti, Suvi sanoi.
-tyylissä.
Mutta on sisältökin kadehdittavan punnittua ja ajatuksia herättävää. Neljävuotiaana kreikkaa ja japania opettelevan lapsineron älyllisesti perusteltu isänkaipuu on sydäntäraastavaa, ja oikean isän osoittautuminen pettymykseksi oivaltavaa. Ludo siis tavallaan ymmärtää, miksi äiti salasi asian häneltä (ja myös lukijalta, sillä äiti kutsuu Ludon isää Liberaceksi kertoessaan alkuperäistä tarinaa lukijalle). Muiden isien joukossa on kirjailijoita ja matemaatikkoja, jotka suhtautuvat vaihtelevin tavoin Ludon isyysväitteisiin. Surullisin on kuitenkin viimeiseksi tavattu sankaritoimittaja Red Devlin, joka ei oikein pääse takaisin perhe-elämän rytmiin oltuaan 8 vuotta vankina Palestiinassa.
Sibylla did not say anything for a very long time. I knew what she was thinking anyway. The silence stretched out, for my mother was debating inwardly the right of one rational being to exercise arbitrary authority over another rational being on the ground of seniority. Or rather she was not debating this, for she did not believe in such a right, but she was resisting the temptation to exercise such power sanctioned only by the custom of the day. At last she said: Well then I’ll see you tomorrow.
Myös Sibyllan vanhemmuuden kokemus on hienosti kuvattu. Hän on "vapaata kasvatusta" kannattava äiti, joka myös avoimesti myöntää, ettei aina jaksa keskittyä Ludon tarpeisiin. Hän hylkää akateemisen uransa ja ryhtyy naputtamaan lehtien vuosikertoja sähköiseen muotoon, mikä ajaa perheen krooniseen köyhyyteen. Ludo on liian älykäs brittiläiseen peruskouluun, joten hän tyytyy ajelemaan Lontoon Circle Line -metrolinjaa ympäri ja sivistämään itse itseään.
Essentially the film is about the importance of rational thought. We should draw our conclusions from the evidence available rather than from hearsay and try not to be influenced by our preconceptions. We should strive to see what we can see for ourselves rather than what we would like to see.
Kirjan nimi tulee Akira Kurosawan Seitsemän samuraita -elokuvasta, jota Sibylla pakonomaisesti katsoo, ja jonka myös Ludo tuntee tarkasti. Ilmeisesti Sibylla yrittää opettaa Ludolle miehen mallia elokuvan samuraiden avulla, joiden kunniakäsitys on tietenkin superankara.
I waited two or three hours until I was pretty sure there was nothing left but a thing in corduroy trousers and a blue shirt. The clubbed child and the weeping eye and the smiling chessplayer were gone. I took his hand in mine. It was still warm, but cooling. Then I sat on the bed beside him and put his arm over my shoulder.
The Last Samurai on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Viimeinen samurai, mutta tätäkään en osaa kuvitella käännettynä lukevani, sen verran ainutlaatuista DeWittin kieli on. Kirja oli paikoin jopa hieman uuvuttava, mutta ehdottoman palkitseva. Itselleni se ei ole lähellekään 2000-luvun paras romaani, mutta erittäin hieno teos joka tapauksessa, jota voin lämpimästi suositella kaikille huipputasoisista romaaneista kiinnostuneille.
