Huh huh.

Machine Head on minulle tärkeä bändi. Todella tärkeä se oli teininä, kun Burn My Eyes ja More Things Change paukkuivat huoneeni paskasta ministereosarjasta toistuvasti.

Hukkasin kuitenkin yhtyeen vuoden 1999 Burning Redin jälkeen. 2000-luvun alussa kuuntelin muutenkin niin paljon kaikkea muuta, etten ehtinyt seurata metallimaailman tapahtumia. Mutta 2001 ilmestynyt Supercharger jätti joka tapauksessa minut todella kylmäksi. Ehkä jos olisin silloin vielä lukenut Metal Hammeria kuten teininä, olisin tykännyt siitäkin.

Through the Ashes of Empires meni ihan ohi, eikä se edelleenkään kuulosta oikein miltään. Pari vuotta sitten palasivat levytyskantaan - pitkästä aikaa. Blackening onkin oiva levy, vaikkakin vähän turhan vaikea ja raskassoutuinen.

Mutta nyt. Tai oikeastaan syyskuun lopussa. Silloin ilmestyy seitsemäs albumi Unto the Locust (jonka nimestä eräs kaveri sanaili osuvasti:"Onko tämä siis lastenlevy, Heinäsirkka Unto?").

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta bändi on jotenkin vapautunut. Levyllä soittaa tietenkin ihan eri kuuloinen bändi kuin aikansa soundia vahvasti edustaneilla Burn My Eyesillä ja More Things Changella. Voisi oikeastaan sanoa, että Machine Head tekee Unto the Locustilla oman Master of Puppetsinsa. Levy myös kuulostaa paikoin Master of Puppetsilta ja Iron Maidenin raskaammilta levytyksiltä.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että paras metallimusiikki tasapainoilee jatkuvasti korniuden ja parhauden rajamailla. Niin myös Unto the Locust - korostetummin kuin Machine Head koskaan ennen. Levy alkaa kolmiosaisella biisillä nimeltään I Am Hell (Sonata in C#). Ensimmäinen osa on klassisesti laulettua sonaattia, ennen kuin Robb Flynnin alati tuskaisa laulu liittyy joukkoon.

Myös lapsikuoroja kuullaan.

Mutta silti - ja juuri siksi - levy on loistava. Se on äärimmäisen melodinen. Se koostuu pitkistä biiseistä, jossa tuplakitarat kelaavat pitkiä soolo-osuuksia. Se on raskas (mainittu I Am Hell on massiivisen raskas loppuosassaan), mutta se on myös ilmava.

Bändi kuulostaa vapautuneelta. Koko ajan levyä kuunnellessa tulee sellainen mahtava oivalluksen tunne. Vuodesta 1992 kasassa ollut (joskin vain Robb Flynn ja Adam Duce ovat alkuperäisjäseniä) on jotenkin ihmeen kaupalla löytänyt itsestään uran ehtoopuolella tämän järkyttävän kirkkaan liekin joka Unto the Locustilla palaa.  Flynn on vieläpä tuottanut levyn itse. Se on nauhoitettu Green Dayn studiolla Machine Headin kotipaikkakunnalla Oaklandissa.

Ihan oikeasti, kolmen päivän kuuntelun jälkeen olen valmis julistamaan tämän henkilökohtaisella listallani vuoden 2011 metallijulkaisuksi. Ohi Mastodonin, Opethin, Septic Fleshin ja Suicide Silencen. Tämä on yhteislaulumetallia, mutta myös kunnianhimoista ja moniosaista thrash-riffittelyä. KORNIA, totta kai, mutta saavuttaa metallimusiikin tärkeimmän päämäärän: Sitä kuunnellessaan tuntee elävänsä vähän enemmän kuin ennen kuuntelun aloittamista.

EDIT! Tässä vielä biisilista.

1.	"I Am Hell (Sonata In C#) I: Sangre Sani (Blood Saint) II: I Am Hell III: Ashes to the Sky"
2.	"Be Still and Know"
3.	"Locust"
4.	"This is the End"
5.	"The Darkness Within"
6.	"Pearls Before the Swine"
7.	"Who We Are"

Annan tälle yhdeksän ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa ja julistan sen merkkiteokseksi.


Bändi muuten keikalla marraskuussa Helsingissä, osallistuminen ilmiselvää. Näytepalana Locust, joka ei ole lähellekään levyn paras biisi, mutta ainoa julkisesti saatavilla oleva näyte.

HUH HUH.

En yleensä ole ensimmäisenä bloggaamassa mistään kun ei se ole tämän blogin juttu enkä kuitenkaan pärjäisi muille nopeudessa. Mutta tästä on pakko blogata heti.

Kahden rakastamani artistin, James Blaken ja Bon Iverin, yhteistyöalbumista juoruttiin viime viikolla. Nyt saatiin ensimmäinen raita.

ENSIMMÄINEN REAKTIONI ON ETTÄ ITKEN HUUTAEN JA LÄHDEN TAKAISIN LENKILLE JOTTA VOIN KUUNNELLA TÄTÄ REPEATILLA PIMEÄSSÄ METSÄSSÄ.

Ensimmäinen reaktio ei ole järkiperäinen, mutta ei ole musiikkikaan.

Tässä yhdistyy molempien parhaat puolet juuri sellaisella tavalla kuin uskalsin toivoa. Molempien äänet, Blaken soulahtavat sävelmät, kaikuinen tuotanto, Justin Vernonin kakkoslevyn keskiyön philcollinsmit!

Ja tulevan albumin kovuutta vahvistaa vielä se, että sen nimi on Enough Thunder. Samannimisen uuden biisin Blake soitti Flow'ssa, ja se oli HELVETIN HYVÄ. YouTube-infon mukaan lokakuussa ilmestyy.

Huh huh. Vittu

Hieno ilta, nyt jostain punkkua! Ai niin mut piti lähteä sinne metsään...
 No sen jälkeen.

Nyt rillat kuunnellaan!

Ja vaihteeksi liikumme kirjallisuuden maailmassa. Mutta ei huolta, piilotan tähän merkintään myös pari biisiä tuonne loppuun! Siis hyvää biisiä.

Jonathan Lethemiltä olen tätä ennen lukenut vain yhden kirjan. Lukenut ja rakastanut sitä. Fortress of Solitude on kirjan nimi, ja se on fantasiaelementeistään huolimatta yksi "elämänmakuisimmista" (hyi hyi hyi taas tuo sana) nuorisokuvauksista jonka olen koskaan lukenut. Hyvin koskettava mutta samalla älykäs kirja joka kertoi yhden mustan ja yhden valkoisen nuoren elämästä Brooklynissä - sillä sivumausteella, että he löytävät supervoimat (vai "supervoimat"?) antavan sormuksen.

Puhuin David Vannin kohdalla kirjailijan tunnistettavasta jäljestä. Myös Lethemillä on sellainen. Mainitsin tästä samasta kirjasta tuossa David Vann -arviossa kun aloitin tätä lukemaan, ja mainitsin siinä kirjan mahtavista hahmoista. Keskushenkilö Chronic Cityssä on Perkus Tooth -niminen entinen musiikkikriitikko. Hyvin samankaltainen nimi hahmolle kuin Fortress of Solituden Dylan Ebdus tai Mingus Rude.

Tunnistettavaa Lethemiä on myös pseudo-fantasiamainen tunnelma. Manhattanin alla tuhojaan tekee kadonnut tiikeri, mutta lukija jätetään miellyttävällä tavalla epäselvyyteen siitä, onko tässä tiikerissä jotain yliluonnollista. Muutenkin tapahtumilla on sellainen kannabisusvainen reuna - tapahtuiko se oikeasti? Mitään todellisuuden tasolla kikkailua ei siis nähdä, eikä kirja myöskään hypi ajassa eteen- tai taaksepäin.

Niin, kirja kertoo siis neljästä ihmisestä - Perkus Toothista, entisestä lapsinäyttelijä Chase Insteadmanista, kammottavia elämäkertoja tekevästä haamukirjailija Oona Lazslosta ja anarkisti-syndikalisti Richard Abnegista. Nämä neljä polttavat kannabista Toothin kämpillä (chronic-sanan monimerkitys), uppoutuvat salaliittoteorioihin lähinnä ensin mainitun johdatuksesta ja yrittävät määritellä missä määrin ovat olemassa. Insteadmanin tyttöystävä on astronautti joka on vankina maan kiertoradalla, ja hän joutuu kommunikoimaan tämän kanssa tabloideissa julkaistavien kirjeiden avulla.

Hahmojen keskinäinen kommunikointi on rakennettu niin herkulliseksi, että lukija haluaisi itsekin istumaan loputtoman pitkää iltaa Perkus Toothin kämpille, obskuurien vinyylien, loputtomien kahvipannujen ja jointtien keskelle.

Tämä ei silti ole mikään yhteen paikkaan sijoittuva tajunnanvirtaromaani, vaan siinä on paitsi paljon tapahtumia, myös sopivan hämmentävällä tavalla loistava juoni. En viitsi analysoida kirjan pohjimmaista sanomaa liikaa, koska se ei oikein onnistu paljastamatta kirjan tapahtumia. Ukko on kirjoittanut ennen puhtaampaa scifiä - eikä tämä siis todella ole scifiä - mikä näkyy kyvyssä upottaa tapahtumiin yleismaailmallista merkitystä. Scifissähän aina kerrotaan ihmisistä, mutta joidenkin glogomottien kautta - parhaassa scifissä huikean tarinan ohella.

Mutta jos New York, populaarikulttuuri, oivaltava romaanikirjallisuus ja kekseliäs kieli kiinnostavat, suosittelen EHDOTTOMASTI. Tätä ei taida olla suomeksi, mutta Fortress of Solitude on (Yksinäisyyden linnake).


Niin ne biisit. Ajattelin linkata tähän kaksi viime päivinä bongaamaani hienoa kappaletta.

Chisun Sabotage on itsestäänselvä valinta. Voisi se olla vähemmän iskelmällinen, mutta mahtavan paljon se antaa toistuvilla kuunteluilla.



Hot Chipin Joe Goddardin massiivisen All I Know'n bongaamisesta kiitos nimimerkki Läntille. Gabriel-ep löytyy Spotifystä. Mahtavaa tavaraa, varsinkin tämä biisi.

Juu, nyt he laittoivat sen striiminä maailmalle. Minullapa on ollut tuo levy jo kaksi kuukautta. Häh hää. Kirjoitin siitä aikanaan arvion, jonka ajattelin nyt uusia kun muukin maailma on levyä päässyt kuulemaan.

http://alsosprachjussi.blogspot.com/2011/06/rapturen-in-grace-of-your-love-huh-huh1.html

EDELLEEN tuota tulee kuunneltua todella usein. Helposti vuoden levyjä. Miss You = kovin, tai ehkä How Deep Is Your Love on kovin, mut jompi kumpi kumminkin. Huikeaa musiikkia, järkyttävän suvereeni paluu. 9,5/10.

Kiitos The Rapture. Huudan ja palvon.

Nyt voin sanoa olevani edes jotenkin riittävästi sisällä tässä levyssä, että tohdin ryhtyä sitä arvioimaan.

Oma historiani tämän levyn kanssa alkoi H*A*M-singlestä toukokuussa. Se oli melko kammottava yksinään kuultuna ja varsinkin radiossa soitettuna. Hahmoton, hankalataustainen ja mahtipontisuudessaan nuupahtanut. Sitä ei otettu albumin lopulliselle versiolle - Spotify Premiumista löytyvälle spessuversiolle kylläkin. Kanye aloitti tällä biisillä keikkansa Flow'ssa.

Otis, toinen single, ei sekään aiheuttanut vielä riemunkiljahduksia. Tosin neljän-viiden kuuntelun jälkeen pääsin härskisti käytetyn Otis Redding -samplen taakse. Kyseessä on konseptuaalinen biisi, kuten koko levykin. Otis Redding on merkitty biisissä feattaajaksi, ja kaksikko kiemurtelee ympäri samplea röyhkeästi. Röyhkeä on biisikin. Se kertoo kait koko projektin järjettömyydestä, kaksi ikonia, mestari ja entinen oppipoika, todistamassa suuruuttaan - mutta kenelle.

Jay-Z räppää: "photo shoot fresh, looking like wealth/ I'm about to call the paparazzi on myself". Kanye aloittaa oman säkeistönsä vielä täydellisempää itserakkautta pursuen: "I made "Jesus Walks" so I'm never going to hell/ Couture level flow, it's never going on sale/ Luxury rap, the Hermes of verses/
Sophisticated ignorance, write my curses in cursive".

Tämä levy on tehty tahallaan överiksi, näin minä väitän. Tai siis, onhan näiden kahden levyillä totuttu pröystäilyyn, mutta molempien uusimpia omia levyjä tarkastellessa tuntuu, ettei pröystäilyä tosissaan olisi tehty näin alleviivaten. Watch the Throne, kyllä me tiedetään ketkä siellä istuu.

Mutta kun kuuntelee koko levyä paljastuu, ettei itsekehu olekaan koko totuus. Kanye tilittää - tietenkin - monista asioista. Sarkasmiakin onneksi käytetään, kuten New Dayssa:

"And I’ll never let my son have an ego
He’ll be nice to everyone, wherever we go
I mean, I might even make ‘em be Republican
So everybody know he love white people
And I’ll never let ‘em leave his college girlfriend
And get caught up with the groupies in the whirlwind"

Paikoin ollaan vain hämmentäviä, kuten mahtavan melodisessa Made In Americassa, jossa siinäkin on hienosisältöisiä säkeistöjä:

"Now all my niggas designing and we all swaggin’
Ignore the critics just to say we did it
This ain’t no fashion show mothafucka, we live it"

Pohjimmiltaan levy on siis kahden itsenäisen ja maailman katolla olevan mustan miehen yhteinen hurraahuuto itselleen, mutta myös - varsinkin Kanyelle tuttua - tilitystä oman aseman aiheuttamista ongelmista. Tämä kaikki on tietenkin järjestetty äärimmäisen viihdyttävään muotoon.

Parasta tässä levyssä ovat kuitenkin taustat. Huonoa säkeistöä Jay-Z ei ole tainnut kirjoittaa koskaan, ja Kanyekin huonommasta flow'sta huolimatta harvoin, mutta Kanyen tuotanto (joo, mukana on RZA, Neptunes, Swizz Beats ja vaikka ketä, mutta Kanye siellä taustalla häärii) on jälleen sellaista luokkaa, että heikottaa.  My Beautiful Dark Twisted Fantasyyn verrattuna ollaan lähempänä "perus-hiphopin" soundia, mutta mitään vuoden tai kuukauden trendejä ei todellakaan kumarreta.

Mahtavan pehmeitä bassoja, sopivasti laulusämplejä ja laulajia (Beyoncé feattaa Lift Offilla ikään kuin ohimennen, Frank Ocean laulaa mainitussa Made In Americassa, Curtis Mayfieldiä sämplätään The Joyssa), huikeita koukkuja (levyn parhaan biisin, Niggas in Parisin, synariffi, huh!) ja tietenkin sitä iskevyyttä. Monet biisit loppuvat tuttuun rytminpätkään, joka on otettu piilobiisi "Illest Motherfuckers Aliven" alusta.

Jos ei jaksa kahlata koko levyä läpi, mutta haluaa testata oman mielenkiintonsa, kannattaa kuunnella Niggas in Paris, New Day, Murder To Excellence, Why I Love You, Made In America ja No Church in the Wild.

Levy löytyy Spotifystä. Arvosanaksi annan kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa.



Kannattaa katsastaa myös Spike Jonzen mahtava Otis-video alta.

Jeah, olihan Flow (tosin perjantain syömättömyys ja oluen kiskonta kostautui ikävällä tavalla). Vaikka en todellakaan ole mikään indietalibaani/skenen ihminen, niin olihan tuolla taas ylivoimaisesti eniten kiinnostavia bändejä, itse asiassa lukumäärällisesti enemmän kuin Provins/Ilos/Ruississa yhteensä.

Hauskaa on ollut seurata jälleen tätä Flow-keskustelua joka SOMESSA (yöx) ja perinteisessä mediassa pyörii. Kaikilla on pakko olla mielipide siitä, onko siellä hipstereitä, ja jos on, miten ne ovat pukeutuneet ja voiko sinne mennä Leviksen 501-farkuissa ja Leijonat-paidassa ja onko se nirppanokkien juhla ja onko siellä vaan homoja ja miten kauhean kalllista siellä on kaikki. Mutta miksei kukaan puhu siitä, että siellä niin helvetisti hienoja bändejä???? No You Girls Never Know -blogin Lauri kirjoitti samasta huomiosta ansiokkaasti.

Noh, mikä oli parasta? Sanoisin, että Janelle Monáen ja James Blaken setit. Monáeta joku arvosteli "liian ulkoaopituksi", mutta kun pystyy yhdistämään soul-orkesterien klassisen osaamisen nykyaikaiseen r&b-oopperaan ja samalla hallitsemaan lavaa karismaattisten muusikoiden ympäröimänä, ei voi muuta kuin palvoa. Lopussa suoritettu yleisökäynti, jossa artisti meni maahan makaamaan keskelle ihmismerta oli huikeaa, Jackson Fiven I Want You Back -versio oli kylmät väreet nostattava. Ei noin koskematonta biisiä VOI tehdä noin hienosti!

Blaken keikan ajankohta oli täydellinen. Sunnuntain viimeinen esiintyjä, festariväsymys suurta, ulkona pimeää. Nokia Tent ei ollut aivan täynnä (Kanyen myöhästynyt setti pauhasi vielä päälavalla), mutta oli siellä onneksi melkein täyttä. Käsittämättömän hienosti kolmihenkinen bändi tulkitsee Blaken dub-soulia. Blaken levytetty tuotanto jakautuu debyyttialbumin soulahtavampiin paloihin ja ep:iden minimalistiseen dubstepiin ja tämä jako piti myös keikalla. Onneksi joku on nauhoittanut melko hyvälaatuisesti soolona kuullun uuden biisin. Lupasipa tulla klubikeikalle, jonne on pakko päästä.







Muita huippukohtia olivat Kanye West (esiintyminen oli just niin Jeesus-kompleksinen kuin uskalsin MBDTW:n jälkeen odottaakin), Tensnake, Rudy+Jodarok+Särre-freestyle, Tensnake, Iron & Wine, Eevil Stöö, MC Taakbörsta, Cosmo Baker ja mitäs kaikkea mä näinkään, Twin Shadow oli kanssa ihan ok.

Se Flow'sta. Kiitoksia järjestäjille, tämä on tärkeä juhla olla olemassa!

Pakko vielä mainita, että pikkuhiljaa ja vaivihkaa tajuntaani hiipinyt Jane's Addictionin uutuussingle Irresistible Force on osoittautunut TODELLA kovaksi biisiksi. En tietenkään odottanut juuri mitään Jane's Addictionin paluulevyltä, mutta täytyy sanoa että tämä kilpailee bändin parhaan biisin tittelistä minun kirjoissani.

Alkuperäinen basisti Eric Avery oli aluksi mukana comeback-kinkereissä, mutta riitaantui ilmeisesti Perry Farrellin ja Dave Navarron kanssa jälleen. Onneksi mukana on TV on the Radion Dave Sitek, joka hoitaa myös osatuottajan hommia.

Mitä pidätte?

Ajattelin kyhätä blogiin tällaisen sarjan levyistä, jotka mulla on, mutta joita ei ainakaan kovin helposti interwebin syövereistä löydy.

Sen aloittaa suomalaisen The Grumpsin debyytti-ep nimeltään Prelude. Se on ilmestynyt vuonna 1996 ja sen on julkaissut Stupido Twins (Stupido 037), josta myöhemmin tuli vain Stupido.

The Grumps julkaisi tämän jälkeen Outside-albumin joka oli valitettavasti Prelude-ep:hen ihastuneelle kaveripiirilleni pettymys. Se kuulosti jotenkin tuhnulta, eivätkä loput biisit olleet niin hyviä kuin kolme Preludelta löytyvää biisiä jotka debyytille päätyivät (ne oli äänitetty uudestaan - ainakin näin muistelen, annoin Outside-levyn pois tai sitten olen hukannut sen).

Tutustuin bändiin kun näin heidät keikalla Turussa jossain nuorisotapahtumassa, jonne matkustimme itselleni tuntemattomasta syystä kavereiden kanssa. EP:n ilmestymisvuodesta päätellen tämä oli vuonna 1996. Ihme ja kumma minulla oli sen verran rahaakin että sain ostettua Preluden, johon olen pyytänyt vieläpä nimmarit kanteen (no, bändi koostui naisista, ehkä se selittää, koska yleensä en koskaan pyydä nimmaria levyyn tai minnekään muuallekaan - keneltäkään).

En tiedä miksi muistin levyn kun tulin tänään kotiin. Levyhylly osoitti huonon käyttöjärjestelmänsä (se ei todellakaan ole aakkosjärjestyksessä), mutta ilokseni löysin Preluden. Ja kyllähän tämä kuulostaa edelleen mahtavalta! Kolme mimmiä soittaa powerpopin ja grungen sekoitusta. Ep:n soundi on rosoinen, mutta ei tuhnuinen ja soitossa on juuri sellaista iloa, jota nuorelta (ja erityisesti vanhoilta...) bändeiltä aina toivoo kuulevansa.

Suosikkibiisini tästä taitaa olla neljäs biisi Grapes, jota ei laitettu ollenkaan täyspitkälle, josta olimme tietenkin kavereiden keskuudessa hirveän pettyneitä. On tuo ensimmäinen biisi Dirt myös äärikova! Tai no, nyt kun kuuntelen uudestaan, niin Spiderworld on myös huikea. Tätä levyä tuli kuunneltua ihan HELVETISTI!

Bändin basisti Minttu Muranen on edelleen aktiivinen - vieläpä kahdessa mahtavassa bändissä, eli Superchristissa ja Bubble Scumissa. Laulaja/kitaristi Anna Zonzi ja rumpali Veera Penttilä eivät Googlen perusteella ole ainakaan bändillisesti aktiivisia. Tuorein juttu löytyy paluukeikalta vuodelta 2004, Ylioppilaslehti on tehnyt haastattelun.

CDON.com väittää, että heillä olisi Preludea varastossa. Biisilistassa on kuitenkin 15 biisiä, joista yksikään ei taida olla The Grumpsin, joten en usko että tieto pitää paikkaansa. Siksi otan vapauden ladata yhden biisin testattavaksi. Jos joku biisien oikeuden omistaja lukee tätä ja kokee vääryyttä, ota yhteyttä jussi.mantysaari (at) gmail.com, niin poistan biisin.

Lataa siis Dropboxistani viikon ajan Dirt ja kerro onko tässä nostalgisoinnissani mitään perää. Tai oletko ehkä kuullut Preludea aiemmin? Piditkö? Palvoitko? Entä Outside-debyytti?

Ensi viikonloppuna se Flow jälleen koittaa.

Taisipa olla mainiolla NRGM-sivustolla kun joku sosiologi tms. neropatti kertoi, että Flow'hun mennään kuuntelemaan bändejä joista ei aiemmin tiedetä mitään (mutta jota ei myönnetä kysyttäessä). Hänpä olikin neropatti, koska oli - ainakin osittain - oikeassa. Se juuri on kyseisen juhlan kauneus, että niistä itselle tuntemattomista ryhmistä voi odottaa löytävänsä vaikka minkälaisia suosikkeja.

Ajattelinkin luetella tässä Flow'ssa esiintyvät yhtyeet joiden musiikkia EN OLE kuullut - tai ainakaan en yhtä biisiä enempää.
Mimosa
El Guincho
The Budos Band
Matias Aguyao
Matthew Dear
About Group
Pearson Sound
Zomby (ai niin mut sehän peruutti)
Non Person
Hauschka
Analog Africa Soundsystem
Mikko Innanen & Inkvisitio
Ignatz
Ivana Franke
Shantel & Bukovina Club Orkestar
Mayer Hawthorne & The County
Timo Lassy Trio
DJ Koze
Kink
Renaissance Man
Toni Halo
Pantha du Prince
Martyn
Oni Ayhun
2562
Desto
A Love From Outer Space
Joakim Haugland
ODJ Harri

EIIII en mä jaksa kirjoittaa noita kaikkia! Jätin tostakin pois dj:tä joilla ei ole omaa musiikkia...

Mutta pointti tuli siis perille. On ÄÄRIMMÄISEN hyvä mahdollisuus bongata jälleen jotain uutta ja mahtavaa. Menen paikalle kirjoittamaan liveraporttia musiikkilehteen, joten isoimpia nimiä täytyy myös bongata - ja vähän juhliakin jossain välissä, mutta äärimmäisen hyvä mieli on tulevasta viikonlopusta kieltämättä.

Eniten odotan Kanye Westiä, James Blakea, Jamie Woonia, MC Taakibörstaa, Pains of Being Pure At Heartia, Iron & Winea, Mogwaita, Tensnakea, Lykke Li:tä, Janelle Monaeta, Twin Shadowta, Aloe Blaccin Do-Overia, Teethiä, Cosmo Bakeria... HUH HUH.

Oletteko hipster-hiessä? Halveksutteko hipster-sanan tuhahtelevaa viljelyä tapahtuman ympärillä? Aiotteko mennä naimisiin James Blaken kanssa kuten työkaverini? Aiotteko laulaa sunnuntai-illassa täysillä DOUNNOUABAUTMAIDRIIIMSDOUNNOUABAUTMAILOOOVINLOOOVINLOOOVIN?
Aiotteko JUUA tai HOPATA?



PS. kirjoitin pari merkintää sitten David Vannin Caribou Islandista. Nyt sain lainaksi hänen esikoisteoksensa Legend of SUicide. MAHTAVAA.

Tilasin myös Kindleen uudet kuoret kun edelliset osoittautuivat susiksi. Nyt on komeat M-Edgen mustat nahkakuoret kiinnityksellä joka ei sammuta laitetta

Parin viikon päästä on Deftonesin keikka Helsingin The Circuksessa. Vuosina 1997-2002 Deftones oli mulle EHDOTON suosikkibändi, ja rakastan edelleenkin heidän tuotantoaan melko rajattomasti.

Laulajaherra Morenon projekteja on tullut aiemminkin diggailtua (c'mon, Team Sleep EI ole tylsä), joten tää Crosses (en jaksa koko ajan copypasteta noita ristejä) herätti luonnollisesti innostusta jo ennen ensisävelen kajahtamistakaan.

Ja nyt olis sit ep ladattavana.

Naatiskelen.

Chino on tässä enemmän pop-laulajana. Ei niin pitkiä ulinoita kuin Team Sleepillä, mutta ei myöskään huutoa niinku Deftonesilla. Tykkään miehen äänestä, ja tässä taas kuulee miten monipuolinen se on. Ekasta biisistä tulee mieleen jopa IAMX, vaikka tämä kait edustaakin jotain god damn motherfucking WITCH HOUSE -genreä, josta olen kyllä kuullut, mutta johon en ole jaksanut tutustua.

Itse asiassa tämä on ilmeisesti jonkinlainen vittuilu toiselle witch house -bändille, joka foneettisesti lausutaan Ritualz, mutta jonka "oikea" nimi on  †‡† - ei kai tossa voi muusta olla kyse kuin siitä että Moreno, Shaun Lopez ja Chuck Doom ovat halunneet piruilla koko genrelle?

Must tää kuulostaa melankoliselta elektroniselta popilta, mut jos siitä saa kicksejä että kutsuu tätä witch houseksi niin antaa palaa vaan, pääasia on se, että minä nautin tästä.

Viiden biisin ep ladattavana ilmaiseksi, mailiosoitetta vastaan tietenkin.

Aiheesta kirjoitti Altered Zones -sivusto, Ylex.fi käänsi jutun suomeksi.

Onko muuten Deftonesin keikalle tulijoita?

Lomamatkalla tutustuin sanontaan onni onnettomuudessa. Kävi nimittäin niin, että olin yliarvioinut rakkaan Kindlen akun keston. En viitsinyt ladata akkua täyteen ennen 10 päivän reissua, mutta intensiivisen lukemisen ja helteen yhteisvaikutuksesta normaalisti vähintään 3 viikkoa kestävä akku lopahti 3 päivää  ennen loman loppua.

Siispä kirjakauppaan.

Ensinnäkin kirjojen ostamisen ihanuus palautui taas mieleeni. Päätinkin, että vaikka hankinkin kirjat Kindle Storesta, voin käydä kaupoissa katsomassa mitä mehukkaita uutuuksia hyllyistä löytyy. Kindle Storen valikoima on niin laaja, että long tail kääntyy itseään vastaan kun en tiedä sopivia suosittelijoita (vaikka Storen oma suosittelusysteemi onkin ihan toimiva). Hyviä jenkkiläisiä kirjablogeja vinkata?

Löysin joka tapauksessa Nizzan Virgin Megastoresta (en tiennyt että niitä oli enää edes olemassa!) David Vannin kirjan Caribou Island. Ja hyvä että löysin.

Kansitekstit vertaavat miestä Cormac McCarthyyn. Tämä vertaus perustuu Vannin palkittuun esikoisteokseen, novellikokoelma Legend of Suicideen. Vannin äiti on tehnyt itsemurhan, ja teema on läsnä sekä kokoelmassa (liittyisköhän nimi siihen... nyt mietitään) että Caribou Islandissa. Ukko on Alaskasta kotoisin, joten kirja sijoittuu sinne.

Tavallaan tuosta tulee kotoisia olo - ainakin sitten jos Vann sijoittaa tulevat kirjansakin sinne. Vähän sama kuin John Irvingin Maine/koillis-Jenkkilä tai Jonathan Lethemin New York (hänestä lisää kirjoituksen loppupuolella.

Caribou Island kertoo hajoavista ihmissuhteista ja menetetyistä mahdollisuuksista. Eläkkeelle ehtinyt pariskunta kipuilee. Mies, koska ei tiedä mitä elämältä haluaisi, ja on lisäksi hukannut kaiken päämäärättömään rimpuiluun. Nainen, koska on seurannut miestä ja koska ei pääse yli äitinsä itsemurhasta. Heidän lapsensa ovat joko tyytyväisiä päämäärättömyyteensä tai hakevat valheellista turvaa suunnitelmista jotka eivät tule toteutumaan.

Kirjassa on huikea tunnelma, hieman kuin mainitun McCarthyn No Country for Old Menissä, vaikkakin vakavampi. Ympäristöllä tosiaan on merkitystä. Alaska on lohduton ja julma - paikka jonne ihmiset joko tulevat jotain pakoon tai kuvittelevat löytävänsä itsensä. Kieli on tarkkaa ja hauskaakin, mutta kielikikkailusta ei kuitenkaan tule pääasiaa kuten vaikkapa Don DeLillolla joskus.

Mahtava uusi tuttavuus siis. Luin kirjan nopeasti, kliseisesti ilmaistuna ahmien. Ihmissuhteista voi edelleen kirjoittaa mielenkiintoisesti, kunhan kirjoittaa samalla jostain muusta.

Ennen kuin palaan George R. R. Martinin Song of Ice and Firen pariin (onhan se hyvä, mutta niiin pitkä, kakkososa lopuillaan) ja sen jälkeen Neal Stephensonin Anathemin kimppuun, luen loppuun toisen paperikirjan jonka ostin Milanon rautatieasemalta kun olin saanut Caribou Islandin loppuun.

Jonathan Lethemin Chronic City. Ei ollenkaan niin vakava kuin Caribou Island, mutta huh miten hienosti Lethem rakentaa henkilöitä. Näiden parissa on PAKKO viihtyä! Parhaat päivänsä nähnyt rock-kriitikko, entinen lapsinäyttelijä, seksimaanikko kaupungin virkamies ja paskojen omaelämäkertojen haamukirjoittaja hengaavat ensin mainitun kämpillä, polttavat pilveä ja jauhavat populaarikulttuurista. Jos mahdollista, vielä parempi kuin saman kirjailijan Fortress of Solitude, joka on yksi lempikirjoistani.

Mutta siitä lisää myöhemmin. Öitä.